Kalmarin unioni oli vuosina 1397–1523 Pohjoismaissa sijainnut Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakuntien muodostama personaaliunioni. Personaaliunionissa jäsenvaltakunnat säilyttivät omat lakinsa ja valtaneuvostonsa, mutta niillä oli yhteinen hallitsija. Kalmarin unionin alueisiin kuuluivat myös Färsaaret, Grönlanti, Islanti, suuri osa Suomea, pieni osa Pohjois-Saksaa sekä Shetlanti ja Orkneysaaret, jotka siirtyivät 1470-luvulla Skotlannin hallintaan.
Historia Kalmarin unionin synty Pohjoismaisten kuningaskuntien yhdistymisprosessi käynnistyi Norjan kuninkaan Haakon V:n kuollessa ilman perillistä vuonna 1319. Tuohon aikaan kuninkuuden periytyvyys oli Norjassa muodostunut vakiintuneeksi käytännöksi. Ruotsissa ja Tanskassa oli puolestaan tapana järjestää kuninkaanvaalit, vaikkakin uudet kuninkaat valittiin yleisesti entisistä kuningassuvuista.Grinder-Hansen, 1997, s. 27 Haakon V:n valtaistuin siirtyi hänen tyttärenpojalleen, Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpojalle. Maunu Eerikinpojan poika Haakon Maununpoika puolestaan peri isältään Norjan kuninkuuden vuonna 1355 ja veljeltään Ruotsin kuninkuuden vuonna 1359. Vuonna 1363 hän avioitui Tanskan kuninkaan Valdemar Atterdagin tyttären, prinsessa Margareetan kanssa.Enemark 1986, s. 9Hentilä, 2002, s. 51
Haakon kuitenkin menetti Ruotsin kuninkuuden jo seuraavana vuonna. Haakonia vastustavat ruotsalaisaateliset pelkäsivät, että kuninkaan valta vahvistuisi Tanskan liiton myötä ja alkoivat suunnitella hänen syrjäyttämistään. He ottivat yhteyttä Mecklenburgin herttua Albrektiin ja tarjosivat Ruotsin kruunua hänen pojalleen Albrekt nuoremmalle. Ruotsiin paluun jälkeen kapina menestyi hyvin, ja Albrekt kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1364.Enemark 1986, s. 20
Kun Margareetan isä, Tanskan kuningas Valdemar Atterdag kuoli vuonna 1375, Margareetan ja Haakonin tuolloin viisivuotias poika Olavi nousi Tanskan valtaistuimelle 3.5.1376 Margareetan ja Haakonin toimiessa hänen holhoojinaan.Enemark 1986, s. 10Hentilä, 2002, s. 52Grinder-Hansen, 1997, s. 20 Olavista tuli myös Norjan kuningas Haakonin kuoltua vuonna 1380. Margareeta toimi tällöin yksin Olavin holhoojana ja oli täten käytännössä sekä Tanskan, että Norjan hallitsija.Grinder-Hansen, 1997, s. 20 Lisäksi Margareeta vaati myös Ruotsin kruunua pojalleen Olaville. Olavi kuitenkin kuoli yllättäen vuonna 1387, jolloin Margaretan asema hallitsijana asettui kyseenalaiseksi, sen perustuessa hänen toimimiseensa Olavin holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua Olavin kuolemasta Margareeta suoritti käytännössä vallankaappauksen. Tuolloin Skoonen maakuntakäräjät nimittivät hänet "täysivaltaiseksi rouvaksi ja isännäksi ja koko Tanskan valtakunnan holhoojaksi". Tanskan valtaneuvosto ei ollut kokonaisuudessaan kuitenkaan läsnä maakuntakäräjillä eikä Tanskassa oltu myöskään aikaisemmin käytetty Margareetalle annettua