Suomen tataarit ovat noin 600–700 hengen etninen vähemmistö ja yksi Suomen kansallisista vähemmistöistä. Tataarien kulttuurikeskus on Venäjän federaatioon kuuluva Tatarstanin tasavalta. Tataarit ovat turkkilainen kansa, ja heidän äidinkielensä tataari lukeutuu samaan kieliryhmään kuin esimerkiksi kazakki. Perinteisesti tataarit harjoittavat sunnalaista islaminuskoa.
Tataarit muodostivat keskiaikaisen Kazanin kaanikunnan hallitsevan väestön, kunnes se liitettiin osaksi Venäjän tsaarikuntaa vuonna 1552. Tataarit ovat vuosisatojen aikana levittäytyneet eri puolille nykyisen Venäjän alueita, minkä vuoksi huomattava osa heistä asuu Tatarstanin ulkopuolella. Suomeen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana saapuneet tataarit olivat pääsääntöisesti kotoisin Nižni Novgorodin alueelta. He olivat kierteleviä kauppiaita, joiden jälkeläisistä yhteisö tänä päivänä enimmäkseen koostuu.
Tataarit ovat Suomen vanhin muslimiväestö, jonka toimesta muun muassa julkaistiin ensimmäinen suomenkielinen Koraanin käännös. Suomessa tataareilla on kulttuuriyhdistysten lisäksi kaksi omaa seurakuntaa: Suomen Islam-seurakunta ja Tampereen tataariseurakunta. Järvenpäässä on myös yhteisön rakentama puinen moskeija. Tataarikulttuuri tunnetaan Suomessa esimerkiksi heidän ruokalajistaan pärämäç.
Tataarien identiteetti on Suomessa kokenut eri vaiheita. Alkuun he tunnistautuivat lähinnä uskontonsa kautta, eli muslimeina. Kun Turkin tasavalta perustettiin (1923), alkoivat myös Suomen tataarit korostaa omaa "turkkilaista identiteettiään" – he kutsuivat itseään usein yksinkertaisesti turkkilaisiksi. Termiä tataari enimmäkseen välteltiin, koska sitä pidettiin monimutkaisen historiansa seurauksesta alentavana. 1970-luvulta alkaen tataari-termi alkoi taas hiljalleen vakiintua lähinnä Volgan alueelle luotujen suhteiden seurauksena. Tatarstanin johtaja Rustam Minnihanov on vieraillut yhteisön keskuudessa.
Vaikka Suomen tataarit ovat sittemmin omaksuneet volgantataarilaiset juurensa, saivat he paljon vaikutteita Turkin kulttuurista. Heillä on myös vielä nykypäivänäkin vahvat yhteydet Turkkiin. Poliitikot Recep Tayyip Erdoğan ja Abdullah Gül muiden muassa ovat vierailleet Islam-seurakunnan tiloissa.
Tataarit ovat omasta mielestään säilyttäneet kulttuurinsa hyvin, mutta myös huolia sen tulevaisuudesta on ilmaistu. Tataarien ja suomalaisten välisiä seka-avioliittoja ilmeni jo ensimmäisissä polvissa, mutta pääsääntöisesti he avioituivat yhteisönsä sisällä. Liitot kantaväestön kanssa ovat sittemmin lisääntyneet.
Historia Ensimmäiset muslimit Suomessa Suomen maaperältä löytyi Venäjän armeijaan kuuluvia muslimeja jo varhain ennen tataarien muuttoaaltoa. Heitä oli osallistunut tammikuussa 1557 Tallinnan piirityksen aikaan Iivana Julman kasakkajoukkoihin, johon he olivat päätyneet Kazanin kaanikunnan valloituksen jälkeen. Tataareja oli myös isovihan- ja pikkuvihan miehityksissä sekä Kustaan sodassa.Halén 1999, s. 1–2; Leitzinger 1996, s. 102-104.
