Pekka Puupää on suomalaisen sarjakuvapiirtäjän Ola Fogelbergin luoma hahmo, joka esiintyi vuosina 1925–1975 samannimisessä suositussa sarjakuvassa. Ola Fogelbergin eli Fogelin kuoltua vuonna 1952 sarjan piirtämistä jatkoi hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Sarjasta koottiin vuosina 1943–1976 yhteensä 34 albumia. Pekka Puupää on hyväntahtoinen mutta jokseenkin tyhmä miekkonen, jota muiden on helppo jymäyttää ja käyttää hyväkseen. Sarjan tärkeimmät sivuhenkilöt ovat Pekan pirttihirmuvaimo Justiina ja hänen ovela kaverinsa Pätkä. Tämä kolmikko esiintyi myös vuosina 1953–1960 kolmessatoista Suomen Filmiteollisuuden tuottamassa Pekka ja Pätkä -elokuvassa, joissa heitä näyttelivät Esa Pakarinen, Siiri Angerkoski ja Masa Niemi. Lisäksi 1980-luvulla ohjaaja Visa Mäkinen teki Pekka Puupäästä televisiosarjan ja kaksi elokuvaa.
Suomen sarjakuvaseuran vuosittain jakama Puupäähattu-palkinto perustuu Pekka Puupään tunnusomaiseen hattuun.
Sarjakuvan historia Yleistä Pekka Puupää ilmestyi edistysmielisen osuusliikkeen lehdissä, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) julkaisemassa Kuluttajain Lehdessä vuosina 1925–1952 sekä Osuusliike Elannon Elanto-lehdessä vuosina 1927–1970.Rislakki & Sandell 2005, s. 235. Viikoittain ilmestynyt Kuluttajain lehti oli noihin aikoihin Suomen suurilevikkisimpiä lehtiä.Tähkänen 2001, s. 11, 122. Ruotsinkielisessä osuuskauppalehdessä Konsumentbladetissa sarja ilmestyi nimellä Kalle Träskalle. Vuonna 1926 se ilmestyi myös lyhyen aikaa hollantilaisessa De Verbruiker -osuustoimintalehdessä nimellä Piet Bolhoofd.Rislakki & Sandell 2005, s. 111. Koska Ola ”Fogeli” Fogelbergin äidinkieli oli ruotsi, Pekka Puupään suomenkielisen kieliasun tarkisti Kuluttajain Lehdessä Martti Larni ja sarjan myöhempinä vuosina Fogelbergin vaimo Laura sekä tytär Toto.Rislakki & Sandell 2005, s. 192. Muuten Fogelberg ideoi ja piirsi kaiken itse. Hänellä oli tosin tapana kierrättää samoja vitsejä uudelleen vuosien varrella. Viikoittain ilmestyneitä Pekka Puupää -strippejä ehti Fogelin elinaikana kertyä noin 1 200.Rislakki & Sandell 2005, s. 161, 205.
Sarjan alku thumb|Pekka Puupään ensiesiintyminen vuonna 1925. Ola Fogelberg oli työskennellyt jo vuosikymmenen Elannolle ja Kuluttajain Lehdelle sen perustamisesta vuonna 1916 alkaen, kun häntä keväällä 1925 pyydettiin kehittämään lehteen uusi sarjakuva. Ensimmäinen Pekka Puupää -strippi ilmestyi vappuaattona 30. huhtikuuta 1925, ja siinä kerrottiin, kuinka samanniminen hölmö maalaispoika saapuu Helsinkiin kyseisen lehden toimitukseen. Lehti lupasi vastaisuudessa kertoa hänen ”elämyksistään täällä murheenlaaksossa”. Justiina nähtiin ensi kerran 10. syyskuuta 1925: Suunniteltua vanhainpoikainveroa pelännyt Pekka istui puiston penkille kaulassaan ”Haluan naimisiin” -lappu, ja kolmesta paikalle ilmaantuneesta naisesta Justiina rotevimpana päihitti kaksi muuta.Rislakki & Sandell 2005, s. 83, 103–107.Ville Hänninen: ”Kukkahattu muhkeassa ihmiskeossa”, s. 5–10 teoksessa Pekka Puupää – Alusta loppuun. Mainitut stripit saman kirjan sivuilla 11, 20–21, 26 ja 69–72.
