Georg Simmel

Georg Simmel (1. maaliskuuta 1858 Berliini, Saksa – 28. syyskuuta 1918, Strasbourg, Saksa) oli saksalainen sosiologi ja filosofi. Sosiologina hän oli tieteenalan ensimmäistä sukupolvea maassaan, ja filosofina hänet voidaan lukea saksalaisen elämänfilosofian (Lebensphilosophie) edustajiin. Hänen vanhempansa olivat kumpikin taustaltaan juutalaisia, mutta hänen isänsä oli kääntynyt katolilaiseksi ja äitinsä luterilaiseksi.

Simmel kirjoitti sekä sosiologisia ja filosofisia teoksia että esseitä. Lisäksi osa Simmelin teksteistä käsitteli taidetta ja psykologiaa. Simmel muistetaankin nykyään muun muassa suurkaupunkia, rahaa, muotia, tyyliä ja häpeää käsittelevistä tutkimuksistaan. Simmelin tutkimukset loivat pohjaa yhteiskuntajärjestelmien ja sosiaalisten verkkojen tutkimukselle. Simmelin tutkimustyötä pidetään yleensä mikrososiologisena eli yksittäisiä yhteiskunnallisia ilmiötä tutkivana, kun taas makrososiologinen tutkimus keskittyy laajojen yhteiskuntajärjestelmien rakenteiden tutkimukseen. Nykyään Simmel luetaan usein humanististen tieteiden yhteiseksi klassikoksi.

Elämä

Georg Simmel syntyi Berliinissä 1. maaliskuuta 1858Ritzer 2008, s. 160-161.. Hän oli nuorin perheen seitsemästä lapsestaIntroduction to the translation." Sociology: inquiries into the construction of social forms, Volume 1. Leiden, The Netherlands: Koninklijke Brill NV. sivu. 12. Simmelin isä oli juutalaisuudesta kristinuskoon kääntynyt menestyvä liikemies, joka omisti suklaatehtaan. Isä kuitenkin kuoli vuonna 1874 ja jätti kuollessaan jälkeensä huomattavan omaisuutensa perintönä.Helle, Horst J. 2009. "Introduction to the translation." Sociology: inquiries into the construction of social forms, Volume 1. Leiden, The Netherlands: Koninklijke Brill NV. sivu. 12 Simmelin edunvalvojaksi määrättiin perheen ystävä, joka omisti musiikkia julkaisevan yrityksen.

Valmistuttuaan gymnasiumista Simmel opiskeli useita eri aineita Berliinin yliopistossa, erityisesti historiaa ja filosofiaa. Häntä opettivatkin ajan nimekkäät akateemikot . Simmel ei kuitenkaan aina saavuttanut hyväksyntää yliopistomaailmassa. Esimerkiksi hänen ensimmäinen väitöskirjaehdotuksensa hylättiin. Professorin kerrotaan kommentoineen, että Simmeliä ei kannattaisi kannustaa jatkamaan valitsemaansa suuntaan. Simmel kuitenkin lopulta suoritti tohtorin tutkinnon filosofiasta vuonna 1881. Tutkielman otsikko oli "Das Wesen der Materie nach Kant's Physischer Monadologie".

Opintojensa jälkeen Simmel pysyi Berliinin yliopistossa, jossa hän opetti vuosina 1885–1914. Hänen asemansa yliopistossa ei kuitenkaan ollut merkittävä, vaan vuosien 1885 ja 1900 välillä hän oli Privatdozentin toimessa. Tämän jälkeen hän toimi palkattomana luennoitsijana. Elantonsa Simmel sai opiskelijoiden antamista luentomaksuista. Hän kuitenkin pärjäsi asemassaan hyvin, koska oli taitava luennoitsija ja maksavien opiskelijoiden suosiossa. Simmelin luennot kiinnostivat kulttuuriväestöä ja niistä tuli julkisia tapahtumia.

Simmel tunnettiin hyvin Saksan akateemisissa piireissä. Tämän lisäksi hänen työtään seurattiin myös kansainvälisesti, etenkin Yhdysvalloissa. Simmelin tutkimuksilla olikin merkittävä rooli yhdysvaltalaisen sosiologian syntymiseen. Simmel kirjoittikin lukuisia artikkeleita (Die Großstädte und das Geistesleben, 1903) ja kirjoja (Rahan filosofia, , 1900, toinen laitos 1907).

Vuonna 1901 Simmel sai viimein virallista tunnustusta, kun hänelle annettiin 43-vuotiaana nimike Berliinin yliopistosta. Kyseessä oli kuitenkin vain kunnianimike (Ausserordentlicher Professor) eikä Simmel näin ollen saanut täyttä akateemista asemaa. Näin siitä huolimatta, että Simmel oli jo kuuluisa muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hän yrittikin hakea useampia akateemisia virkoja, mutta nimekkäiden tukijoidensa avusta huolimatta hän ei onnistunut tässä (muun muassa Max Weber auttoi Simmeliä). Ristiriitaisesti Simmel oli jo ehtinyt julkaista kuusi kirjaa ja 70 artikkelia, jotka oli käännetty muun muassa puolaksi, ranskaksi, englanniksi ja venäjäksi.