arvonimeä. Margareetan nimitys sivuutti myös Tanskan kunigassuvun perimyslinjan. Tämän jälkeen Margareeta haki itselleen saman arvonimen myös muilta maakuntakäräjiltä. Lisäksi Margareeta sai vuonna 1388 saman arvonimen myös Norjassa, jossa perimyslinjan katsottiin nyt alkavan Margareetasta.Grinder-Hansen, 1997, s. 20–22 Tuohon aikaan naisia ei kuitenkaan voitu valita kuninkaiksi, joten Margareetan sijasta kuninkaaksi nousi hänen sisarensa kymmenvuotias tyttärenpoika Eerik Pommerilainen Margareetan käyttäessä todellista valtaa. Pian tämän jälkeen Margareeta nousi hallitsijaksi myös Ruotsissa. Ruotsin ylimystö oli tyytymätön Albrektiin, joka oli alkanut haalia enemmän valtaa itselleen aateliston epävirallisen johtajan, drotsi Bo Joninpoika Gripin kuoltua. He tarjosivat Ruotsin kruunua tällä kertaa Margareetalle, joka voitti sodan Albrektia vastaan helmikuussa 1389 Falköpingin taistelussa, missä Albrekt vangittiin.Hentilä, 2002, s. 52–53
Kalmarin unioni syntyi, kun Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta I valittiin vuonna 1389 Ruotsin hallitsijaksi. Personaaliunionin katsotaan kuitenkin varsinaisesti alkaneen Eerik XIII Pommerilaisen Kalmarissa pidetyissä kruunajaisissa 17.6.1397. Tuolloin kuningatar Margareeta I laaditutti myös unionikirjeen, jossa unionin muodostamien valtakuntien johtomiehet sopivat unionin säilyttämisestä sekä hallitsijan seuraajien valinnasta. Kirjeen sitovuudesta on kuitenkin kiistelty ja lisäksi kruunajaisissa tehtyihin päätöksiin sekä niiden lainvoimaisuuteen liittyy epäselvyyksiä. Vaikka Eerik XIII Pommerilainen kruunattiin kuninkaaksi, käytti Margareeta I todellisuudessa valtaa kuolemaansa asti.Hentilä, 2002, s. 53Grinder-Hansen, 1997, s. 32–
Kalmarin unionin päätökset tehtiin etupäässä Tanskassa. Personaaliunioni aiheutti lopulta ristiriitoja, sillä Ruotsi oli politiikassaan kiinnostunut itäisestä suunnasta, jossa sijaitsivat Novgorod ja Moskovan Venäjä, kun taas Tanskan intressit suuntautuivat enemmän etelässä sijaitsevaa Hansaliittoa kohti.
Sota Hansaliiton kanssa Slesvigin herttuakunta eteläisessä Tanskassa oli nauttinut puolinaista itsenäisyyttä 1320-luvulta alkaen. Tanskan hallitsijat olivat vuosien saatossa yrittäneet useasti saada herttuakuntaa uudelleen hallintaansa, mutteivat siinä onnistuneet. Eerik Pommerilainen päätti hakea Lyypekistä tukea vaatimukselleen liittoutumalla Jordan Pleskowin puolueen kanssa kaupungin sisäisessä valtataistelussa. Kun Lyypekki ei kuitenkaan puolestaan osoittanut tukeaan Eerikin vaatimukselle, alkoi Eerik suosia hollantilaisia ja englantilaisia kauppiaita ja vaatia tullimaksuja kaikilta laivoilta, jotka kulkivat Tanskan salmien läpi. Tilanne kärjistyi sodaksi vuonna 1426, ja Hansaliitto saartoi Tanskan salmet.
Sotaonni oli ensimmäisinä vuosina Eerikin puolella, mutta kääntyi 1430-luvulle tultaessa ja Eerik joutui vetäytymään eteläiseltä Juutinmaalta 1431. Sota päättyi Vordingborgin rauhaan vuonna 1435.
