Wäinö Waldemar Aaltonen (8. maaliskuuta 1894 KarinainenOtavan Iso Fokus, Osa 1 3p, Otava 1972, s. 20–21Yrjö Karilas (toim.): Pikku Jättiläinen, s. 519. 8. painos, WSOY 1958. – 30. toukokuuta 1966 Helsinki) oli aikansa näkyvimpiä suomalaisia kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat nuoressa valtiossa tärkeitä kansallisia symboleja, ja Aaltonen hallitsi julkista veistoa miltei yksinoikeudella 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun saakka.Ilvas, Juha (toim.): Wäinö Aaltonen. Teoksessa Tuolloin hän oli Suomen ohella Pohjoismaiden merkittävimpiä kuvanveistäjiä.
Pääosa Aaltosen tunnetusta veistotaiteesta edustaa hillityn klassisoivaa realismia, joka oli Suomen julkisen taiteen valtatyyli 1920- ja 1930-luvuilla, mutta hän on soveltanut myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia virtauksia. Pronssiveistosten ohella Aaltonen toi esille graniitin veistosmateriaalina ja kehitti myös puun käyttöä veistoksissa, monesti lehtikullalla viimeisteltynä.Pfäffli (kirj. Ahtola-Moorhouse), 1994, s. 30
Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja usein niissä on mukana isänmaallisen herooista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen ote. Realistisuuden vastapainona hän pelkisti ja yksinkertaisti muotoja. Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Työ ja tulevaisuus -veistossarja Eduskuntatalon istuntosalissa ja Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.
Materiaalien suhteen Aaltonen käytti töissään pronssia ja marmoria sekä muun muassa puuta. Suomalaisen graniitin käyttäjänä hän oli uranuurtaja.
Nuoruus ja taiteellisen uran alku thumb|upright|left|Aaltonen työstää Paavo Nurmen patsasta, 1924–1925. Wäinö Aaltonen syntyi Karinaisten kunnan Mäenpään kylässä Matti Aaltosen (1860–1925) ja Ida Katriina Tähtisen (alk. Wärri, 1861–1936) perheeseen sen neljäntenä lapsena. Wäinöä ennen olivat syntyneet tyttäret Martta (myöh. Rask) ja Lempi (myöh. Hellaakoski) ja poika Eljas, joka kuoli pienenä. Matti Aaltonen oli räätäli ja perhe asui Wäinö Aaltosen syntymän aikaan Uudentalon tilan sivurakennuksessa,Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 315 josta se muutti vuonna 1895 pieneen mökkiin maantien varteen noin vuodeksi ja sieltä Kiukaisten kylään huoltokotina toimineeseen rakennukseen. Aaltoset asuivat siellä viisi vuotta ja siellä perheeseen syntyi kolmas tytär Elsa (myöh. Veuro) vuonna 1896. Vuonna 1901 perhe siirtyi asumaan Kyrön aseman lähelle, jossa sillä oli kaksi lyhytaikaista asuinpaikkaa. Aaltoset muuttivat vuonna 1902 Maarian Hirvensaloon ja asettuivat asumaan aluksi Vastmäen taloon. He asuivat myös muutamassa muussa paikassa Hirvensalossa, kunnes muuttivat vuonna 1905 Hirvensalon lauttarannan lähellä olleeseen taloon. Tätä taloa Aaltonen piti lapsuudenkotinaan.
Aaltonen pääsi Hirvensalon kansakoulusta vuonna 1907. Hän alkoi opiskella 16-vuotiaana vuonna 1910 piirtämistä ja maalaamista Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Victor Westerholmin oppilaana. Muita Aaltosen opettajia olivat taidemaalarit Axel Haartman, Ragnar Ungern ja Santeri Salokivi. Opintojen loppuvaiheessa hän kuitenkin kiinnostui kuvanveistosta, jota Piirustuskoulussa opetti Felix Nylund. Hän oppi veistoa kivenhakkaajien apulaisena ja sukulaisensa, kuvanveistäjä Aarre Aaltosen apulaisena. Aaltonen sai Piirustuskoulun päästötodistuksen vuonna 1915 ja koulu osti Aaltoselta kaksi työtä, maalauksen Ukon pää ja pronssisen plaketin Isäni. Vuonna 1915 Aaltonen sai ensimmäisen tilaustyönsä, joka oli seinäreliefi turkulaiselle Wiklundin rautakaupalle.Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 316 Betoninen reliefi on nykyään Wäinö Aaltosen museossa.Pfäffli (kirj. Ahvenjärvi & Pfäffli), 1994, s. 100
Aaltosen teoksia, nais- ja lapsimuotokuvia marmorista, oli ensimmäistä kertaa esillä 1916 kahdessa näyttelyssä Turussa ja loppuvuodesta Ateneumissa.
Alkuvaiheen graniittiveistokset Aaltosen teoksista ensimmäisinä herättivät huomiota graniittiveistokset. Savonlinnan monumentaalisessa punagraniittisessa sankaripatsaassa (1921) Aaltonen kuvaa alastonta surevaa sankaria, jonka kädessä on kreikkalainen kypärä. Savonlinnan massiivisen sankaripatsaan muotokieli on voimakkaan pelkistetty. Varhaisista töistä tunnetuimpia on myös arkaaisen yksinkertainen Graniittipoika (1917–1920).
