thumb|right|Käsikirjoituksen ensimmäinen sivu. Jean Sibeliuksen Sinfonia nro 6 op. 104 valmistui vuonna 1923. Sen kantaesitys oli Sibeliuksen johtamana 19. helmikuuta 1923.
Sinfoniassa on hyvin herkkiä ja kuulaita sävyjä, ja useasti siinä on kuullaan Palestrina-vaikutteita. Teosta hallitsee doorinen sävy. Kuudennessa sinfoniassa esiintyy omintakeisiakin muotoratkaisuja: esimerkiksi scherzo-osassa ei kuulla lajiperinteelle tyypillistä triotaitetta. Scherzon laukkaavaa pääteemaa käytetään epätavallisesti sekä hallitsevana pääaiheena että säestyskuviona. Osalle on tyypillistä hienostunut ja taidokas polyfonia, muun muassa kaanontekniikka. Finaali kulminoituu sinfonian ainoaan todella dramaattiseen huipennukseen, jota Sibelius tehostaa tyylilleen uskollisena kromaattisella asteikolla. Huipennuksen jälkeen tunnelma seestyy, ja sinfonian loppu on täynnä jousien hallitsemaa pehmeää hohdetta. Tavanomaisen d-molli-päätöksen sijaan Sibelius lopettaa sinfonian viulujen korkeaan, arvoitukselliseen d-säveleen.
Sinfonia on omistettu Wilhelm Stenhammarille.
Kirjallisuutta
Luokka:Jean Sibeliuksen sinfoniat Luokka:1920-luvun musiikkiteokset