Suomen suuriruhtinaskunnassa palveli 1800-luvulla Venäjän vakinaisen armeijan joukko-osastoihin kuuluvia muslimisotilaita. Kyseisistä sotilaista löytyy merkintöjä vuodesta 1836. Korkea-arvoisimpia näistä olivat etenkin majuri Junis Aktšurin ja eversti Mirjakub BiktšurinLeitzinger, Antero: Ulkomaalaiset Suomessa 1812–1972. East-West Books Helsinki, 2008. . (s. 280).
Muslimisotilaiden jälkeen saapuivat hengelliset johtajat, kuten Viaporin mullahina vuosina 1866–1906 toiminut Izzätulla Timergali (Timur Galejeff).
Venäjän armeijassa palvelleet sotilaat saivat uskonnosta riippumatta palveluksesta vapauduttua jäädä Suomeen. Näin paljolti saikin alkunsa maan juutalaisyhteisö, mutta tataarisotilaiden jälkeläisiä ei oletettavasti maaperältä löytynyt. Sen sijaan pysyvästi he tulivat kiertelevinä kauppiaina.
Kauppiaiden muuttoaalto
pienoiskuva|Tataareja Helsingissä Id al-Fitrin aikaan vuonna 1920 (tataariksi Uraza bäyräme). pienoiskuva|Nižni Novgorodin alueella sijaitseva Andrejevkan kylä (tataariksi Möterawıl). Tataarien asettuminen Suomeen tapahtui 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välisenä aikana. Perimätiedon mukaan ensimmäisten joukossa oli Hasan Hamidullan isoisä Hamidulla Mohammed-Rahim, joka saapui Pietarista Viipuriin vuonna 1868. Myös Samaletdin Yusuf ja Alautdin Salavat on nimetty aikaisimpiin tataarikauppiaisiin maassa. Viimeinen tataarien muuttoaalto oli 1920-luvulla, jolloin he järjestivät perheitään maahan.Leitzinger 1996, s. 105, 107
Kyseiset kauppiaat olivat pääasiassa kotoisin Venäjän keisarikunnan Nižni Novgorodin kuvernementin Sergatšin kihlakunnasta. Nykyisin seutu kuuluu Nižni Novgorodin alueeseen (tataariksi Tübän Novgorod ölkäse). Suomeen saapuneet tataarit olivat mišäärejä, mikä on Volgan tataarien toinen alueellinen pääryhmä kazanintataarien lisäksi.Bedretdin 2011, ”Esipuhe”; Leitzinger 1996, s. 43.Leitzinger 1996, s. 35. Yli puolet heistä muutti yhdestä ainoasta kylästä, Aktukista, ja lähes kaikki muut sen lähiympäristöstä. Samoina aikoina tuli myös joitain yksittäisiä muita "turkkilaisia", kuten uzbekkeja ja kazakkeja.Halén 1999, s. 4, 5, 10. He kuitenkin sulautuivat pian joko tataareihin tai kantaväestöön.Leitzinger 1996, s. 134 Kotiseuduillaan mišääritataarit toimivat kesäisin maanviljelijöinä. Toimeentulon ollessa niukkaa muina aikoina he hankkivat lisätienestiä kauppiaina ja myivät lähinnä kankaita, turkiksia, vaatteita ja saippuaa.Halén 1999, s. 3. Kauppamatkat ulottuivat aluksi Pietariin, lopulta myös Suomeen.Suikkanen 2012, s. 21.
Ensi alkuun Suomi oli kyseisille tataareille vain uusi alue, jossa tehdä kauppaa. 1880-luvun alussa heitä nähtiin maassa jo useita kymmeniä kerrallaan parin kuukauden jaksoissa. Kauppamatkat olivat alkaneet muodostua säännöllisiksi Riihimäen rautatien valmistuttua vuosia aikaisemmin, ja kun vuonna 1891 radat ulottuivat jo muun muassa Ouluun asti, alkoi sinne ja Kemiin ilmestyä tataarikauppiaita. Aluksi he palasivat kotikyliinsä ansaittuaan tarpeeksi, mutta kun kävi ilmi, että Suomessa oli tarjolla paremmat elinkeino-olot, tataarit alkoivat asettua maahan pysyvämmin. Suomalaisten suhteellisen hyvä vastaanotto vaikutti myös asiaan. Monet Suomeen saapuneet tataarit asettuivat aluksi Viipuriin, mutta kaupungin Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen he muuttivat pääsääntöisesti Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle, jossa tataareja asui jo entuudestaan.
