pienoiskuva|oikea|Naparetkeilijä Ernest Shackletonin laiva Endurance vajosi jäihin vuonna 1916 Etelämantereen tutkimusmatkalla, mutta koko miehistö selvisi hengissä vaiheikkaalta ja vaaralliselta retkeltä.
Tutkimusmatkat Etelämantereelle olivat tutkimusmatkoja, jotka perustuivat oletukseen, että eteläisillä leveyksillä olisi suuri, mahdollisesti asuttava manner Terra Australis Incognita, etelän tuntematon maa. 1500-luvulta 1800-luvuille purjehdittiin maata etsien, ja manner löytyikin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Kiinnostus kuitenkin hiipui, kun ymmärrettiin, että alue oli kylmä ja elämälle epäystävällinen. Lisäksi sinne oli vaikea purjehtia myrskyisen meren, jäävuorten ja lauttajään läpi.
Myöhemmin 1890-luvulla luvun lopuilla tutkijat – erityisesti maantieteilijät – kiinnostuivat Etelämantereesta. Yleisön kiinnostuksen myötä syntyi etelänaparetkien sankariaika, jolloin erityisesti kilpailtiin etelänavan valloituksesta. Tutkimusretket vaativat lukuisia kuolonuhreja, mutta etelänapa valloitettiin vuonna 1911.
1930-luvulla useiden maiden kiinnostus Etelämannerta kohtaan heräsi ja eri maat vaativat itselleen alueita mantereelta. Etelämantereelle perustettiin useita tutkimusasemia ja mantereella liikuttiin koirien, traktorien ja lentokoneiden avulla. Tutkimus voimistui 1950-luvulla, jolloin muun muassa Ranska ja Neuvostoliitto perustivat omat asemansa. Geofysiikan vuosi 1957 johti yhdysvaltalaisen etelänapa-aseman perustamiseen. Nykyään manner on rauhoitettu tutkimukselle vuonna 1961 tehdyn kansainvälisen sopimuksen mukaan.
Terra Australis Incognitan etsijät törmäävät jäiseen mantereeseen pienois|200px|James Clark Ross löysi Etelämantereelta muun muassa Mount Erebus -tulivuoren. pienois|200px|Rossin lauttajään korkea jääseinämä. Kauan uskottiin, että etelässä olisi asuttavilla leveysasteilla manner, Terra Australis Incognita, (tuntematon maa etelässä). Kreikkalainen Ptolemaios mainitsi maan suunnilleen vuonna 150 jaa. Mannerta etsittiin 1500-luvulta 1800-luvun alkuun astiSpectrum 1, artikkeli Antarktis, sivu 326.
Mantereen uskottiin aluksi ulottuvan etelänavalta jopa 45. leveysasteelle asti. Sen jälkeen kun Fernão de Magalhães oli löytänyt nimeään kantavan salmen, joka erottaa Tulimaan Etelä-Amerikan mantereesta, useat tutkijat ja karttojen tekijät pitivät Tulimaata tämän laajan mantereen osana, kunnes 1600-luvun alussa merenkulkijat purjehtivat Kap Hornin ympäri. Myös Australiaa arveltiin tämän laajan mantereen niemimaaksi, ennen kuin sen ympäri oli purjehdittu, samoin eräitä eteläisiä valtamerten saaria.
Ensimmäiset Etelämantereen tutkijat purjehtivat laivalla yhä etelämmäksi tavoittaen lopulta mantereen rannikon, käymättä silti maissa. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella Terra Australis Incognitaa etsittiin innokkaasti. Joitain löydettyjä lauhkean vyöhykkeen saaria, muun muassa Kerguelenia uskottiin Terra Australisin osiksi. 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun hylkeenpyytäjät kartoittivat Eteläiset Shetland- ja Orkneysaaret sekä Grahaminmaan.
Ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka kävivät Antarktiksen suuren mannerosan lähialueella, oli James Cook, joka vuosien 1772–1775 välisenä aikana kiersi laivaretkikuntansa kanssa mantereen ympäri ja purjehti eteläisen napapiirin yli. Hänen retkensä teki lopun kuvitelmista lauhkealle vyöhykkeelle saakka ulottuvasta Terra AustralisistaSalovaara, s. 64, mutta toisaalta hän katsoi useiden seikkojen todistavan, että napaseuduilla kyllä oli laaja manner. Cook näki Antarktiksen lauttajäätäOE 6, s. 4577, ei itse mannerta. Vuonna 1800 Antarktiksen lähivedetkin olivat vielä suurelta osin tuntemattomia
1820-luvulla alussa valaanSpectrum 1, sivu 326- ja hylkeenpyytäjät purjehtivat Antarktiksen alueella. Antarktiksen vesillä purjehti myös Venäjän armeijan upseeri, baltiansaksalainen Fabian von Bellingshausen, joka löysi Pietari I:n ja Aleksanteri I:n saaret ja purjehti pitkin Antarktiksen niemimaan rannikkoa. Bellingshausen näki ensimmäisenä Antarktiksen mantereen mereltä käsinSalovaara, sivu 66 Tämä tapahtui vuosien 1819–1821 välisenä aikana, jolloin myös yhdysvaltalainen Nathaniel Palmer oli liikkeellä. Kiistelty, ensimmäinen maihinnousu Antarktiksen alueelle tapahtui helmikuussa 1821, kun John Davisin retkikunta pääsi perille ilmeisesti rantautuen johonkin Etelämantereen saarista tai niemimaasta, joka ulottuu kauas pohjoiseen.