Eerikin vastaiset kapinat
Hansaliiton ja Slesvigin kanssa käyty pitkä ja kallis sota oli yhtenä osasyynä Ruotsissa syntyneeseen kapinaliikkeeseen, jonka johtoon asettui aatelismies Engelbrekt Engelbrektinpoika. Sodan vuoksi veroja oli korotettu valtakunnassa ja satamien saarrot haittasivat vientiä. Toisena kiistakapulana olivat Eerikin tekemät nimitykset siviili- ja kirkollisvirkoihin. Ruotsalaiset kokivat hänen suosivan itselleen uskollisia tanskalaisia ja saksalaisia ruotsalaisten kustannuksella.
Eerik joutui lopulta myöntymään moniin kapinallisten vaatimuksiin. Kalmarissa heinä-elokuussa 1436 pidetyssä kokouksessa Eerikiä edusti Tanskan valtaneuvosto ja hansalaiset lähettiläät, jotka sitoutuivat siihen, että hallitsija jatkossa noudattaisi Ruotsin lakeja ja tapoja. Ruotsalaisia linnoja ja läänityksiä sai jatkossa antaa vain ruotsalaisille ja Ruotsin valtaneuvoston suositusten mukaisesti. Ruotsalaiset vastavuoroisesti myönsivät tanskalaisille omistusoikeuden heidän Ruotsin puolella oleviin perintötiloihinsa. Rahvas oli kuitenkin tyytymätön sopimukseen ja puhkesi vielä toinen kansannousu, ns. Puken kapina, joka taltutettiin vuonna 1437.
Myös Norjassa kapinoitiin, kun Anund Sigurdinpoika Bolt asettui talonpoikaisen kapinaliikkeen johtoon, joka vastusti voutien mielivaltaa maassa. Myös Norjassa Eerik joutui antamaan periksi monille kapinallisten vaatimuksille. Oslossa helmikuussa 1437 sovitussa rauhassa hän armahti kapinalliset ja takasi, ettei rahvaan oikeuksia enää poljettaisi. Jatkossa norjalaisiin virkoihin ei voitaisi enää nimetä tanskalaisia, elleivät he olleet naimisissa norjalaisten kanssa.Enemark 1986, s. 39-43
Suomessa vastarintaan nousi talonpoika nimeltä David Ylä-Satakunnassa. Seppo Suvanto on nähnyt Davidin kapinan taustalla olleen kartanotalouden kehityksen, eli maanomistuksen siirtymisen talonpoikien käsistä aatelisille.
Kuninkaanvaihdos Eerik ei hyväksynyt valtaneuvostonsa Kalmarissa neuvottelemaa sopimusta. Tanska ja Ruotsi olivat vaalikuningaskuntia, joten kun Eerik vuonna 1438 nimesi serkkunsa Pommerin herttua Bogislav IX:nnen perijäkseen, tarkoitti se vallankaappausyritystä. Tanskan valtaneuvosto vastasi pyytämällä Eerikin sisarenpoikaa Kristoffer Baijerilaista Tanskan valtakunnan suojelijaksi. Vastaavasti Ruotsissa valittiin Kaarle Knutinpoika Bonde valtionhoitajaksi. Virallisesti Eerik syrjäytettiin valtaistuimelta kesäkuussa 1439 ja Kristoffer nousi unionikuninkaaksi 1440.Enemark 1986, s. 43-47
Kristoffer oli edeltäjäänsä huomattavasti heikompi kuningas ja valta oli valtaneuvostojen käsissä. Toisaalta Kristofferin aikana laadittiin uusi maanlaki ja nautittiin pitkästä rauhanjaksosta. Rahvaan silmissä Kristofferin valtakautta kuitenkin leimasivat nälänhädät ja hän saikin pilkkanimen Pettukuningas.
