Onni Evert Peltonen (27. elokuuta 1894 Jyväskylän maalaiskunta − 11. syyskuuta 1969 Jyväskylä) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana 1933–1962 sekä ministerinä useissa hallituksissa 1940−1950-luvuilla.

Puolueensa oikeistosiipeä edustanut Peltonen oli Keski-Suomen merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia. Sotavuosien jälkeen hän nousi valtakunnalliseen tietoisuuteen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana. Peltonen toimi neljästi kulkulaitosministerinä ja osallistui muun muassa YYA-sopimusneuvotteluihin. Hänellä oli keskeinen rooli myös kotimaakuntansa tärkeiden hankkeiden kuten aseteollisuuden ja liikenneyhteyksien toteutumisessa.Hurri 1994, s. 3−4. Vuonna 1952 Peltonen erosi ministerin tehtävistään jouduttuaan valtakunnanoikeuteen niin sanotussa salaputkijutussa. Vapauttavan tuomion jälkeen hän toimi vielä sosiaaliministerinä.

Elämä Nuoruusvuodet Jyväskylän maalaiskunnan Keljossa syntyneen Onni Peltosen vanhemmat olivat Mattilan talon seppä Joonas Peltonen (1868-1926) ja karjakko Henriikka Juusonen (1863-1930). Karjanhoidon ohessa äiti huolehti talossa viimeisinä vuosinaan asuneesta runoilija Kaarlo Kramsusta, joka kärsi alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Vuosisadan vaihteessa perheeseen iski lavantauti, jolloin Onni joutui ainoana sairaudelta välttyneenä lähtemään kerjuulle. Hän teki jo kansakouluvuosinaan erilaisia hanttihommia sahoilla ja uittotyömailla. 13-vuotiaasta lähtien Peltonen työskenteli metallimiehenä Väinölän telakalla ja myöhemmin Tikkakosken tehtaalla.Hurri 1994, s. 6–7. Hänen isänsä kuului Jokivarren työväenyhdistyksen perustajiin ja oli ammattiosastonsa rahastonhoitaja. Vuonna 1912 Peltonen liittyi itsekin työväenyhdistykseen sekä Suomen Metallityöntekijäin Liittoon.Hurri 1994, s. 7–8. Hän oli mukana myös sosialidemokraattien järjestötoiminnassa.

Sisällissodan jälkeen Peltonen joutui työpaikallaan kahnauksiin suojeluskuntalaisten kanssa ja oli kuulusteluissa poliittisen toimintansa vuoksi. Vuonna 1919 hän siirtyi Valtionrautateiden leipiin veturinlämmittäjäksi.Hurri 1994, s. 7–8. Samana vuonna Peltonen valittiin Jyväskylän maalaiskunnan kunnanvaltuustoon. Peltosesta tuli Lohikosken työväenyhdistyksen johtohahmoja ja hän oli elvyttämässä sisällissodan jälkeen lakkautettua veturimiesten ammattiosastoa.Hurri 1994, s. 8–10. Myöhemmin 1920-luvulla Peltonen toimi kunnallisena ammattientarkastajana sekä köyhäinhuoltolautakunnan puheenjohtajana. Asioitsijana toimiessaan hän avusti kaikkein vähävaraisimpia ilman palkkiota.Hurri 1994, s. 8–10.

Kansanedustajaksi Vuonna 1926 Peltonen muutti Jyväskylän kaupungin puolelle Alvar Aallon rautatieläisille suunnittelemaan Aira-taloon.Hurri 1994, s. 8–10.Hurri 1994, s. 10–14. Kolme vuotta myöhemmin hänestä tuli kaupunginvaltuutettu ja 1933 kansanedustaja. Eduskunnassa Peltonen pysyi takarivin taavina, kunnes hänet vuosikymmenen lopussa nimitettiin ulkoasiainvaliokunnan varajäseneksi. Talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen aikana Peltonen vastusti erityisesti Hankoniemen luovuttamista, mistä syntynyt kiista lopulta johtikin keskusteluyhteyden katkeamiseen.Hurri 1994, s. 15–16. Jatkosodan alettua hän edusti SDP:n tannerilaista enemmistöä, joka vastasi puolueen sotapolitiikasta. Peltonen hyväksyi muun muassa Suomen liittymisen antikomintern-sopimukseen.