Vuonna 1823 James Weddell löysi Weddellinmeren, joka nimettiin hänen mukaansa, ja purjehti eteläisimpään pisteeseen, mihin laivalla oli siihen mennessä päästy, sillä meri oli poikkeuksellisen jäätön sinä vuonna. Weddel kävi leveydellä 74° 15′.
Yhdysvaltalainen Charles Wilkes kartoitti noin 2 000 km Etelämantereen rannikkoa viidellä laivalla, muttei onnistunut paikantamaan magneettista etelänapaa. Wilkes joutui voimakkaan arvostelun kohteeksi jälkikäteen. Häntä syytettiin muun muassa liian kovasta kurinpidosta laivallaan. Menomatkalla satamissa miehiä karkaili ja erotettiinAndersson, sivu 48. Lisäksi hän jätti kaikki mukanaan olleet tiedemiehet Tulimaahan, koska hänen ehtonsa retkikunnan päälliköksi suostumiseen oli se, ettei hänen tarvitse ottaa siviili-ihmisiä mukaan varsinaiselle etelänaparetkelle. Laivat olivat huonoja ja kehnosti varustettuja. Yhden laivan hän lähetti jo varhain takaisin kotiin liian hitaana, kaksi tuhoutui matkalla, niistä toinen miehistöineen, ja yksi myytiin Singaporessa kelvottomaksi vaurioituneena. Vain kaksi laivaa palasi kotisatamaan, ja niidenkin miehistö oli kylmyyden ja keripukin harventama.
1839 ranskalainen Dumont d’Urville löysi Adelienmaan, ja piirsi ja kirjoitti matkastaan värikkään kuvauksen, joka saavutti suosiotaSalovaara, sivu 67. Vuosien 1840–1842 aikana britti James Clark Ross lähti purjehtimaan kahdella erikoisvahvisteisella puulaivalla, joiden nimet olivat Erebus ja Terror. Ross löysi alueelta aktiivisen Erebus-tulivuoren, Victorianmaan ja suuren Rossin lauttajään jyrkän jääseinämänAndersson, sivu 61, alueen josta oli tuleva lähtöpaikka myöhemmille etelänaparetkille. Ross ei löytänyt magneettista etelänapaa laivoilla vaan päätteli sen olevan itse mantereella. Retkikunta kävi leveydellä 78° 4′. Ross kävi Tasmaniassa käytyään Rossinmerellä toisenkin kerran vaarallisella matkalla kovien myrskyjen ja jäävuorien uhatessa alusta. Nyt päästiin leveydelle 78° 9′. Ahtojäät puristivat aluksia, ja yhdessä vaiheessa alukset törmäsivät toisiinsa vaurioituenAndersson, sivu 62, sivu 65. Näin Rossin retkikunta kartoitti Viktorianmaan rannikon ja Rossin lauttajään reunanSiple 1959, etukannen kartta.
Pian Rossin retken jälkeen innostus Etelämantereen tutkimukseen sammui, sillä laivoilla purjehtineet retkikunnat totesivat Etelämantereen olevan kauttaaltaan jään, lumen ja karujen vuorten peitossa. Maanosaan palattiin takaisin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Vuosina 1872–1876 tienoilla Challenger-laiva purjehti Antarktiksenkin vesillä käväisten ahtojäälläSalovaara, sivu 72Andersson, sivu 69-70. Ennen Challengerin retkeä ei oltu varmoja suuren Etelämantereen olemassaolosta, mutta Challengerin tiedemiesten löytämät ei-vulkaaniset kivet viittasivat mantereen olemassaoloon.Andersson, sivu 70.
"Sankariaika" 1895–1916
Etelänaparetkien sankariaika alkoi, kun tutkijoita alkoi kiinnostaa uuden mantereen tutkiminen. Oli myös kilpailua siitä kuka pääsisi ensimmäisenä etelänavalle. Etelämantereella oli vaarallista liikkua kylmän, lumimyrskyjen, railojen sekä rajallisten kuljetus- ja yhteydenpitovälineiden takia. Kun rekiin mahtui vain pieni määrä ruokaa ja polttoainetta, miehiä uhkasi nälkä. Nämä tekijät johtivat moniin tragedioihin. Retkien vaaroista selviytyneet olivat tällöin todellisia sankareita.
1892–1893 alussa norjalainen Carl Anton Larsen löysi Seymourin saarilta kivettymiä Andersson, sivu 72. Larsen myös hiihti Seymourin hyllyjäällä.