Yksi syy Simmelin hankalalle tilanteelle oli Saksassa leviävä antisemitistinen ajattelu. Toisaalta Simmelin työskentelytyyli oli varmasti myös yksi syy. Hän julkaisi suuren osan artikkeleistaan sanomalehdissä tai aikakauslehdissä. Simmel ei siis kirjoittanut artikkeleitaan pelkästään vain akateemisesti koulutetuille sosiologeille, vaan pääasiassa laajemmalle yleisölle.

Simmel sai professuurin lopulta vasta vanhemmalla iällä vuonna 1914 Strasbourgin yliopistosta, jossa hän toimi kuolemaansa saakka filosofian professorina. Simmel ei ollut kuitenkaan missään vaiheessa täysin tyytyväinen asemaansa Strasbourgissa, jonne hänen oli vaikea sopeutua. Simmeliä harmitti muuton myötä taakse jäänyt Berliinin intellektuelleista koostunut yleisö.

Simmel pysyi kuoleemansa asti marginaalisena hahmona Saksan yliopistomaailmassa. Hänellä ei koskaan ollut normaalia akateemista uraa. Virallisen akateemisen aseman puutteesta huolimatta Simmel oli jo elinaikanaan arvostettu ja pidetty filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, jonka suosio on vieläpä kasvanut hänen kuolemansa jälkeen.

Simmelin puoliso oli filosofi Gertrud Simmel, joka käytti kirjoittaessaan myös salanimeä Marie Luise Enckendorff.

Ajattelu

Suurkaupunki pienoiskuva|Simmelin kotikaupungin Berliinin kehittyminen suurkaupungiksi vaikutti hänen tutkimuksiinsa. Kuvassa Berliini vuosien 1890-1905 välillä. Simmel muistetaan hyvin hänen suurkaupunkia käsitelleistä tutkimuksistaan. Simmel olikin urbaanin sosiologian edelläkävijä.

Suurkaupungille Simmel pitää ominaisena ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeaa ja jatkuvaa vaihtelua, josta aiheutuu hermoston yliaktiivisuuttaSimmel 2010, s. 28.. Simmel teorisoi, että ärsykkeiden määrä johtaa järkiperäistymiseen. Suurkaupunkilainen suhtautuu siis kaikkeen järkiperäisesti, kun taas maaseudulla elävä tai pikkukaupunkilainen toimii enemmänkin tunne-elämänsä pohjalta. Järkiperäisyys on yksilön keino suojautua väkivaltaista suurkaupunkia vastaanSimmel 2010, s. 29..

Järkiperäistymisestä aiheutuu kuitenkin armoton asiallisuus suhteessa muihin ihmisiin ja asioihin. Suurkaupunkilaiset suhtautuvat järkiperäisen laskelmoivasti ja varautuneesti toisiinsa. Tämä on eräänlainen suojautumiskeino.Simmel 2010, s. 30-32. Simmelin teorian mukaan näet suurkaupunkilainen ei voi reagoida kaikkiin ihmisiin kuten pikkukaupunkilainen. Tämä johtaisi suurkaupunkilaisen sisimmän atomisoitumiseenSimmel 2010, s. 34-35.. Kun yksilö ärsytetään äärimmäiseen psyykkiseen suoritukseen ärsykkeiden määrällä, johtaa se myös kyllääntymiseen. Suurkaupunkilaisista tulee siis kykenemättömiä reagoimaan kaikkiin ärsykkeisiin niiden vaatimalla tavalla. Kyllääntyminen tarkoittaa myös sitä, että asioiden eroja ei enää havaita. Kaikki nähdään tasapaksuna ja samanarvoisenaSimmel 2010, s. 33..

Suurkaupungille on ominaista myös täsmällisyys. Esimerkkeinä täsmällisyydestä Simmel käyttää kellojen yleistymistä ja ylisubjektiivista aikataulua, mutta myös tarkasti laskettavissa olevaa rahaa. Täsmällisyyden Simmel näkee olevan paitsi suurkaupungin olosuhteiden syy myös niiden seuraus.Simmel 2010, s. 31-32.

Simmel kiinnittää myös huomiota yksikön kasvaneeseen henkiseen liikkumatilaan suurkaupungissa. Hän pitää yleisenä sääntönä sitä, että mitä suurempi ja löyhempi yhteisö sitä enemmän yksilöllä on liikkumatilaa. Pienissä yhteisöissä ryhmä on sisäisesti kiinteä ja tällöin yksittäisellä jäsenellä on vain suppea liikkumatila. Suurkaupungissa taas sisäinen yhteisyys on löystynyt, jolloin yksilöllä on suuremmat mahdollisuudet päättää omista asioistaan (mm. elämäntapa ja mielipiteet). Suurkaupungit ovatkin yksilöllisyyden tyyssijoja, jotka ovat vapaita pikkukaupunkien ennakkoluuloisista asenteista. Simmel pitää suurkaupunkien vapauden kääntöpuolena kuitenkin yksinäisyyttä. Suurkaupungeissa yksilön on hankala saada esiin omaa persoonaansa. Suurkaupungin suosimat persoonattomat sisällöt uhkaavat hukuttaa yksilön persoonallisuuden.Simmel 2010, s. 37-39.

