John William Coltrane (lempinimeltään Trane; 23. syyskuuta 1926 Hamlet, Pohjois-Carolina, Yhdysvallat– 17. heinäkuuta 1967 Long Island, New York, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, jonka pääsoitin oli tenorisaksofoni, vaikka hän soitti myös sopraanosaksofonia ja klarinettia. Kuuluisuuteen Coltrane nousi Miles Davisin ensimmäisessä kvintetissä. Coltranen merkittävin luomiskausi sijoittuu vuosiin 1955–1967, jolloin hän äänitti levyjä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti modernin jazzin kehitykseen ja joita pidetään jazzmusiikin suurina mestariteoksina. Hän oli hyvin tuottelias, ja monia äänityksiä julkaistiin vasta Coltranen kuoleman jälkeen. Coltrane on Charlie Parkerin ohella innovatiivisimpia ja imitoiduimpia jazzsaksofonisteja.”John Coltrane.” The Concise Grove Dictionary of Music. Oxford University Press, Inc., 1994. Answers.com 15 Oct. 2007. http://www.answers.com/topic/john-coltrane "After Charlie Parker he was the most innovatory and widely imitated jazz saxophonist."
Elämä ja musiikki Varhaisvaiheet pienoiskuva|vasen|John Coltranen kotitalo Philadelphiassa osoitteessa 1511 North Thirty-third Street. John Coltrane syntyi Hamletin kaupungissa Pohjois-Carolinassa 1926 ja vietti varhaisimmat vuotensa High Pointin kaupungissa, jossa hänen isällään oli varsin menestyvä vaatturinliike. Coltranen lapsuutta väritti perinteinen etelävaltiolainen kasvatus, jossa korostunut uskonnon merkitys vaikutti myöhemmin Coltranen musiikilliseen tuotantoon. Coltranen äidinisä William Blair oli tunnettu karismaattinen saarnaaja. Coltrane menestyi koulussa varsin hyvin, mutta häntä pidettiin hiljaisena ja syrjäänvetäytyvänä lapsena. Coltranen seitsemäntenä kouluvuotena perheessä sattui kolme kuolematapausta: hänen tätinsä, isoisänsä ja isänsä kuolivat. Hänen äitinsä oli pakko muuttaa yksin Philadelphiaan, josta hän sai varsin hyväpalkkaisen työn, ja näin hän pystyi elättämään High Pointissa asuvaa perhettään.
Perheen kuolemantapauksien aikoihin nuori Coltrane ryhtyi harjoittelemaan soittamista lähes pakonomaisesti. Hän soitti ensin klarinettia, mutta kiinnostui pian jazzista ja siirtyi saksofoniin. Kesäkuussa 1943 Coltrane seurasi äitiään Philadelphiaan muutamien ystäviensä kanssa ja pääsi opiskelemaan saksofonia Ornsteinin musiikkikouluun. Hän hankki elantonsa työskentelemällä sokeritehtaassa. Vuonna 1945 Coltrane värväytyi armeijaan ja soitti klarinettia havaijilaisessa laivaston orkesterissa. Coltrane teki ensimmäisen levytyksensä, Tadd Dameronin ”Hot Housen”, tämän orkesterin kanssa 13. heinäkuuta 1946. Rhino Records julkaisi levyn vuonna 1993 antologiallaan The Last Giant.
pienoiskuva|Dizzy Gillespie vuonna 1955.
