Aleksis Kivi (oik. Alexis Stenvall;Kivien nimet. Aristoteleen kantaapää. Yle.fi 10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – 31. joulukuuta 1872 Tuusula) oli suomalainen kirjailija. Kivi kirjoitti kansallisromaanin aseman saavuttaneen romaanin Seitsemän veljestä (1870), näytelmiä, kuten Nummisuutarit (1864), ja runoja.Suuri henkilökirja 2001, s. 336.
Kiven teksteissä on sekä romanttisia että realistisia piirteitä. Kivi kykeni luomaan usealla kirjallisuuden alalla korkeatasoisen tuotannon aikana, jolloin suomenkielisen kirjallisuuden perinnettä, kansanrunoutta lukuun ottamatta, ei ollut olemassa. Kivi oli ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija.Suomalainen tietosanakirja 1990, s. 307–308. 1900-luvun alun Kivi-renessanssista alkaen hän on ollut Suomen kansalliskirjailija.
Useita Aleksis Kiven runoja ja teoksiin sisältyviä laulutekstejä on sävelletty lauluiksi. Näitä ovat muun muassa ”Onnelliset”, ”Keinu”, ”Metsämiehen laulu”, ”Oravan laulu”, ”Sydämeni laulu”, ”Seitsemän miehen voima” ja ”Mitä minä huolin”.
Sukutausta pienoiskuva|Aleksis Kiven synnyinkoti Nurmijärven Palojoella.
Kiven isoisoisällä, Johan Stenvallilla, oli ollut Nurmijärven Palojoella sotilastorppa vuodesta 1766. Hänen vanhimmat tunnetut esivanhempansa ovat Yrjö Blomstedtin mukaan Janakkalasta. Hänen äidinisänsä, Antti Hamberg, eli seppänä Tuusulan Nahkelassa. Aleksis Kiven isänisä, Anders Johan Stenvall, oli merimies. Hänen isänsä, räätäli Erik Stenvall, oli asunut lapsuutensa Helsingissä.
Lukuisat henkilöt ja tahot ovat etenkin Kiven kuoleman jälkeen väittäneet, että Kiven isä olisi ollut Adlercreutzin aatelissuvun avioton poika. Näin esitti esimerkiksi taidehistorioitsija Jaakko Puokka vuonna 1979 kirjassaan Paloon Stenvallit. Teemu Keskisarja pohti asiaa vielä vuonna 2018 Kivi-elämäkerrassaan Saapasnahka-torni,Keskisarja, s. 12. vaikka tutkijat olivat jo aiemmin kyseenalaistaneet Kiven sukulaisuuden Adlercreutzeihin.Sihvo (2005). Vuonna 2019 Y-kromosomiin eli isälinjaan perustuva DNA-testi osoitti viimein, että Kiven veljen jälkeläiset ovat samaa isälinjaa kuin Kiven isoisän veljen jälkeläisten isälinja. Samassa yhteydessä tutkittiin myös Adlercreutzin suvun edustajan DNA, ja se edusti aivan eri haploryhmää.
Elämäkerta Aleksis Stenvall syntyi vuonna 1834 Nurmijärvellä, Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin (1798–1866) ja Anna-Kristiina Hambergin (1793–1863) perheeseen. Perheessä oli ennestään kolme poikaa, Johannes, Emanuel ja Albert. Aleksilla oli myös 1837 syntynyt sisar Agnes, joka kuoli vuonna 1851 vain 13-vuotiaana. Veljistä Juhani (Johannes) Stenvall (1825–1908) oli myöhemmin puotipalvelija ja Siuntion Purnuksen ratsutilan ja Nurmijärven Myllymaan tilan tilanvuokraaja. Emanuel (Manu) Stenvall (1828–1885) toimi pitäjänräätälinä. Albert (Alpertti) Stenvall (1831–1913) oli torppari ja räätäli Nurmijärven Raalassa ja Tuusulassa.Siuntion linnat ja kartanot : Purnus
Kirjallisia taipumuksia Aleksis osoitti ilmeisen varhain uhotessaan kotiväelle ”rupeavansa runebergiksi”. Aleksis Stenvall kirjoitti etunimensä muodossa Alexis ja esiintyi läpi elämänsä Stenvallina. Kivi oli lähinnä kirjailijanimi.
Kiven äidinkieli oli suomi, mutta hänen vanhempansa osasivat myös ruotsia. Aleksis Kivi oppi ruotsin kirjakielen taidon muutettuaan 12-vuotiaana Helsinkiin ja käytyään koulua, mikä oli edellytys ylioppilaaksi ja papiksi lukemiselle. Äiti toivoi Aleksista tulevan pappi.