alt=ymär abdrahim|vasen|pienoiskuva|200x200px|Ymär Abdrahimin kangas- ja lyhyttavarakauppa, Iso Roobertinkatu 28, Helsinki (Kuva noin vuodelta 1920). Tataarien maassa harjoittama kulku- ja torikauppa muuttui pian hallikaupaksi. Useat heistä olivat aluksi asettuneet esimerkiksi Viipurin Repolan kauppahalliin, jossa he myivät puuvillatuotteita, silkkikankaita, mattoja sekä turkiksia. Myös muun muassa Terijoki oli ennen neuvostoaikaa tärkeä kaupankäyntipaikka. Tampereella puolestaan kangaskauppa oli pääasiallinen tulolähde. Monet tataarit perustivat oman liikkeen.Halén 1999, s. 4, 5, 10; Malmberg 2011, s. 216.
Perheiden järjestäminen maahan Venäjän 1917 vallankumouksen jälkeen Suomeen asettuneet tataarikauppiaat alkoivat järjestää perheitään maahan. Tämä kuitenkin onnistui yleensä vasta vuodesta 1921 eteenpäin, koska Venäjän ja Suomen raja oli enimmäkseen kiinni Tarton rauhaan saakka. Itsenäiseen Suomeen muuttoa havittelevien tataarien piti anoa viisumia Moskovan tai Pietarin edustustoista. Apua saatiin muun muassa professori Yrjö Jahnssonilta, jolla oli hyödyllisiä suhteita.Halén 1999, s. 6. Perheenjäsenten muuttoaalto Suomeen oli mahdollista käytännössä vuoteen 1929 saakka. Tämän jälkeen heitä tuli joko laittomasti tai suuria lunnaita vastaan.Leitzinger 1996, s. 106–107.
Suomen kansalaisuus Suomen itsenäistyttyä maassa oleilleet tataarit pyrkivät hankkimaan kansalaisuuden. Silti vielä vuonna 1939 noin puolet heistä oleskeli maassa Nansen-passilla. Tähän vaikutti muun muassa se, että Suomen valtio vaati heitä todistamaan vähintään viiden vuoden mittaisen yhtäjaksoisen maassa olon sekä todistamaan pystyvänsä elättämään itsensä ja perheensä. Niiden todistaminen helpottui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensimmäisenä tataarina Suomen kansalaisuuden sai Sadik Ainetdin vuonna 1919. Hänen passinsa on Kansallisarkistossa.Asikainen 2017, s. 29–32.