Pätkällä oli aluksi vuosina 1929–1943 ilmestynyt oma sarjakuva Herra Pätkä kuudesti vuodessa ilmestyneessä Elannon henkilöstölehdessä Työtoverissa, mutta vuodesta 1931 hän esiintyi myös Kuluttajain Lehden Puupää-stripeissä.Tähkänen 2001, s. 16, 75. Pekka ja Pätkä vierailivat usein toistensa nimikkosarjoissa, joista kummassakin nähtiin useasti myös kolmas Fogelin luomus, Pölhö-Kustaa, jolla taas oli oma sarja Elanto-lehdessä vuosina 1927–1929.Rislakki & Sandell 205, s. 109–110, 118, 237. Pätkä korvasi Puupää-tarinoissa vähitellen Pölhö-Kustaan, joka nähtiin viimeisen kerran vuonna 1935.Tähkänen 2001, s. 75.
Reino Hirvisepän mukaan esikuva Pekka Puupään olemukselle oli silloin tunnetun humoristin, Fogelbergin ikätoverin Ahti H. Einolan roolihahmo Gabriel Tossu, joka oli puujalkavitsejä laukonut laiha, kalpea ja pitkäkaulainen mies yllään liian lyhyt takki ja päässään kukalla koristettu korkea silinterihattu. Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia, s. 115. Porvoo: WSOY, 1969. Puupään hahmo lienee saanut innoitusta myös perinteisistä hölmöläistarinoista. Pekka Puupää -nimen on sanottu olleen peräisin jostain Jalmari Finnen tokaisusta Fogelbergille.Rislakki & Sandell 2005, s. 103.
Kehitys osuusliikkeen propagandasta yleiseksi vitsisarjaksi Ensimmäisinä vuosinaan Pekka Puupää oli pääasiassa huumorin varjolla esitettyä osuusliikkeen propagandaa: esimerkiksi Justiina pieksi Pekan, koska tämä ei ollut viitsinyt kävellä sateessa osuuskauppaan vaan käynyt yksityiskaupassa. Sarjassa esiteltiin edistysmielisen osuusliikkeen toimintaa, mainostettiin avoimesti osuuskauppojen tuotteita ja hyökkäiltiin liikkeen vihollisia, etenkin yksityisiä kaupanharjoittajia vastaan. Siinä yhdistyivät kansanvalistus, mainonta ja propaganda, joilla ei tuolloin nähty varsinaista eroa osuuskauppa-aatteen levittämisessä. Pekka Puupäätä käytettiin myös runsaasti osuusliikkeen muussa mainonnassa, ja 1920-luvulta alkaen hahmoa esittäneet näyttelijät esiintyivät tuhansissa valistustilaisuuksissa ja iltamissa eri puolilla Suomea.Rislakki & Sandell 2005, s. 112–113, 115, 121–123. Vuonna 1932 teetetyn tutkimuksen mukaan Pekka Puupää oli Elanto-lehden luetuin palsta.Rislakki & Sandell 2005, s. 184. KK julkaisi Pekasta vuonna 1926 myös nelivärisen lastenkirjan Pekka Puupää: Kuvakirja Suomen lapsille, jossa oli Fogelbergin kuvitus ja Lyyli Takin runoilemat sanat.Rislakki & Sandell 2005, s. 111, 236.
Pekka Puupäässä sivuttiin jonkin verran myös politiikkaa: 1920- ja 1930-luvuilla siihen sisältyi Lapuan liikkeen ja äärioikeistolaisen toiminnan kritiikkiä, toisaalta varsinkin 1930-luvun lopulla monissa stripeissä kommentoitiin (usein vertauskuvien keinoin) suurvaltapolitiikan tapahtumia ja maailmansodan uhkaa. Sodan aikana nämä teemat katosivat ja tilalle tuli kotirintaman arjen humoristinen kuvaus. Varsinkin pulaan, hamstraukseen ja mustaan pörssiin liittyneet vitsit olivat sarjan keskeisiä aiheita vielä vuosia sodan jälkeenkin. Kommunistien mukaan Pekka Puupää oli Kuluttajain Lehden ainut osio, joka ei ollut sortunut jatkosodan vuosina kansalliskiihkoiseen propagandaan tai sodanlietsontaan.Rislakki & Sandell 2005, s. 161–168, 171–178, 187. Kun vanhoja Puupää-strippejä julkaistiin kokoelmissa sodan jälkeen, osassa teksteistä vanhentuneet poliittiset viittaukset poistettiin vitseistä.Tähkänen 2001, s. 107.
