Ruotsalainen puolue () oli 1880-luvulta vuoteen 1906 toiminut suomalainen puolue, joka sai alkunsa suomalaisuusliikkeen vastustamisesta ja puolusti ruotsin kielen asemaa sekä ruotsalaista oikeusperinnettä.Pieni Tietosanakirja, s. 1337–1338.Engman 2016, s. 293–295. Puolue kasvoi esiin svekomaniasta, ruotsinmielisestä kansallisuusliikkeestä.Hårdstedt 2024, s. 179–180. Se toimi säätyvaltiopäivillä, joilla neljä säätyä kokoontuivat ja äänestivät erikseen: Ruotsalaisella puolueella oli enemmistö aatelissa ja porvaristossa, Suomalaisella puolueella papistossa ja talonpoikaissäädyssä.Klinge 1996, s. 352. Puolueen äänenkannattaja oli sanomalehti Nya Pressen.

Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys lakkautti säätyedustuksen ja korvasi valtiopäivät yksikamarisella eduskunnalla, joka valittiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella.Hårdstedt 2024, s. 214. Puolueen pohjalta perustettiin samana vuonna Ruotsalainen kansanpuolue.Engman 2016, s. 297–299.

Tausta

pienois|Kielentutkija Axel Olof Freudenthal vuonna 1877. Kuva: Daniel Nyblin. Suomen valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863 ensimmäisen kerran 54 vuoteen eli Porvoon valtiopäivien jälkeen.Meinander 2020, s. 132. Samana vuonna keisari Aleksanteri II antoi ilman valtiopäivien myötävaikutusta kielireskriptin, joka lupasi suomen kielelle ruotsin rinnalla yhdenvertaisen aseman hallintokielenä kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kielestä tuli valtiopäivien suuri kiistakysymys. Valtiopäiville syntyi suomenmielinen puolue, ja ruotsinmieliset vastasivat omalla poliittisella ryhmittymällään.Hårdstedt 2024, s. 179.

Kumpikaan ryhmittymä ei ollut nykyaikaisessa mielessä jäsenjärjestö, vaan molemmat olivat väljiä suuntauksia. Puolueella saattoi olla kannattajia useissa säädyissä, ja yhden säädyn sisällä saattoi olla useita suuntauksia.Engman 2016, s. 294–295. Koska säädyt äänestivät erikseen, politiikan ratkaisi kuitenkin se, millä puolueella oli enemmistö missäkin säädyssä.

Svekomania kokoontui noin vuodesta 1860 kielentutkija Axel Olof Freudenthalin sekä lehtien Folkwännen ja Wikingen ympärille, mistä ryhmää alettiin kutsua ”viikinkipuolueeksi”. Freudenthalin teesi oli, että kansallisuuden ratkaisi kieli eikä yhteiskuntaluokka: Suomessa oli kaksi kansallisuutta, suomalainen ja ruotsalainen. Ruotsinkielinen virkamieseliitti näki asian päinvastoin, yhtenä suomalaisena kansallisuutena, jossa yläluokka puhui ruotsia ja rahvas suomea. Viikingit olivat ylioppilaita, jotka olivat lähellä ruotsinkielistä rahvasta eikä yläluokan kulttuurifennomania ollut tavoittanut heitä; heille oli luontevampaa ylistää kieltä kuin valtiota.Engman 2016, s. 121. He lukivat siksi ruotsinkielisen rahvaan omakseen ja paneutuivat sen murteisiin ja kansanvalistukseen.Engman 2016, s. 293–294.

Liike sai jalansijan myös ritarihuoneella, kun V. M. von Born, R. A. Wrede ja Kasten Antell aloittivat toimintansa aatelissäädyssä vuosien 1877–1878 valtiopäivillä ja ajoivat ruotsinmielistä politiikkaa äänenkannattajanaan lehti Östra Nyland. Puoluetta ei perustettu missään kokouksessa, ja siltä puuttuivat pitkään ohjelma, puheenjohtaja, kenttäorganisaatio ja puoluekuri; se oli suuntaus, jota yhdisti yhteinen kanta kielikysymykseen. Vuonna 1882 perustettiin sen äänenkannattaja Nya Pressen, jonka päätoimittajaksi tuli Axel Lille.Hårdstedt 2024, s. 180.