Palattuaan siviiliin 1946 Coltrane jatkoi opintoja Ornsteinissa ja soitti samalla muun muassa King Kolaxin ja Eddie ”Cleanhead” Vinsonin johtamissa rhythm and blues -yhtyeissä, joissa hänen soittimekseen vakiintui tenorisaksofoni. Coltranen varhaisia esikuvia olivat Dexter Gordon ja Lester Young. Vuonna 1949 Coltrane sai paikan Dizzy Gillespien big bandin saksofoninsoittajana. Hän kiersi big bandin kanssa sen vuonna 1950 tapahtuneeseen hajoamiseen asti. Sen jälkeen hän jatkoi Gillespien pienemmässä kokoonpanossa tenorisaksofonistina vuoteen 1951, jolloin hän palasi Philadelphiaan ja jatkoi musiikinteorian opiskelua Granoffin musiikkikoulussa. Coltranen ensimmäinen äänitetty soolo on 1. maaliskuuta 1951 Gillespien kanssa tehdyllä ”We Love to Boogie” nauhoituksella. Vuonna 1952 hän työskenteli Earl Bosticin johtamassa tanssiorkesterissa ja Johnny Hodgesin johdolla aikana, jolloin Hodges oli juuri lähtenyt Duke Ellingtonin yhtyeestä.
Coltrane oli tullut riippuvaiseksi heroiinista, ja vuonna 1954 Hodges erotti Coltranen yhtyeestä, koska tämä oli toistuvasti esiintynyt lavalla tokkuraisena. 26-vuotias Coltrane myös tupakoi ja käytti alkoholia runsaasti. Hän lihoi ja poti hammassärkyä, koska söi jatkuvasti makeisia ja joi Coca-Colaa. Vaikeuksistaan huolimatta Coltrane meni vuonna 1955 naimisiin ystävänsä sisaren Juanita Grubbsin kanssa, joka myöhemmin muutti nimensä Naimaksi.
Davisin ja Monkin riveissä ja ensimmäinen oma yhtye Vaikka Coltrane teki ensimmäiset levytyksensä jo 1946, hän saavutti suurempaa mainetta vasta vuoden 1955 jälkeen. Coltrane, joka tunnettiin nyt lempinimellä Trane, toimi kesällä 1955 freelancerina Philadelphiassa. Trumpetisti Miles Davis pyysi häntä omaan kvartettiinsa, jota Davis oli perustamassa toivuttuaan 1940-luvun lopun heroiiniriippuvuudestaan. Coltrane soitti tässä kokoonpanossa lokakuusta 1955 aina huhtikuuhun 1957 asti, aikana jolloin Davisin yhtye loi maineikkaat hard bop -levytyksensä Cookin’, Relaxin’, Workin’ ja Steamin’. Davisin yhtyeessä Coltranen poikkeukselliset kyvyt alkoivat tulla esiin, ja hän nousi eturivin hard bop -saksofonistiksi Dexter Gordonin ja Sonny Rollinsin rinnalle. Vuoden 1957 aikana Coltrane, joka oli siihen asti pysynyt erossa heroiinista, alkoi uudelleen käyttää sitä ja joi myös runsaasti. Nämä ongelmat lopulta johtivat siihen, että Davis kehotti häntä lähtemään yhtyeestä.
Vuoden 1957 alussa Coltrane onnistui pääsemään eroon heroiinista, mikä oli osittain hänen kokemansa uskonnollisen herätyksen ansiota. Coltrane sulkeutui makuuhuoneeseensa, ja useiden päivien ajan hän nautti ainoastaan vettä vieroittaen näin itsensä heroiinista, sokerista, nikotiinista ja alkoholista. Hän itse kuvaili kokemustaan myöhemmin A Love Supreme -levyn kansitekstissä seuraavasti:
Jouduttuaan lähtemään Davisin yhtyeestä Coltrane teki sopimuksen Prestige -levymerkin kanssa sooloartistina, jolle hän oli aikaisemmin levyttänyt jo Davisin kanssa ja studiomuusikkona. 31. toukokuuta 1957 Coltrane levytti ensimmäisen albuminsa Coltrane yhtyeenjohtajan trumpetisti Johnny Splawnin, baritonisaksofonistin Sahib Shihabin, pianistien Mal Waldronin ja Red Garlandin, basisti Paul Chambersin sekä rumpali Al ”Tootie” Heathin kanssa. Levy on myöhemmin julkaistu uudelleen nimellä First Trane.