Varojen puute pakotti Kiven keskeyttämään säännöllisen koulunkäynnin ja eroamaan kolmannelta luokalta vuonna 1852. Sen jälkeen hän jatkoi lukujaan yksityisesti ja valmistui ylioppilaaksi 23-vuotiaana syksyllä 1857. Vuosina 1821–1868 ylioppilaaksi kirjoitti vain seitsemän nurmijärveläispoikaa. Näistä seitsemästä Aleksis oli ainoa säädytön, kun taas kaikki muut olivat säätyläislapsia. Ylioppilasvuotenaan 1857 Kivi päätti luopua pappishaaveesta ja ryhtyä suomen kielellä kirjoittavaksi kirjailijaksi. pienoiskuva|Fanjunkars Siuntiossa. Yliopisto-opintojen jälkeen Kivi muutti Siuntioon, ensin vuokra-asumukseen, mutta sittemmin hän löysi häntä parikymmentä vuotta vanhemman Charlotta Lönnqvistin, joka antoi hänen asua täysihoidossa käytännöllisesti katsoen vastikkeetta. Myöhemmät tutkijat ovat väitelleet siitä, oliko Kiven ja Lönnqvistin välinen suhde eroottinen. Siuntiossa, Fanjunkarsin torpassa, Kivi kirjoitti muun muassa Seitsemän veljestä kolmeen eri kertaan. Siuntion museon kokoelmissa on useita Kivelle kuuluneita esineitä.
pienoiskuva|Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulanjärven rantatien varrella.
Kiven merkittävin tukija oli Fredrik Cygnaeus, jolle Kivi suoritti ylioppilastutkinnon. Cygnaeus asetti toistuvasti koko asiantuntemuksensa ja arvovaltansa Kiven kirjailijanuran tueksi. Taloudellista tukea Kivi sai myös Julius Krohnilta ja tämän isältä.
Kiven parhaita ystäviä oli joukko J. V. Snellmanin suomalaismielisiä kasvatteja Pohjalaisesta osakunnasta: Jaakko Forsman, Johan Calamnius ja C. G. Swan. Muita Kiven tärkeitä ystäviä olivat Robert Svanström, Adolf Theodor Forssell, Ernst Albert Forssell, Emil Nervander, Thiodolf Rein ja Viktor Löfgren-Lounasmaa. Vuoden 1869 Lea-näytelmän esityksestä lähtien Kiven näytelmiä tutuksi tehnyt teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom oli Kiven ystävä vuodesta 1864. Parhaaksi ystäväkseen hän on kirjeissään maininnut edellä mainitun koulu- ja opiskelutoverinsa metsänhoitaja Robert Svanströmin.
Kivi oli innokas erälläkävijä, metsästäjä ja linnustaja. Luonto oli Kivelle konkreettinen innoituksen lähde, ja suomalainen luonto on merkittävässä osassa hänen teoksissaan.
Kivellä ei ollut lainkaan säännöllisiä tuloja. Hän kärsi elämänsä viimeisinä vuosina unettomuudesta ja pahenevasta alkoholismista. Rahapula, velat, kirjojen heikko menekki, professori August Ahlqvistin ainainen kritiikki ja pakollinen maaseudulla asuminen masensivat Kiveä.
Kivi oli kärsinyt koko ikänsä kivuista ja ruumiillisesta heikkoudesta ja sairasti lisäksi lavantaudin useampaan otteeseen. Hänen kunnossaan tapahtui selvä käänne huonompaan keväästä 1870 alkaen, ja hän alkoi kärsiä muun muassa kovasta päänsärystä, sydänoireista, pahoinvointikohtauksista ja lämmönsäätelyn häiriöistä.
Kiven romaani Seitsemän veljestä julkaistiin ensin Novelli-kirjaston vihkosina.Keskisarja, s. 206 Ahlqvistin kritiikin jälkeen kustantaja keskeytti vihkojen myynnin.. Syynä oli se, että Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist, joka oli teilannut kaikki Kiven aiemmatkin teokset, kirjoitti heti romaanin ilmestyttyä Finlands Allmänna Tidningissä julkaistun murhaavan arvostelun. Lukuisat ihmiset yhtyivät Ahlqvistin moitteisiin ilman, että kukaan olisi noussut puolustamaan romaania.
Kivi alkoi saada syksyllä ohimeneviä ”mielenhäiriökohtauksia”, ja hänet toimitettiin keväällä 1871 Helsingin Uuteen Klinikkaan, josta hänet lähetettiin edelleen Lapinlahden mielisairaalaan. Lapinlahdessa Kiven sairaus diagnosoitiin krooniseksi melankoliaksi, jonka arveltiin johtuvan verenvähyydestä, juoppoudesta ja loukatusta kirjailijakunniasta. Hoitoina käytettiin kiniiniä, ulostus- ja yskänlääkkeitä sekä morfiinia.
Kivi oli puhekykyinen vielä kesäkuussa sairaalaan joutuessaan, mutta menetti syksyn aikana puhe- ja liikuntakykynsä eikä tunnistanut lopulta edes veljeään. Kivi kotiutettiin helmikuussa 1872 lääkäreiden havaittua, ettei hoidoilla ollut suotuista vaikutusta potilaan kuntoon. Alpertti-veli otti hänet tuolloin asumaan luokseen Tuusulan Syvälahteen, jossa hän kuoli vain 38-vuotiaana joulukuussa 1872. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Minä elän.”