Kaupungit ovat Simmelin mukaan taloudellisen työnjaon tyyssijoja. Kaupungin laajuuden takia yksilöiden täytyy erikoistua, koska kysyntää on erilaisille työsuorituksille. Vain työjaon eriytymisen ja erikoistumisen kautta yksilöt voivat säilyttää asemansa työmarkkinoilla.Simmel 2010, s. 41. Pitkälle mennyt työnjako kuitenkin aiheuttaa sen, että yksilöltä vaaditaan yhä yksipuolisempaa työsuoritusta, jota Simmel taas pitää näivettävänäSimmel 2010, s. 43..

Raha

Simmelin mukaan rahataloudessa henkilön ja esineellisten suhteiden yhteenkuuluvuus katkeaa. Raha on nimittäin puhtaasti objektiivinen ja laaduton tekijä, joka tulee tähän väliin. Raha on väline, joka luo henkilön ja omaisuuden välille etäisyyttä. Raha on siis ilmestynyt omaisuuden ja omistajan väliin siten, että se erottaa ja yhdistää. Raha antaa sekä omaisuudelle että omistajalle uudenlaisen itsenäisyyden suhteessa toisiinsa. Raha tekee Simmelin mukaan kaikesta taloudellisesta toiminnasta persoonatonta ja voimistaa henkilökohtaista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta.Simmel 2010, s. 48-50.

Simmel teoretisoi rahan olevan sävytöntä ja persoonatonta. Sen avulla mitataan yhä erilaisempia asioita, mikä tekee rahasta käyttökelpoisen välineen.Simmel 2010, s. 50. Raha myös yhdistää uusia ihmisryhmiä, jotka eivät muuten olisi yhteydessä toisiinsa. Simmel toteaa, että vasta raha on opettanut ihmiset liittymään yhteen tavalla, joka takaa yksilöllisyyden ja erilaisuuden.Simmel 2010, s. 50-51.

Simmel tarkastelee rahan yhdistävää ja erottavaa vaikutusta kirjoituksissaan. Raha sisältää aina viittauksen myös muihin ihmisiin, koska rahaan sisältyy ajatus, että sillä saa jotakin muilta vastineeksi. Rahaa ei näet voi hyödyntää välittömästi, vaan nykyajan ihminen on riippuvainen useista toimittajista, joilta saa rahaa vastaan jotakin. Raha on eriyttänyt tuotannon siten, että nykyään ihmiset ovat kasvavassa määrin sidoksissa toisiinsa. Simmel 2010, s. 52-53.

Toisaalta raha saa Simmelin mukaan ihmisten suhteista kuitenkin aikaan kapea-alaisia ja väistämättömiä. Raha takaakin laajan sijan yksilöllisyydelle ja sisäiselle riippumattomuudelle. Ihmiset ovat rahan myötä kieltämättä riippuvaisia toisistaan, mutta toisaalta eivät enää yksittäisistä ihmisistä (kuten määrätystä toiminnasta). Simmel siis kiinnittää huomion siihen, että rahalla voi hankkia haluamansa hyödykkeen kenties useammaltakin henkilöltä, jolloin ostaja ei ole riippuvainen yksittäisestä henkilöstä. Tämän Simmel näkee johtavan vieraantumiseen ja yksilöllisyyden korostumiseen.Simmel 2010, s. 53.

Simmel kritisoi sitä, että yhä useampien asioiden katsotaan olevan pelkästään rahalla mitattavissa. Tämän hän näkee olevan harha, koska kaikkia puolia ei pystytä ilmaisemaan rahassa. Simmelin mukaan raha on pelkkä väline eikä itseisarvo.Simmel 2010, s. 57-59. Simmelin mukaan raha on yksi modernin elämän välineistä, jotka tuovat tarkkuutta ja persoonattomuutta ihmisten väliisiin suhteisiinSimmel 2010, s. 65..

Muoti thumb|150px|Pariisilaista muotia, 1883-85.

Muoti on Simmelille eräänlainen paradoksi: muodin avulla yksilö pyrkii samalla erottautumaan muista, mutta myös yhteisöllisesti sulautumaan jäljittelyn avulla.

Muiden jäljittely vetoaa ihmisiin, koska se on vaivatonta ja turvallista. Jäljittely rauhoittaa ihmismieltä, joka etsii samanlaisuutta ja yhdenmukaisuutta. Jäljitellessä ryhmä kannattelee yksilöä.Simmel 2010, s. 101.Toinen puoli ihmisestä kuitenkin pyrkii yksilöllisyyteen ja erottautumiseen. Tähän Simmel viittaa puhumalla muuntelusta, jolloin ihminen etsii jotain uutta. Muoti tarjoaa välineen myös tähän.Simmel 2010, s. 102.

Muoti palvelee kumpaakin tarkoitusta. Se erottaa yksilön jostakin (epämuodikkaista) ja toisaalta yhdistää ryhmään (muut samaa muotia noudattavat).Simmel 2010, s. 100-103.