Loppuvuoden 1957 Coltrane työskenteli Thelonious Monkin johdolla New Yorkin Five Spot -klubissa. Monk oli tullut jo kuuluisaksi muun muassa Brilliant Corners -levyllään, ja hänen musiikkityylinsä, joka oli harmonisesti monimutkaista ja täynnä melodisia ja rytmisiä epäsäännöllisyyksiä, sopi yhteen Coltranen uuden kehitteillä olleen soittotyylin kanssa. Monkin ihailijat olivat myös vakavia jazzharrastajia ja tarjosivat Coltranelle yleisön, jolle saattoi soittaa tavallista vaativampaa musiikkia. Kiinnitys Five Spotissa kesti loppujen lopuksi useita kuukausia. Coltrane levytti myös oman yhtyeensä kanssa useita sessioita, joilla taltioitua materiaalia julkaistiin myöhemmin Prestigen levyillä Lush Life (1960) ja The Last Trane (1965). Coltranen toinen julkaistu albumi oli kuitenkin Blue Note -levymerkille joulukuussa 1957 valmistunut Blue Train -albumin, jota yleisesti pidetään hänen tämän kauden parhaimpana työnään.
Tammikuussa 1958 Coltrane ja Davis palasivat yhteen Davisin sekstettiin, jossa soitti myös Cannonball Adderley. Coltrane ja Adderley olivat mukana Davisin helmi- maaliskuussa äänittämällä Milestones-albumilla. Samaan aikaan Coltrane teki kolmannen oman levynsä Soultrane, jonka Prestige julkaisi syyskuussa. Lokakuussa jazzkriitikko Ira Gitler keksi termin äänitasoja (sheets of sounds) kuvaamaan Coltranen uutta ainutlaatuista sointia. Hänen soittonsa oli äärimmilleen tiivistettyä, ja kokonainen soolo, jossa kolmin- tai nelinkertaisessa tahdissa vyöryvät juoksutukset tulivat satojen nuottien minuuttivauhdilla, saattoi kestää vain muutamia sekunteja. Davisin ja Coltranen yhteistyö jatkui huhtikuuhun 1960 asti, ja sen tuloksena syntyi myös modaalisen jazzin klassikko Kind of Blue maalis-huhtikuussa 1959. Kind of Blue on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä ja arvostetuimmista jazz-albumeista.
Rinnakkain Kind of Blue-sessioiden kanssa Coltrane nauhoitti myös omaa Giant Steps -albumiaan Atlantic Records -levymerkille. Levyllä Coltrane käytti hyvin nopeasti eteneviä sointurakenteita, joiden soittaminen oli tuolloin ennennäkemättömän vaikeaa. Sen aloitusraita oli Monk- ja Rollins-vaikutteinen hard bop -kappale, mutta muilla levyn raidoilla oli havaittavissa myös vaikutteita Davisin kehittämästä uudesta modaalisuudesta jazzissa, vaikka se ei tyyliä puhtaimmillaan edustakaan. Julkaistuaan vielä helmikuussa toisen Atlantic-levynsä Coltrane Jazz ja lähdettyään lopullisesti Davisin yhtyeestä Coltrane aloitti soolouransa kiinnityksellä New Yorkin the Jazz Galleryssa. Kauden loppupuolella Coltrane alkoi soittaa sopraanosaksofonia, joka oli tämän ajan jazzmusiikissa lähes unohdettu soitin. Sopraanosaksofonilla Coltrane pystyi soittamaan korkeammalta ja nopeammin kuin aikaisemmin tenorisaksofonilla.