Sotavuosien jälkeen

Syksyllä 1945 Peltonen valittiin SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Pääministeri J. K. Paasikivi halusi Peltosen hallitukseensa parantaakseen suhteitaan ryhmään ja marraskuussa hänet nimitettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi.Hurri 1994, s. 16–21. Sotasyyllisyyskysymystä käsiteltäessä Peltonen liittyi Arvo Paasivuoren aloitteeseen, joka pyrki huomattavasti laajentamaan syytteeseen asetettavien määrää ja näin tekemään sotasyyllisyysoikeudenkäynnin käytännössä mahdottomaksi. Vuodenvaihteessa valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kutsui Peltosen ja kahden muun suurimman puolueen edustajat pakeilleen ripittäen heitä vitkastelusta sotasyyllisyysasiassa. Tuomiot julistettiin viimein helmikuussa, jolloin Peltonen jätti eriävän mielipiteensä hallituksen pöytäkirjaan.

Paasikiven hallituksen hajottua keväällä 1946 Peltonen junttasi SKDL:n Mauno Pekkalaa uudeksi pääministeriksi. Peltosta ei kuitenkaan otettu uuteen hallitukseen, vaan hän palasi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Syrjäyttäminen johtui ulkopoliittisista syistä Pekkalan pitäessä Peltosta sopimattomana, koska tämä oli vastustanut hallituksen esitystä sotasyyllisyysasiasta.Hurri 1994, s. 16–21. Vuosina 1947–1948 Peltonen johti eduskuntaryhmänsä ohella myös ulkoasiainvaliokuntaa. Hän kannatti Marshall-avun vastaanottamista, mutta presidentti Paasikivi päätti kieltäytyä Yhdysvaltain tukipaketista. Peltonen arvosteli erityisesti Urho Kekkosta vastuun pakoilijana tämän jäätyä pois ratkaisevasta äänestyksestä.Hurri 1994, s. 16–21.

Keväällä 1948 Peltonen valittiin Suomen valtuuskunnan jäseneksi Moskovassa pidettyihin YYA-neuvotteluihin. SDP:n nokkamiehiin kuulunut K.-A. Fagerholm väitti puoluetta johtaneiden asevelisosialistien pitäneen häntä liian neuvostomyönteisenä ja halunneen tilalle sopimusta ”sydämestään ja sielustaan” vastustaneen Peltosen. Urho Kekkosen mukaan vastahakoisesti Moskovaan lähtenyt Peltonen ei suostunut ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin ehdotuksia puitaessa keskustelemaan pienimmistäkään myönnytyksistä Neuvostoliiton suuntaan. Tutkija Juhani Suomi on kertonut, kuinka Peltonen jatkoi sitkeästi vastarannan kiiskenä Paasikiven ja Kekkosen kritiikistä huolimatta.Hurri 1994, s. 16–21. Hän vastusti erityisesti sotilaallista artiklaa, mutta taipui lopulta hyväksymään sopimuksen ja oli yksi sen suomalaisista allekirjoittajista. Moskovasta palattuaan Peltonen puolusti etukäteen arvioitua paremmaksi osoittautunutta neuvottelutulosta.Hurri 1994, s. 16–21.

Salaputkijuttu

YYA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Peltonen sai luottamuksensa takaisin ja hoiti parin kuukauden ajan Pekkalan hallituksen II sosiaaliministerin tehtäviä. Hän toimi myös kulkulaitosministerinä kolmasti vuosina 1948−1952 Fagerholmin ja Kekkosen hallituksissa.

