thumb|Japanilainen kansannainen soittamassa shamisenia. Valokuva vuodelta 1904. Japanilainen musiikki on japanilaisten tuottamaa musiikkia ja melodioita. Siihen kuuluu monia eri tyylilajeja eri aikakausilta.
Perinteinen japanilainen musiikki käyttää pentatonista asteikkoa, mutta länsimaisella musiikilla on ollut vaikutusta siihen, erityisesti kevyen musiikin alueella. Sille luonteenomaista on pyrkimys harmoniaan luonnon kanssa. Usein soittimina ovat kielisoittimet, joista tärkeimpiä ovat koto ja shamisen. Muita soittimia ovat esimerkiksi taiko, biwa ja shakuhachi. J-popin lisäksi esimerkiksi enka on Japanissa suosittu musiikkityyli.
Nykyään suosittuja japanilaisia yhtyeitä ovat muun muassa B'z, Orange Range sekä L'Arc~en~Ciel. Suosituista artisteista mainittakoon Ayumi Hamasaki sekä Hikaru Utada. Japanilainen rockmusiikki on nostanut suosiotaan huimasti. Sen kantaisiin voi laskea legendaarisen X Japanin.
Varhainen historia Japanista on löydetty neoliittisen ja Jōmon-kulttuurin keramiikkajäänteitä, jotka joidenkin tutkijoiden mukaan ulottuvat jopa 11. vuosituhannelle eaa. Seuraavalta Yayoi-kaudelta (n. 300 eaa. – n. 250 jaa.) löydettyjen esineiden joukossa merkittävimmät musiikkilöydöt ovat dōtaku-pronssikellot. Kellojen muoto ja niiden jäännösten sijainti viittaavat siihen, että ne ovat saattaneet Japaniin Pohjois-Aasiasta muuttaneiden heimojen mukana.
Japaniin kehittyi keisariilinen järjestelmä Tumulus-kaudella (n. 250 – n. 500 jaa.). Todisteita sen musiikkielämästä löytyy hautapatsaista (haniwa). Yksi haniwa on löydetty soittamasta tynnyrirumpua kepillä, kun taas toinen hahmo istuu sylissään neli- tai viisikielinen lautasitra. Vaatteissa on kulkusia, ja jotkut patsaat näyttävät esittävän laulajia. Sitra on erityisen kiinnostava, sillä se on sukua korealaiselle kayagŭmille, joka ilmestyi Kayan kuningaskuntaan (nykyisen Etelä-Korean etelärannikolla) ainakin 500-luvulla. Se saattaa myös olla varhaisin esimerkki Yamato-gotosta, japanilaisessa shinto-musiikissa käytetystä kuusikielisestä siirrettävästä soittimesta. Krotaalikellot ovat säilyneet suzu-kellopuun muodossa, joka on vain shinto-tansseille ominainen soitin.
Kiinalainen Sui Shun historiankirja (630) mainitsee tatuoituja ihmisiä, kuten ainuja, sekä viisikielisen sitran ja huilun. Ainukulttuurissa on nykyään käytössä juutalaisharppu – vaikkakaan ei huilua – sekä kahdesta viiteen kieltä sisältävä tonkori-sitra. Se eroaa aikaisemman hautahahmon sylissä olevasta sitrasta sekä muodoltaan että soittoasennoltaan, sillä sitä pidetään banjon tavoin ja sitä soitetaan avoimilla kielillä molemmilla käsillä. Ainujen säilyneellä shamanismilla on vastaavia muotoja varhaisessa shintolaisessa musiikissa ja muutamissa säilyneissä japanilaisissa kansanperinteissä. Nykyaikaisen ainumusiikin kurkkulaulutyyli ja usein esiintyvät polyfoniset rakenteet näyttävät kuitenkin kulttuurisesti osoittavan pohjoiseen pikemminkin kuin etelään tai länteen. Ehkä ainut ovat elävä linkki nykyajan sivilisaation ja muinaisissa kiinalaisissa dokumenteissa kuvatun elämän välillä.
Kansanmusiikki
Perinteisiä japanilaisia soittimia Biwa (琵琶) Fue (笛) Hichiriki (篳篥) Hocchiku (法竹) Hyōshigi (拍子木) Kane (鐘) Kakko (鞨鼓) Kokyū (胡弓) Koto (琴) Niko (二胡) Okawa eli Ōtsuzumi) (大鼓) Ryūteki (竜笛) Sanshin (三線) Shakuhachi (尺八) Shamisen (三味線) Shime-Daiko (締太鼓) Shinobue (篠笛) Shō (笙) Suikinkutsu (水琴窟) Taiko (i.e. Wadaiko) 太鼓～和太鼓 Tsuzumi (鼓) (eli Kotsuzumi)
Populaarimusiikki 1900-luvun alku 1900-luvun alkuvuosikymmeninä populaarimusiikista kehittyi Japanissa tyylilaji ryūkōka, joka jakaantui melko pian genreiksi enka ja poppusu. Enka-musiikissa länsimaisiin soittimiin saatetaan liittää shakuhachi-huilu. Siinä keskitytään pentatonisiin asteikkoihin.
J-pop
J-pop on löyhästi määritelty genre, johon kuuluu japanilainen popmusiikki miltei kokonaan. Määritelmä keksittiin 1990-luvulla. Genren juuret ovat 1900-luvun alkupuolella Japaniin rantautuneessa jazz-musiikissa ja länsimaisessa musiikissa. J-popin suosiota on kasvattanut muun muassa laulaja Hikaru Utada, joka vuonna 2009 ensimmäisenä japanilaisena nousi albumillaan iTunesin myyntilistan top 20:een.
Lähteet
Aiheesta muualla
Kirjallisuutta