Coltranen kvartetti
Coltranen vuonna 1960 perustama kvartetti oli hänen ensimmäisen pysyvä oma kokoonpanonsa. Alun henkilövaihdoksien jälkeen kokoonpanoksi vakiintui pianisti McCoy Tyner, basisti Steve Davis ja rumpali Elvin Jones. Uuden kvartetin ensimmäinen levytys oli suuren suosion saavuttanut My Favorite Things, jonka nimiraidalla Coltrane soittaa sopraanosaksofonia. Tämä kappale on Richard Rodgersin ja Oscar Hammerstein II:n valssi The Sound of Music -musikaalista. My Favorite Things oli huomattavasti lähempänä Davisin modaalista jazzia kuin esimerkiksi Giant Steps -albumi. Erityisesti ”My Favorite Things” -kappaleen sooloissa Coltrane vie eteenpäin jazzin tonaalista rakennetta tuomalla siihen kromaattisia elementtejä samaan tapaan kuin Arnold Schönberg oli tehnyt taidemusiikissa esimerkiksi teoksessaan Prelude III.
Toukokuussa 1961 Coltrane täytti sopimuksensa Atlanticin kanssa levyllä Olé Coltrane, ja hän siirtyi vasta perustetulle Impulse!-levymerkille luultavasti siksi, että sai näin mahdollisuuden työskennellä ääniteknikko Rudy Van Gelderin kanssa, joka oli nauhoittanut aikaisemmin Prestige ja Blue Train -sessiot.
Vuoden 1961 kvartetti muuttui kvintetiksi, kun Eric Dolphy liittyi ryhmään toiseksi puhallinsoittajaksi. Maaliskuussa 1962 Coltrane äänitti Impulselle ensimmäisen albuminsa Africa/Brass ja aloitti myös kiinnityksen Village Vanguard -klubilla, jossa hän esitteli musiikkinsa uuden suunnan. Hän soitti siihenastisen uransa kokeellisinta musiikkia, jossa oli vaikutteita intialaisesta ragoista, uudesta modaalisesta jazzista ja free jazzista. Coltrane sai paljon vaikutteita Sun Ra -yhtyeen saksofonistilta John Gilmorelta. Vaikutteita on kuultavissa erityisesti klubilla nauhoitetulta viisitoista minuuttia pitkästä blues-kappaleesta ”Chasin’ the ’Trane”, joka on taltioitu Live at the Village Vanguard -albumille. Hän soitti pitkiä, jäsentymättömiä sooloja, joista kriitikot ja yleisö olivat jyrkästi eri mieltä. Down Beat -lehden kriitikko John Tynan tyrmäsi Coltranen ja Eric Dolphyn uuden tyylin kirjoittamalla lehteen: ”Minun täytyy esittää vastalause tätä musiikillista järjettömyyttä kohtaan, jota John Coltrane ja hänen oppipoikansa Eric Dolphy levittävät jazzin nimissä”.
Vuonna 1962 niin sanottu ”klassinen kvartetti” sai lopullisen muotonsa kun Dolphy lähti yhtyeestä ja Jimmy Garrisonista tuli yhtyeen basistiksi. Coltranen saama kritiikki Village Vanguard -ajalta oli vaikuttanut saksofonistiin. Niinpä vuosien 1962–1964 studioalbumit Ballads, Duke Ellington and John Coltrane, John Coltrane with Johnny Hartman ja Impressions vuodelta 1963 sekä Live at Birdland ja Crescent vuodelta 1964 olivat aikaisempaa perinteisempiä ja konservatiivisempia. Coltrane levytti albumillisen balladeja ja työskenteli Duke Ellingtonin ja Johnny Hartmanin kanssa. Live-esiintymisissä kvartetti jatkoi kuitenkin kokeellista ja musiikillisesti haastavaa tyyliään. Kesällä 1963 Coltrane jätti vaimonsa Naima Coltranen ja ryhtyi seurustelemaan Alice McLeodin kanssa, jonka hän oli tavannut esiintyessään New Yorkissa Birland-yökerhossa. Alice McLeod, joka myöhemmin liittyi Coltranen yhtyeeseen, soitti samaan aikaan klubilla esiintyneessä vibrafonisti Terry Gibbsin kvartetissa. Pariskunnalle syntyi myöhemmin kolme lasta: laulaja Miki ja saksofonistit Oran ja Ravi.