J. R. Danielson-Kalmari

Johan Richard (J. R.) Danielson-Kalmari (vuoteen 1906 Danielson, 7. toukokuuta 1853 Hauho – 23. toukokuuta 1933 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori, vanhasuomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hänet muistetaan suomalaisen valtiollisen historian tutkimuksen uranuurtajana, autonomian puolustajana, routavuosien myöntyväisyyspoliitikkona, Suomen akateemisen ja poliittisen elämän ”grand old manina” sekä J. K. Paasikiven poliittisena oppi-isänä.

Historiantutkija ja professori Alkuvaiheet Johan Richard Danielsonin isä oli Hauhon kappalainen ja myöhempi Hartolan kirkkoherra Johan Philip Danielson, jonka suku oli alkujaan lähtöisin Ruotsin Smålandista ja tuli Suomeen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Äiti Amanda Lovisa oli tunnettua Palanderin sukua.

Danielson kävi aluksi Hämeenlinnan yläalkeiskoulua ja kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisesta alkeisopistosta vuonna 1870. Hän opiskeli Helsingin keisarillisessa yliopistossa aluksi kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, mutta vaihtoi pian pääaineekseen historian. Ensimmäisen historiallisen tutkielmansa hän kirjoitti A. I. Arwidssonista. Danielson valmistui filosofian kandidaatiksi 1876, lisensiaatiksi 1878 ja tohtoriksi 1880.

Yliopistoura Danielson omaksui varhain fennomanian mukaisen poliittisen maailmankuvan. Vuosina 1876–1877 ja 1879 Saksaan tekemillään opintomatkoilla hän sai vaikutteita historianfilosofisiin ja sosiaalipoliittisiin näkemyksiinsä, jotka tekivät hänestä jonkinlaisen uudistusmielisen konservatiivin. Merkittäviä saksalaisia esikuvia olivat kateederisosialismiksi kutsuttua konservatiivista uudistuslinjaa kannattaneet taloustieteilijät Adolph Wagner ja Gustav von Schmoller. Historioitsija Johann Gustav Droysen taas antoi Danielsonille aiheen Kaarle XII:ta käsitelleeseen lisensiaatinväitöskirjaan. Se tarkastettiin yhdessä samaa aikakautta käsitelleen dosentinväitöskirjan kanssa keväällä 1878, jolloin Danielson nimettiin Helsingin yliopiston yleisen historian dosentiksi. Samana vuonna hänet nimitettiin myös Vaasan lyseon lehtoriksi, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. Sen sijaan hän työskenteli saksan kielen opettajana Helsingin ruotsalaisessa normaalilyseossa sekä historian opettajana suomalaisessa tyttökoulussa.

Syksyllä 1880 Danielson valittiin vastikään asetuksella virallisesti tunnustetun ylioppilaskunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi fennomaanien saavutettua enemmistön. Hänen vaatimuksestaan radikaalisiiven johtaja Lauri Kivekäs ohitettiin, kun fennomaanien opiskelijajärjestö Suomalainen Nuija asetti yhteistä ehdokaslistaa. Danielsonin toimi ylioppilaskunnan johdossa jäi lyhytaikaiseksi, sillä vielä saman vuoden joulukuussa hän sai Zachris Topeliukselta vapautuneen yleisen historian professuurin. Kilpailevana viranhakijana oli ruotsinkielinen Magnus Gottfrid Schybergson, joka oli ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa saanut ruotsinkielisistä eniten ääniä. Danielsonin nimitystä professoriksi pidettiin (kieli)poliittisena, ja virantäyttöön oli liittynyt puolueriita. Vastaväittäjänä toiminut Suomen historian professori ja fennomaanijohtaja Georg Zacharias Forsman (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) oli järjestänyt Schybergsonin virkaväitöskirjan hylätyksi. Schybergsonin puolesta toiminut taidehistorian professori ja svekomaanijohtaja C. G. Estlander oli erityisen katkeroitunut menettelystä.Klinge (toim.) 1989, s. 572–574, 621, 623. Myöhemmin Danielson ja Schybergson ajautuivat tieteellisiin kiistoihin. Danielson hoiti professuuria vuoteen 1913.

Danielson toimi Hämäläis-Osakunnan vt. kuraattorina vuosina 1880–1881 ja inspehtorina 1886–1903 sekä Suomen Historiallisen Seuran sihteerinä 1883–1884 ja esimiehenä 1885–1886, 1893–1894 ja 1912–1913. Lisäksi hän oli vuonna 1903 Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtajana ja vuonna 1906 perustamassa Suomalaista Tiedeakatemiaa.