Kiven todellisesta sairaudesta ja kuolinsyystä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Psykiatri Lauri Saarnion mukaan Kiven oireet viittasivat johonkin elimelliseen aivosairauteen. 2010-luvulla esitettiin, että Kiven oireet ja kuolema olisivat johtuneet borrelia-bakteerin aiheuttamasta aivotulehduksesta tai Alzheimerin taudista. Vuonna 2018 Kiven sairaushistoriaa tutkinut ja aiheesta kirjan julkaissut psykiatri Raimo K. R. Salokangas päätteli muut vaihtoehdot pois sulkien Kiven sairastaneen neurosyfilistä.
Aleksis Kiven hauta on Tuusulan kirkon hautausmaalla.
Kiven kuoleman jälkeen Ahlqvist kirjoitti häpäisyrunon, joka ilmestyi kokoelmassa Säkeniä (1874):Keskisarja, s. 254."Säkeniä: kokous runoelmia, joiden tekijä on A. Oksanen". Uusi, vähennetty ja enännetty laitos 1874, s. 163.
Eräs runoilija haudastaan
Tuotanto, tyyli ja maine Kiven kirjallisen kehityksen alkuvaiheita leimasi romantiikka, mutta hänen varsinaiset taipumuksensa viittasivat selvästi realismiin. Aleksis Kivi – jota nimeä hän käytti kirjailijanimenä ensi kerran Kullervon käsikirjoituksen yhteydessä 1860 – ei taloudellisten syiden vuoksi voinut lähteä ulkomaille, mutta Turussa hän sentään kävi. Hänen lukeneisuutensa piiri ulottui kuitenkin koulu- ja yliopistokirjoista maailmankirjallisuuteen. Kivi luki kaikkea Heldin ja Corvinin Maailmanhistoriasta kemian analyyseja käsitteleviin teoksiin, sanomalehtiin, Erik Stagneliuksen ja William Shakespearen näytelmiin. Kirjallisia vaikutteita hän sai etenkin Shakespearelta, Miguel de Cervantesilta ja Ludvig Holbergilta.
Kiven merkittävimmän kirjallisen tuotannon voi katsoa alkaneen sittemmin kadonneesta ruotsinkielisestä näytelmästä Bröllopsdansen. Vuonna 1860 Kivi voitti Kullervo-näytelmällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa järjestetyn kilpailun. Palkintotoimikunta esitti lausunnossaan myös huomautuksia, joiden perusteella Kivi ryhtyi tekemään näytelmään korjauksia. Lopullinen versio Kullervo-näytelmästä valmistui vuonna 1864.
Bröllopsdansenin suomenkielisen version tuloksena syntynyt Nummisuutarit sai vuonna 1865 valtionpalkinnon. Palkinto jaettiin tuolloin ensimmäistä kertaa ja siitä kilpaili muun muassa aikansa johtava kirjailija Johan Ludvig Runeberg. Kilpailu palkinnosta Runebergin kanssa oli johtanut kiivaaseen polemiikkiin lehdistössä, ja palkintolautakunta oli tarvinnut puolitoista kuukautta päätöksen tekemiseen. Lautakunnan jäsenistä Z. Topelius ja O. Toppelius olivat kannattaneet Runebergin teosta Kungarne på Salamis, mutta Kiven puolella oli ollut useiden lautakunnan jäsenten lisäksi Fredrik Cygnaeuksen arvovalta. Nummisuutarit on yhä esitetyin kotimainen puhenäytelmä.
Vuonna 1866 ilmestyivät näytelmät Karkurit, Kihlaus ja Olviretki Schleusingenissä sekä Kiven itse kustantama runokokoelma Kanervala. Seuraavana vuonna ilmestyivät näytelmät Leo ja Liina, Yö ja päivä, Sankarteos, Lea ja Canzio. Kiven kaikkiaan viidestätoista näytelmästä esitettiin hänen elinaikanaan vain Lea, jonka ensiesityksestä 1869 lasketaan suomalaisen teatterin saaneen alkunsa.
Kansallisromaanin aseman saavuttanut Seitsemän veljestä julkaistiin 1870 Novelli-kirjaston vihkosina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijakunta antoi romaanista kiittävän lausunnon ja puolusti kirjailijaa seuran kokouksessa August Ahlqvistin murskakritiikin jälkeen. Myöhempiä lukijoita ovat puhutelleet muun muassa romaanin luonnekuvaus, huumori ja rikas kieli.
Kiven näytelmissä ja romaanissa yhdistyvät realismi ja huumori. Yhdistelmä on vieläkin suomalaisen kirjallisuuden leimallisimpia piirteitä. Myös luonnonläheisyys ja sopeutumattomien yksilöiden, kansanihmisten, ymmärtävä kuvaaminen ovat olleen noista ajoista alkaen keskeisiä suomalaisen kirjallisuuden teemoja.
Kivestä tuli kansalliskirjailija. Hän oli ensimmäinen suomeksi julkaissut ammattikirjailija. Hän osoitti työllään, että suomeksi voi kirjoittaa runoja ja näytelmiä, jopa romaanin. Kivi täytti Snellmanin kansalliskirjallisuudelle esittämät tavoitteet paremmin kuin kansallisromantiikan ajan kirjailijat: hän kirjoitti suomeksi ja kertoi omasta ajastaan.