Unioni hajoaa ensimmäisen kerran vasen|pienoiskuva|300x300px|Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin 1448 (Severin Falkman, 1886) Kristoffer Baijerilainen kuoli yllättäen ja ilman perillistä tammikuussa 1448. Kaarle Knuutinpoika Bonde matkusti läänityksiltään Viipurista Tukholmaan suuren sotajoukon kanssa ja hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi saman vuoden kesäkuussa perustuen vanhaan maanlakiin, jonka mukaan Ruotsin kuninkaaksi piti valita kotimainen mies, jos kuolleella hallitsijalla ei ollut perillistä. Tanskalaiset syyttivät Ruotsia unionisopimuksen rikkomisesta, koska he eivät olleet ensin neuvotelleet Tanskan kanssa uudesta hallitsijasta, ja Tanskan kuninkaaksi valittiin syyskuussa Kristian I.Enemark 1986, s. 57-61
Kiistakapulaksi Kaarlen ja Kristianin välille tuli Gotlannin omistajuus. Syrjäyttämisensä jälkeen Eerik Pommerilainen oli asettunut saarelle ja hyökkäili sieltä käsin ohi kulkevien laivojen kimppuun. Saaren strateginen merkitys ymmärrettiin jo 1400-luvulla, ja kuningaspari aloitti kilpajuoksun sen valloittamiseksi. Ruotsalaiset ehtivät ensin valloittaen koko saaren Visborgin linnaa lukuun ottamatta joulukuuhun 1448 mennessä. Eerik teki sopimuksen ruotsalaisten kanssa, jonka mukaan hän luovuttaisi linnan huhtikuussa 1449 ja saisi vastineeksi Borgholmin ja Öölannin itselleen elinikäisinä läänityksinä. Ennen määräaikaa saarelle saapui kuitenkin myös tanskalainen sotavoima, ja Eerik teki heidän kanssaan uuden, itselleen edullisemman sopimuksen. Suoranaisen sodan välttämiseksi Tanska ja Ruotsi sopivat, että saaren lopullinen omistajuus päätettäisiin Halmstadin kokouksessa seuraavana vuonna.Enemark 1986, s. 64-65
Toinen kiista koski Norjan kuninkuutta. Kaarle oli onnistunut saamaan kuninkuudelleen hyväksynnän maan pohjoisosissa, mutta Norjan valtaneuvosto asettui tukemaan Kristiania, joka valittiin kuninkaaksi Marstrandissa. Kaarle vastasi matkustamalla Norjaan suuren sotajoukon kanssa, ja marraskuussa 1448 Nidarosin arkkipiispa kruunasi hänet Norjan kuninkaaksi. Kaarle yritti valloittaa Osloa sotavoimin vuoden 1450 alussa, mutta kun yritys epäonnistui, sovittiin että myös Norjan kuninkuudesta päätettäisiin myöhemmin Halmstadissa.Enemark 1986, s. 67-68
Halmstadin kokouksessa virallistettiin unionin purkautuminen, koska Tanskan ja Ruotsin valtaneuvokset vastavuoroisesti tunnustivat toistensa hallitsijat. Samalla tehtiin perimyssäädöksiä, jotka mahdollistaisivat unionin palauttamisen myöhemmin: Jommankumman kuninkaan kuollessa pitäisi kyseisen valtakunnan valtaneuvoston harkita, ottaako se parista eloonjääneen hallitsijakseen vai asettaako se väliaikaisen valtionhoitajan. Kun molemmat kuninkaat olisivat kuolleet, tuli valtaneuvostojen yhdessä valita unionikuninkaaksi heidän jälkeläisistään sopivin. Koska Kristian oli Kaarlea 17 vuotta nuorempi, suosi sopimus selkeästi Tanskaa.Enemark 1986, s. 71-74
Kokouksessa ei päästy yhteisymmärrykseen Gotlannin omistajuudesta, mutta norjalaisille annettiin oikeus valita itse oma kuninkaansa. Koska Kristian I:n, toisin kuin Kaarlen, oli valinnut Norjan valtaneuvosto, tulkittiin tätä niin, että Kristian oli Norjan laillinen kuningas.Enemark 1986, s. 73