Tutkimustyö thumb|upright|Danielson vuonna 1899. Poliittisten oppi-isiensä Yrjö-Koskisen ja J. V. Snellmanin tavoin Danielsonin historianfilosofiassa oli keskeisessä asemassa kansallinen painotus. Hän katsoi kansakunnan kehittyvän vähitellen kohti valtion muodostamista vääjäämättömien historillisten voimien ohjaamana.Jussila 2007, s. 28. Danielson korosti oppi-isiään enemmän kansanjoukkojen merkitystä historiallisessa kehityksessä sekä kannatti kokonaisvaltaisempaa historiankirjoitusta ja taloushistorian selkeämpää esiin nostamista. Karl Lamprechtin kehittelemää radikaalimpaa sosiaalihistoriaa hän ei enää kokonaan hyväksynyt. Danielson ei kuitenkaan luonut uutta historiantutkimuksen koulukuntaa, sillä aikaa vieneet yhteiskunnalliset tehtävät ja poliittinen tarkoitushakoisuus rajoittivat hänen tieteellistä työtään.Historiallisia humanisteja: Johan Richard Danielson-Kalmari

Danielsonin mielestä suomalaisen historiantutkimuksen tuli edistää valtiollisia päämääriä osoittamalla, että suomalaisilla oli ollut jo vuosisatojen ajan kansallinen erityisolemus, joka jatkuvasti kehittyi yhä voimakkaammaksi kansalliseksi tietoisuudeksi. Vuonna 1888 julkaisemassaan tutkimuksessa Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 hän pyrki osoittamaan, että 1700-luvun alkupuolen tapahtumat olivat synnyttäneet suomalaisten keskuudessa kansallistunteen, ja että autonomisen Suomen synty vuonna 1809 oli siten looginen päätepiste jo aiemmin käynnistyneelle Suomen henkiselle irtautumiselle Ruotsista. Muun muassa Schybergson ja ruotsalainen professori Harald Hjärne arvostelivat jyrkästi tätä suomalaiskansallista painotusta, sillä heidän mielestään 1700-luvun puolivälin ”pohjoismainen kysymys” oli Danielsonin anakronistinen keksintö. Myöhemmissäkin teoksissaan Danielson kuvasi Suomen historiaa teleologisesti myöhempien tapahtumien valossa ylikorostamalla ”itsenäisyysliikkeen” merkitystä esimerkiksi Anjalan liiton taustalla. Hän myös jaotteli historianhenkilöitä suomalaisiin ja ruotsalaisiin toisinaan mielivaltaisesti.Jussila 2007, s. 160–171.

Danielson osallistui 1880–1890-luvuilla Suomen autonomian puolustamiseen historiallisella argumentoinnilla samaan aikaan kun ruotsinkieliset professorit Leo Mechelin ja Robert Hermanson kävivät oikeustaistelua juridisilla argumenteilla. Venäläinen K. F. Ordin oli vuonna 1889 julkaissut suomalaisten autonomiakäsityksiä vastaan tähdätyn historiantutkimuksen Pokorenije Finljandii (”Suomen valloitus”). Danielson vastasi siihen vuonna 1890 omalla tutkimuksellaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. Siinä hän puolusti tulkintaa, jonka mukaan Porvoon valtiopäivillä de facto perustettiin Suomen valtio. Teos käännettiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja englanniksi. Danielson julkaisi vielä vuonna 1892 samasta aiheesta teoksen Suomen sisäinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, joka sekin käännettiin ruotsiksi ja venäjäksi.Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 308, 569–574, 584–585. WSOY, Helsinki 2004. Teokset oli suunnattu sekä kotimaiselle yleisölle että länsimaiden sivistystölle. Suomessa toivottiin myös, että keisari Aleksanteri III itse lukisi kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, mutta tämä ei toteutunut. Suomessa Danielson sai kuitenkin teosten ansiosta lähes kansallissankarin maineen.Klinge (toim.) 1989, s. 804–806. Poliittinen tarkoitushakuisuus ja tendenssimäisyys lähteiden valikoinnissa sekä tulkinnassa tosin vähensi Danielsonin Suomen autonomian syntyä koskeneiden tutkimusten tieteellistä arvoa.Juhani Mylly: Kansallinen projekti: Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa, s. 252–254. Kirja-Aurora, Turku 2002.