Poliittinen asema pienois|Porvarissäädyn edustajia vuosien 1863–1864 valtiopäivillä. Porvaristo oli toinen puolueen kahdesta tukijalasta. 1880-luvulla puolueeseen siirtyivät myös Helsingfors Dagblad -lehden piirissä vaikuttaneet liberaalit. Heidän vuoden 1880 ohjelmansa, jonka laatimiseen Leo Mechelin osallistui, näki Suomen kansan yhtenä kokonaisuutena ja teki kaksikielisyydestä ihanteen: suomea ja ruotsia tuli käyttää rinnakkain, ja julkiseen virkaan pyrkivän tuli oppia molemmat.Engman 2016, s. 121–122. Varsinaista liberaalista puoluetta ei koskaan syntynyt: kun pyrkimys järjestäytyä kielellisesti puolueettomaksi puolueeksi epäonnistui 1880-luvun alussa, useimmat liberaalit siirtyivät ajan mittaan Ruotsalaiseen puolueeseen.Meinander 2020, s. 137.Engman 2016, s. 123. He eivät tulleet kielen vuoksi vaan säilyttääkseen ruotsalaisen kulttuurin Suomessa ja siteet länteen. He toivat siihen asti vähäpätöiselle viikinkipuolueelle painoarvoa, arvovaltaa ja voimavaroja, mutta ohensivat samalla sen kansallista aatetta ja veivät sitä syvemmälle perustuslain puolustamiseen.

Porvarissäädyn äänioikeudesta tuli puolueen arin kysymys. Niin kauan kuin sekä aateli että porvaristo olivat ruotsinmielisiä, valtiopäivillä vallitsi tasapaino, kaksi säätyä kahta vastaan. Jos porvarissäädyn äänioikeus laajennettaisiin vähävaraisempiin kaupunkilaisiin, sääty muuttuisi suomenmieliseksi ja suomenmieliset saisivat kolmen säädyn enemmistön yhtä vastaan, mikä riittäisi ajamaan läpi heidän tahtonsa kaikissa olennaisissa kysymyksissä. Ruotsalainen puolue vastusti siksi uudistusta.Hårdstedt 2024, s. 181.

Uudistuksen vastustaminen toi puolueelle yläluokan puolueen maineen.Engman 2016, s. 295. Vuoden 1899 helmikuun manifestin jälkeen kielikysymys väistyi venäläistämistä vastaan käydyn taistelun tieltä, jossa ruotsinkieliset olivat eturivissä.Engman 2016, s. 295–296. Johdonmukaista laillisuuslinjaa ajanut Nya Pressen lakkautettiin lopullisesti kesäkuun 1900 lopussa, ja Axel Lille lähti vuonna 1902 maanpakoon Ruotsiin.

Ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi pienois|Axel Lille vuonna 1906, jolloin hänestä tuli Ruotsalaisen kansanpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja. Kuva: Herman Hamnqvist. Arvostelua puolueen oman politiikan puutteesta esitettiin jo vuonna 1895, kun Axel Lille teki aloitteen yleisestä puoluekokouksesta sillä perusteella, että puolueelta puuttui myönteinen ohjelma ja että sen asenne oli ollut yksipuolisen puolustautuva. Vastaavaa kokousta ei ollut ruotsinmielisellä taholla aiemmin pidetty.Engman 2016, s. 296–297. Ensimmäinen puoluekokous pidettiin Helsingin palokunnantalolla 10. tammikuuta 1896, ja siihen osallistui 741 henkeä.100 år – Nära dig, sfp 1906–2006. Kokouksesta tuli myös ensimmäinen avoin ristiriita ruotsinkielisen sivistyneistön ja rahvaan välillä. Se nimitti kokoavaksi elimeksi ruotsalaisen valtuuskunnan, josta tuli puolueen ensimmäinen pysyvä elin; valtuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin professori R. A. Wrede ja varapuheenjohtajaksi päätoimittaja Axel Lille.

Vuoden 1905 suurlakko avasi tien yksikamariseen eduskuntaan ja yleiseen äänioikeuteen, eikä puolue ollut valmistautunut joukkopolitiikkaan. Puoluekokouksessa Nylands Nationin talolla Helsingissä 20.–21. toukokuuta 1906 se järjestäytyi uudelleen Ruotsalaiseksi kansanpuolueeksi, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli Axel Lille. Uusi puolue kääntyi kaikkien ruotsinkielisten puoleen yhteiskuntaluokasta ja asuinpaikasta riippumatta, ei enää pelkästään valtiopäivien säätyedustajien.

Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa vuonna 1907 Ruotsalainen kansanpuolue sai 24 paikkaa 200:sta sosialidemokraattien (80), vanhasuomalaisten (59) ja nuorsuomalaisten (26) jälkeen.Meinander 2020, s. 158.

Lähteet

Pieni Tietosanakirja, s. 1337–1338 100 år – Nära dig, sfp 1906–2006

Viitteet

Luokka:Suomen liberaalikonservatistiset puolueet Luokka:Suomen entiset puolueet