Sota-aika
Sotavangit Talvisodan jälkeen vuonna 1940 Turun keskusvankilassa oli huhtikuussa kaikkiaan 367 venäläistä sotavankia, joiden joukossa myös tataareja. Vapauduttuaan tiettävästi neljä näistä, Ibrahim Rahman, Halidulla Utarbai, Zekeriye Abdulla ja Salih Zahidulla, liittyivät tataarien seurakuntaan, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä he eivät olleet enää Suomessa. Valtiollinen poliisi etsintäkuulutti useita muslimisotilaita, jotka jättivät palaamatta Neuvostoliittoon. Suomeen oli myös sodan aikana joutunut ja lopulta oleskeluluvan saanut 74 ”Itä-Karjalan turkkilaista”, joista 36 oli lapsia. Kokonaisuudessaan joka kolmas Suomen jatkosodassa valtaamilla alueilla tavattu muslimi sai oleskeluluvan.Leitzinger 2006, s. 137-139. pienoiskuva|200x200px|Kazanilainen sotavanki Mahmut Rahim soittaa viulua Tampereella; seuranaan vasemmalta Fatih Arat, Letfulla Baibulat, Aisa Hakimcan ja Bilaletdin Kaader (1944). Suurin osa kuitenkin palasi ”vapaaehtoisesti mutta vastentahtoisesti” Neuvostoliittoon tammikuussa vuonna 1945. Harvoja Suomeen jääneitä oli avaarilainen Halid Hamido, joka sodan aikana oli mennyt naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja kääntynyt kristinuskoon. Suomessa oleskelleita heimonveljiään työllistivät Samaletdinin ja Ainetdinin suvut, Ymär Sali, Zuhur Tahir, Ibrahim Hamidulla, Ibrahim Arifulla sekä itse hiljattain maahan paenneet kazakki Ömmet Kenschahmet ja lezgi Velibek Alibek. Lähes kolmekymmentä niin sanottua sotasiirtolaista oli ollut Helsingin tataariseurakunnan ”hoidossa ja valvonnassa” helmikuusta 1942 alkaen. Kazanilainen sotavanki, opettaja Mahmut Rahim johti Tampereen seurakunnan rukouksia vuosina 1942–1944.
Tataareja Virosta Vuosisadan vaihteessa asui Virossa viisi tataariperhettä. 1920-luvulla heitä kertyi lisää Tallinnaan, Narvaan, Jõhviin ja Rakvereen, kunnes määrä oli lopulta noin 200–300. Monet tulivat vuoden 1943 lopulla sieltä moottorivenekyydeillä Suomeen. He ilmoittautuivat poliittisiksi pakolaisiksi ja osa tavoitteli pääsyä Suomen sotajoukkoihin, johon pääsi lopulta kolme Viron tataaria: Ibrahim Zarip, Ahmed Haerdinov ja Rafik Moks. Zarip hyväksyttiin merimieheksi Turun laivastoasemalle ja muutti palveluksensa jälkeen Ruotsiin ja asui myöhemmin elämänsä New Yorkissa. Haerdinov siirtyi Ruotsiin palveluksensa jälkeen, Moks puolestaan Kanadaan. Oleskeluluvan sai maassa kuusi Viron tataaria perheineen. Kansalaisuuden aikanaan sai kaksi perhettä. Heidän suosittelijoinaan toimi Samaletdin-suku, imaami Weli-Ahmed Hakim ja kauppias Ymär Abdrahim.
Pakkopalautusten pelossa ja Suomen epävarmojen olosuhteiden vuoksi monet Suomeen tulleet Viron tataarit jatkoivat matkaa Ruotsiin ja etenkin Suur-Tukholman alueelle. Ennen heidän tuloansa ei Ruotsissa tiedetä asuneen aikaisemmin kuin yksi tataari, nahkuri Ibrahim Umarkajeff. Ruotsiin asettuneet tataarit perustivat vuonna 1949 yhdistyksen, jonka nimi oli aluksi Turk-Islam Föreningen i Sverige för Religion och Kultur (’Ruotsin turkkilais-islamilainen uskonto- ja kulttuuriyhdistys’), myöhemmin lyhyemmin Islam Församlingen i Sverige (’Ruotsin islamilainen seurakunta’). Yhdistys ylläpiti hautausmaata Tukholman eteläosassa. Tataarit menettivät islamilaisessa yhdistyksessään sen enemmistön 1960–1970-luvuilla. Maassa laskettiin olevan 1980-luvulla noin 50 ”täysveristä” ja 30 ”puoliveristä” tataaria. Tataarinainen Didar Samaletdin perusti miehensä kanssa vuonna 1983 Södermalmille ravintolan nimeltään Djingis Khan.Leitzinger 1996, s. 128–129.Leitzinger 2006, s. 140, 142
Tataarit Suomen sotilaina pienoiskuva|299x299px|Tataarien sotamuistomerkki Helsingin islamilaisella hautausmaalla.