Danielsonin seuraavat teokset liittyvät samaan kansalliseen teemaan. Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894) on kuvaus vuonna 1812 tapahtuneesta Vanhan Suomen yhdistämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Teoksen on katsottu vakiinnuttaneen Suomessa pitkään vallinneen käsityksen, jonka mukaan ennen yhdistämistä Vanhan Suomen talonpojat elivät poikkeuksellisessa kurjuudessa ja sorron alaisina. Tutkimuksen päälähteinä olivat G. M. Armfeltin ja R. H. Rehbinderin johdolla vuonna 1811 laaditut muistiot.Yrjö Kaukiainen: ”Elikö Vanhan Suomen rahvas kurjuudessa ja sorron alla?”, Historiallinen aikakauskirja 1/2015, s. 3–5. Suomen sota ja sotilaat vuosina 1808 ja 1809 (1896) puolestaan on Suomen sotaa kuvaava populaari esitys, joka pyrkii vetoamaan lukijoiden isänmaallisiin tunteisiin ja sisältää runsaasti sitaatteja aikalaiskirjeistä. Kirja sai Suomessa hyvin myönteisen vastaanoton.

Poliitikko Poliitikon uran alku Danielson oli vuonna 1881 perustamassa Valvoja-lehteä ja toimi sen ensimmäinen päätoimittajana kolmen vuoden ajan. Niin sanottu Valvoja-ryhmä pyrki ajamaan maltillista politiikkaa konservatiivisten ”vanhojen” ja radikaalien ”nuorten” fennomaanien välissä.Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918, s. 38, 40–41. SKS, Helsinki 2000. He näkivät itsensä välittäjän roolissa. Vanhan polven fennomaaneihin verrattuna valvojalaiset korostivat enemmän yksilön merkitystä ja olivat kielikysymyksessä maltillisempia mutta sosiaalisesti edistyksellisempiä. Radikaaliin K.P.T.-ryhmään suhtauduttiin Valvojan piirissä varauksellisesti, ja Danielsonin välit Lauri Kivekkääseen rikkoontuivat kokonaan. Valvoja-ryhmä arvosteli toisaalta myös ruotsinkielistä Liberaalista puoluetta, jonka ohjelman Danielson tyrmäsi jo Valvojan ensimmäisessä numerossa. Myöhemmin Danielson asettui Suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelmaa hän 1900-luvun alussa uudisti sosiaalisissa kysymyksissä edistysmielisemmäksi.

Danielson valittiin säätyvaltiopäivien pappissäätyyn toisena yliopiston kahdesta edustajasta vuosina 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1900. Vuosien 1904–1905 ja 1905–1906 valtiopäiville hänet valittiin Porvoon hiippakunnan edustajana.Klinge (toim.) 1989, s. 683. Danielson oli vuosina 1885–1886 Suomen perustuslakien kodifioimiseksi perustetun niin sanotun Weissenbergin komitean sihteerinä.

Ensimmäinen sortokausi thumb|”Vahdinvaihto”: Alex Federleyn pilapiirros Danielsonin nimityksestä yliopiston sijaiskansleriksi Th. Reinin tilalle.

Sortokauden alettua Danielson kannatti Yrjö-Koskisen tavoin myöntyväisyyslinjaa, joka oli molempien mielestä ainoa keino tulla toimeen Venäjän kanssa. Yrjö-Koskisesta poiketen Danielson tosin näki kysymyksen käytännöllisempänä ja kannatti hieman joustavampaa ”suhteellista” myöntyvyyttä, sillä hänen mielestään oli säilytettävä yhteistyösuhteet myös perustuslaillisuutta kannattaneisiin nuorsuomalaisiin. Vuonna 1901 julkaisemassaan pamfletissa Mihin suuntaan? hän vaati valtion toimia sosiaalisen tasa-arvon lisäämiseksi ja alempien yhteiskuntaluokkien aseman parantamiseksi. Samassa teoksessa hän hahmotteli myös perustelut maltilliselle myöntyväisyyspolitiikalle Venäjän suuntaan. Tämän vuoksi Danielson menetti kirjan julkaisemisen myötä pääosan aiemmasta ”kansallissankarin” maineestaan perustuslaillisten silmissä, mutta teos teki hänestä vastaavasti venäläisten kannalta hyväksyttävämmän henkilön.Klinge (toim.) 1989, s. 840–841.

Yrjö-Koskisen kuoltua vuonna 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi. Samana vuonna hän sai valtioneuvoksen arvonimen ja hänestä tuli yliopiston vt. sijaiskansleri perustuslaillisten mielipiteittensä vuoksi eroamaan joutuneen Thiodolf Reinin tilalle. Tämä leimasi Danielsonin entistä pahemmin suomettarelaiseksi myöntyvyysmieheksi. Yliopiston johto piti häntä kuitenkin pienempänä pahana kuin vaihtoehtona ollutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valitsemaa sijaiskansleria. Bobrikov olisi halunnut virkaan venäläisen Viktor Semjonovin, mutta ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe suositteli Danielsonia.Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 210. WSOY, Helsinki 1984.