Henryk Bull nousi miehineen Antarctic-laivasta ensi kertaa todistetusti Etelämantereella maihin vuonna 1895. Kap AdaressaAndersson, sivu 73Antarctic Voyages And Expeditions. Tämä lyhyt käynti ennusti uutta aikaa jäisen mantereen tutkimuksessa. Vuonna 1898 Andrian de Gerlace talvehti retkikuntineen jäihin juuttuneessa Belgica-aluksessa. Ensi kertaa mantereen lähellä oli oltu talven kestäneen napayön yli.
Vuonna 1899 norjalainen Carsten Borchgrevink perusti tutkimusaseman Etelämantereelle Kap Adareen talvehtien miehineen mökissä kylmän, pimeän napayön yli. Talven päätyttyä noutolaiva saapui. Sillä purjehdittiin Rossin lauttajään reunaan, jossa tehtiin rekiretki etelään leveydelle 78° 50'.
Pian brittiläiset Shackleton ja Scott saapuivat tutkimaan mannerta Discovery-laivalla vuosina 1902–1904. Retkikunta valitsi majapaikaksi Erebusvuoren juuren, jonne rakennettiin pieni talvehtimismökki Hut Point. Hut Pointista retket ulottuivat jonkin matkan päähän Rossin lauttajäälle sekä mannerjäätikölle. Myöhemmin Shackletonin vuoden 1908 retkikunta ei päässyt navalle asti, vaan miehet joutuivat kääntymään takaisin 160 kilometrin päässä etelänavasta. Paluu oli vaikea, miehet nälkiintyivät ja osin paleltuivat.
Etelänavan varhainen tutkimus huipentui vuosien 1911–1912 kilpajuoksuun norjalaisen Roald Amundsenin ja englantilaisen Robert Scottin välillä. Scottin asiantuntemattomasti suunniteltu retki epäonnistui, ja miehet menehtyivät paluumatkalla uupumukseen, paleltumiin ja nälkään. Amundsen onnistui, koska hän käytti rekiensä vetämiseen koiria (Scott puolestaan muun muassa traktoreita ja poneja) ja toteutti muutenkin retkensä Scottia paremmin.Suuret tutkimusmatkat, s. 302–305, 312–15
Samoihin aikoihin vuosina 1911–1912 saksalainen Wilhelm Filchner purjehti Deutschland-laivallaan Weddellinmerellä, löysi Filscherin lauttajään ja joutui talvehtimaan ahtojäissä.
Shackletonin Trans-Antarktinen etelänaparetki vuonna 1916 epäonnistui tavoitteessaan, mutta Endurancen miehistön selviytymisestä vaikeissa oloissa syntyi legenda. Miehistö muun muassa purjehti jäälautoilla ja veneillä takaisin kotiin. Australialainen geologi Douglas Mawson pääsi hädin tuskin elävänä takaisin pitkältä retkeltään sen jälkeen, kun varustereki oli pudonnut railoon.Suuret tutkimusmarkat, s. 318–319
Moottoreiden aika Etelänavalla
pienois|oikea|220px|Venäläinen Vostok-tutkimusasema Etelämantereen mannerjäätiköllä. Moottoreiden ajan alkuun mennessä Etelämantereen muoto oli suureksi osaksi selvinnyt, vaikka sisämaa oli laajalti kartoittamatta ja osa rannikostakin meritse.
Vuonna 1928 australialainen Hubert Wilkins nousi 20 minuutiksi ilmaan Antarktiksen yllä ja kartoitti seuraavilla lennoillaan 200 000 neliökilometrin alueen. Samana vuonna yhdysvaltalainen upseeri Richard E. Byrd saapui Etelämantereelle ja perusti suuren tutkimusaseman Little American ValaslahteenEtelänavan sankareita, J. G. Andersson, Tami 1948, sivu 255-. Byrd lensi lentokoneella navan yli 29. marraskuuta. Tällä retkellä Byrd kuljetutti tavaroita enimmäkseen koiravaljakoin, mukana ollut lumiauto ei toiminut. Byrd oli etelänavan tutkimuksen uranuurtajia. Lentokoneet olivat hyödyllisiä laajojen alueiden kartoittamisessa.
Vuonna 1934 Byrdin toisella etelänaparetkellä toimivat ensimmäiset moottoroidut kiinteää pintaa kulkevat ajoneuvot Etelämantereella. Citroen-traktorit toimivat jopa kylmemmässä kuin mitä koirat kestivät, mutta halkeamavyöhykkeiden yli niillä ei voitu kulkea. Niinpä koiravaljakoilla oli yhä paikkansa. Myös mukana olleet Clectrac-traktorit toimivat lyhyemmillä matkoilla. Byrd talvehti napayön yli Advance Base -nimisellä sääasemalla. Siellä häkäkaasu, joka virtasi ulos kaasu-uunista, aiheutti Byrdille vakavaa sairautta ennen kuin asia huomattiin. Byrdin retkillä sattui tapahtumia, joissa koneisiin tuli moottorivikoja ja miehiä jouduttiin hakemaan toisilla lentokoneilla pois kaukaa.
Vuonna 1934 tehtiin sopimus Etelämantereen jaosta, mitä muun muassa Saksa ja Neuvostoliitto eivät myöhemmin hyväksyneet. Amerikkalaiset eivät ole koskaan esittäneet vaatimuksia etelämantereeseen.