1940-luvulla Fogeli jätti vähitellen pois osuuskauppapropagandan ja politiikan, jolloin Pekka Puupää muuttui puhtaaksi vitsisarjaksi. Hän siirsi samalla sarjan tapahtumapaikan Helsingistä Savikylä-nimiselle kuvitteelliselle maalaispaikkakunnalle. Tämä mahdollisti Pekka Puupäälle aiempaa laajemman kansansuosion, ja sodanjälkeiset vuodet olivat sarjan kulta-aikaa sekä taiteellisesti että myyntilukujen valossa. Ensimmäinen, 101 valikoitua strippiä sisältänyt Pekka Puupää -albumi ilmestyi syksyllä 1943 KK:n kustantamana, ja jo samana vuonna Fogeli julkaisi toisen omalla kustannuksellaan. Vuonna 1945 hän irtisanoutui työstään Elannossa ja omistautui kokonaan Puupään piirtämiselle. Tuosta vuodesta alkaen uusi 77 strippiä sisältänyt albumi ilmestyi aina kerran vuodessa joulumarkkinoille. Ensimmäiset albumit sisälsivät pääosin lehdissä menneinä vuosina ilmestyneitä sarjoja, myös Herra Pätkä -sarjasta koottuja, mutta myöhemmin ne painottuvat uuteen sisältöön.Rislakki & Sandell 2005, s. 180–181, 184, 190, 194. Parhaimmillaan 1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa vuosittain ilmestyneitä Pekka Puupää -kirjoja myytiin jokaista jopa 60 000–70 000 kappaletta vuoden aikana. Ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ei mitään muuta suomenkielistä kirjaa myyty vuodessa yhtä paljon.Rislakki & Sandell 2005, s. 194. Fogelin itse kustantamat Puupää-kirjat olivat myös Suomen kaikkien aikojen myydyimpiä omakustannekirjasarjoja.
Fogelin kuoleman jälkeen Ola Fogelberg kuoli haimasyöpään elokuussa 1952. Hän piirsi Pekka Puupäätä viimeisiin elinviikkoihinsa asti, minkä jälkeen sitä siirtyi jatkamaan hänen tyttärensä Toto Fogelberg-Kaila. Kuluttajain Lehti lopetti tällöin sarjan julkaisun, joskin joutui lukijoiden vaatimuksesta julkaisemaan vielä vanhoja sarjoja uusintoina. Elanto-lehdessä sarja ilmestyi vuoteen 1970, jolloin lehti muutettiin uudeksi Me-lehdeksi. Toto Fogelberg-Kaila kertoi myöhemmin, ettei pitänyt itseään sarjakuvapiirtäjänä, mutta jatkoi Pekka Puupäätä elättääkseen perheensä ja leskiäitinsä, sillä vapaaksi taiteilijaksi ennen kuolemaansa ryhtyneeltä isältä ei ollut jäänyt edes eläkettä. Ola Fogelberg ehti eläessään julkaista vuosina 1943–1952 kymmenen Pekka Puupää -kirjaa. Toto Fogelberg-Kaila julkaisi niitä 24 lisää, viimeisen vuonna 1976. Niistä ensimmäiset sisälsivät myös paljon Fogelin vanhoja strippejä, mutta Toton osuus lisääntyi vähitellen, kunnes vuodesta 1957 alkaen albumien sisältö oli kokonaan hänen käsialaansa. Fogelin piirtämiä kansikuvia käytettiin tämän jälkeenkin.Rislakki & Sandell, s. 204–206, 211, 220, 222–223, 235–236. Albumien takakansi oli yleensä varattu Pekka ja Justiina -aiheiselle OTK:n kahvimainokselle.Varho 1996, s. 175.