Marraskuussa 1952 oikeusasiamies Paavo Kastari syytti neljää sosialidemokraattista ministeriä lainvastaisesta menettelystäHurri 1994, s. 16–21. heidän myönnettyään vuonna 1949 valtionavustusta Salaputki Oy:lle, vaikka tiesivät sen olevan konkurssikypsä. Asian tultua julki piti SDP:n eduskuntaryhmä välittömästi hätäkokoukksen, jossa se tuomitsi jyrkästi edelleen ministereinä toimineiden Peltosen ja Matti Lepistön menettelyn ja vaati heitä eroamaan, vaikka katsoikin Peltosen joutuneen mukaan hyväuskoisuuttaan. Peltonen ja Lepistö jättivät eronpyyntönsä heti kokouksen jälkeen. Heidät asetettiin syytteeseen valtakunnanoikeudessa, jossa vaadittiin rangaistusta tahallisesta virkarikoksesta. Syyskuussa 1953 Jussi Raatikainen ja Matti Lepistö tuomittiin sakkoihin, mutta Peltonen ja Aleksi Aaltonen vapautettiin edesvastuusta, koska heillä ei katsottu olleen syytä olettaa rahojen päätyvän yhtiön velkojen maksuun. Sosialidemokraatit pitivät juttua Maalaisliiton ja pääministeri Kekkosen masinoimana poliittisena ajojahtina. Kekkosen lähipiiriin kuuluneen oikeusasiamies Kastarin ei katsottu noudattaneen tapauksessa ”juristin viileyttä”.Lehtinen 2017, s. 625.

Paluu ministeriksi Vapauttavan tuomionsa jälkeen Peltonen toimi sosiaaliministerinä Kekkosen hallituksessa 1954–1956. Eduskuntatyönsä ohessa Peltonen työskenteli eduskunnan loma-aikoina veturinkuljettajana vuoteen 1953 saakka, jolloin hän jäi eläkkeelle virastaan.Hurri 1994, s. 7–8. SDP:n 1950-luvun puoluehajaannuksessa hän arvosteli riidan molempia osapuolia ja pyrki toimimaan välittäjänä. Lopulta Peltonen asettui puolueen enemmistön eli niin sanottujen leskisläisten taakse. Vuonna 1958 hän toimi eduskunnan toisena varapuhemiehenä. Peltonen osallistui myös hallitusneuvotteluihin SDP:n edustajana Gunnar Henrikssonin ja Rafael Paasion kanssa. Hän jätti eduskunnan 1962.

Peltonen toimi presidentin valitsijamiehenä vuosina 1931, 1937, 1940, 1943, 1950 ja 1956. Hän oli Jyväskylän maalaiskunnan kunnanvaltuuston jäsen 1919-1926 ja Jyväskylän kaupunginvaltuuston jäsen 1929-1966.Hurri 1994, s. 10–14. Peltonen toimi myös maalaiskunnan valtuuston varapuheenjohtajana.

Peltosella oli lukuisia valtakunnallisia luottamustehtäviä. Hän oli Rautatiehallituksen jäsen, Suo Osakeyhtiön hallintoneuvoston puheenjohtaja, Valmetin hallintoneuvoston varapuheenjohtaja, Valtion ruutitehtaan ja Valtion sytytintehtaan johtokuntien jäsen, Osuustukkukaupan hallintoneuvoston jäsen, Suomen Veturimiesten Liiton keskustoimikunnan jäsen, Suomi–Neuvostoliitto-Seuran keskusjohtokunnan jäsen sekä Paasikivi-seuran valtuuskunnan jäsen. Peltonen oli myös Jyväskylän Työväenyhdistyksen puheenjohtaja 1935-1960 sekä Keski-Suomen sosialidemokraattisen piiritoimikunnan jäsen. Hän oli myös Osuuskauppa Mäki-Matin hallintoneuvoston puheenjohtaja sekä Osuuskunta Työn Voiman johtokunnan jäsen.

Onni Peltonen kuoli 75-vuotiaana syyskuussa 1969. Hänet on haudattu Jyväskylän vanhalle hautausmaalle.

Perhe Onni Peltosen puoliso oli Olga Kalho (1892-1981), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1915. Heillä oli kaksi lasta. Heidän poikansa Olavi Ernesti (1922-1941) kaatui jatkosodassa.

Lähteet

Viitteet

Aiheesta muualla

Luokka:Kansanedustajat Luokka:Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliitikot Luokka:Suomen sosiaaliministerit Luokka:Jyväskylän kaupunginvaltuutetut Luokka:Vaasan läänin itäinen vaalipiiri Luokka:Vuonna 1894 syntyneet Luokka:Vuonna 1969 kuolleet