Albumien kustantajana oli Fogelin kuoltua virallisesti Laura Fogelberg, paitsi viidessä viimeisessä Toto Fogelberg-Kaila itse. Fogelberg-Kaila käsikirjoitti ja hahmotteli stripit, mutta puhtaaksipiirtämisestä vastasi mainosgraafikko Lasse Hietala, joka ei halunnut julkisuutta eikä nimeään albumeihin. Aluksi Toto jäljitteli isänsä tyyliä mutta kehitti pikku hiljaa sarjaa yhä kauemmas siitä. Vaikka itse sarjakuva ei sisältänyt enää osuuskauppapropagandaa, Laura Fogelberg antoi KK:lle vuonna 1956 luvan käyttää Pekka Puupään hahmoa vapaasti tuotteidensa mainonnassa. KK:n mainoskeskus alkoi tämän jälkeen valmistaa Pekan kuvalla varustettuja mainospohjia, jotka voitiin liittää mihin tahansa mainostekstiin.
Toto Fogelberg-Kaila lopetti sarjan piirtämisen vuonna 1976 taloudellisista syistä. Siihen asti Pekka Puupää -kirjoja oli myyty Elannon ja E-liikkeen omissa osuuskaupoissa, mutta tuona vuonna Elanto myi myyntioikeudet Rautakirjalle. Tämän kaupan yhteydessä kirjojen hinnasta otettavat myyntipalkkiot kasvoivat kuudesta 46:een prosenttiin, minkä jälkeen niiden julkaisu ei ollut enää piirtäjälle voitollista. Toisaalta Fogelberg-Kaila kertoi myöhemmin olleensa muutenkin helpottunut Puupään lopettamisesta, sillä ideoiden keksiminen oli käynyt hänelle liian stressaavaksi. Hän katsoi myös ajan ajaneen ohi Pekka Puupään tyylistä. Samoihin aikoihin kun tämä tuohon mennessä pitkäikäisin suomalainen sarjakuva loppui, Suomen sarjakuvaseura alkoi palkita ansioituneita sarjakuvataiteilijoita Puupää-hatulla, joka on kopio Pekka Puupään tötteröhatusta. Ensimmäisen hatun sai Toto Fogelberg-Kaila vuonna 1972.Rislakki & Sandell 2005, s. 223–224.
Karkkilalainen kustannusliike Kustannus-Mäkelä Oy julkaisi vuosina 1981–1988 kahdeksan osaa Puupään parhaat -albumeita, joiden sisältö on valikoitu Fogelin piirtämistä, vuosina 1943–1953 ilmestyneistä kirjoista. Kaikista osista otettiin toinen painos vuonna 1994. Lisäksi sama kustantamo julkaisi vuonna 1985 vuosien 1925–1926 strippejä sisältäneen Pekka Puupään 60-vuotisjuhlakirjan, vuosina 1994–1996 kaksitoista pienille lapsille tarkoitettua tavutettua Pekka Puupää -kokoelmaa sekä vuonna 2000 uusintapainoksen vuonna 1943 ilmestyneestä ensimmäisestä kirjasta Pekka Puupää – 101 sarjaa.Rislakki & Sandell 2005, s. 223, 236–237.
Sisältö ja tyyli thumb|pysty=1.8|Puupää-strippi, jossa on tyypillinen aihe eli Pekan housujen rikkoontuminen julkisella paikalla. Repliikit on puhekuplien sijasta sijoitettu ruutujen alle. Mukana on myös edistysmielisen osuusliikkeen mainontaa, sillä ensimmäisessä ruudussa Pätkä sanoo: ”Osta nyt OTK:n tahranpuhdistusnestettä.” Pekka ei noudata neuvoa ja joutuu kärsimään. Pekka Puupää ei ollut ensimmäinen suomalainen sarjakuva, mutta se oli ensimmäinen merkittävän suosion saanut sarjakuva ja samalla alansa tienraivaaja. Lisäksi osuusliikkeen mainostamisesta irtautuminen antoi sarjalle tilaisuuden kehittyä monipuolisemmaksi.