Veistosten tyylipiirteitä thumb|upright|Kauppias Pirkkalaisveistoksista, 1929. Wäinö Aaltonen aloitti ekspressionistina, ja kuvasi mielenliikkeitä alastomien figuurien avulla. Hän oli ainoa kuvanveistäjä, joka kutsuttiin Marraskuun ryhmän näyttelyihin.
Auguste Rodinin innoittama dramaattinen valoihin ja varjoihin perustunut sisältä päin lähtenyt veistotapa oli hallinnut kansainvälistä kuvanveistoa, kunnes 1910-luvulla siirryttiin kohti klassismia. Uutena esikuvana oli Rodinin oppilas Aristide Maillol. Hänen taiteelleen olivat tyypillisiä vankkaraajaiset ja paksunilkkaiset naiset. Vastaavaa realismin hylkäävää veistotapaa sovellettiin laajasti Euroopassa. Esikuvana oli myös antiikin Kreikan arkaaisen kauden kuvanveisto. Kaikki nämä lähtökohdat ovat Wäinö Aaltosen teoksissa näkyvissä. Vankkaraajaisen naishahmon ihanne näkyi Aaltosen Kahlaaja-teemasta tekemissä veistoksissa 1917 alkaen.
Aaltosen usein soveltamaa idealistista klassisismia oli 1920-luvulla monien valtioiden edustustaiteessa, kuvanveiston ohella myös arkkitehtuurissa. Suomessa tehtiin 1920-luvun alusta alkaen klassistisia kansalaissodan muistomerkkejä.
Kubismi ja modernismi thumb|Aaltonen viimeistelee Aleksis Kiven muistopatsaan kipsiversiota
Kubistiset liiketutkielmat ja modernit tasomuodoista koostuvat sommitelmat syntyivät Aaltosen 1923 Italiaan tekemän matkan jälkeen. Saksan kautta kulkeneella matkalla hän tutustui Italian futuristeihin ja hankki paljon modernia taidetta käsittelevää kirjallisuutta. Hän oli soveltanut kubismia maalauksissaan jo vuodesta 1914 lähtien. Kubistisia sävyjä on muun muassa kullattua puuta olevassa Musica-pääveistoksessa vuodelta 1926. Sen pohjana oli Tampereen Aleksis Kivi -kilpailua varten tehty, myös kullattu ja kubistishenkinen Futuri, jossa Kivi oli uppoutunut viulun säveliin.Pfäffli (kirj. Ahtola-Moorhouse), 1994, s. 31
Modernistinen into tarttui Aaltoseen myös ajan kirjailijoiden uudistusmielestä. Omakuvissa hän etsi modernia ilmaisua kubismista ja kollaasitekniikasta. Dramaattisena eleenä hän peitti osan kasvoista kirjeellä (Omakuva (Aika), n. 1925–1926, Wäinö Aaltosen museo)Pfäffli (kirj. Ahvenjärvi & Pfäffli), 1994, s. 75 (kuva), 277 tai lehtikullalla.(Omakuva, n. 1926, Wäinö Aaltosen museo)Pfäffli (kirj. Ahvenjärvi & Pfäffli), 1994, s. 278, 314 (kuva)
Monumentit ja klassinen herooisuus Ekspressionistisissa maalauksissa suomalaisuus oli näyttäytynyt liian arkipäiväisenä, joten taiteeseen kaivattiin ylevämpää ilmaisua ja oikeaa klassista rotuluonnetta. Paavo Nurmen juostua Suomen maailmankartalle vuoden 1924 olympialaisissa valtio tilasi Aaltoselta tapausta juhlistavan patsaan. Aaltonen oli aiemmin ollut merkittävä paikallisesti Turun seudulla. Häntä kuitenkin pidettiin nuorista kuvanveistäjistä lahjakkaimpana, joten valtakunnallinen tilaus annettiin hänelle.Pfäffli (kirj. Kormano), 1994, s. 51 Paavo Nurmen patsas täytti toiveet ja nosti Aaltosen kansallisen kuvanveistäjän maineen korkealle. Aaltosta sanottiin ”suomalaisen kuvanveiston Paavo Nurmeksi”.
Ajan johtavan taidekriitikon Onni Okkosen mukaan Aaltosen tyyppinen kuvanveisto kirkasti ”viljeltyä sielunelämää, kauneutta, tyyliä”, eli arvoja, jotka olivat taiteessa toivottavia 1920-luvun lopulla. Okkonen oli Aaltosen vannoutunut puolestapuhuja. Taidekentällä vaikutusvaltaisen Okkosen henkilökohtaisena projektina oli rakentaa nuorelle kansakunnalle jo kivikaudesta alkava veistotaiteen perinnejatkumo, jossa Aaltosen teokset näyttäytyvät huipentumana. Hän kirjoitti ensimmäisen Aaltosen tuotantoa käsittelevän kirjan 1925.
Nurmen patsaan jälkeen kansalliset ja herooiset puolet korostuivat Aaltosen tuotannossa monumentaalisuuden ja synteettisen muodon ohella. Näitä piirteitä oli monissa veistoksissa, kuten Pirkkalaisveistoksissa, Helsingin yliopiston juhlasalin marmorireliefissä Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden, Yhdyspankin pääkonttorin veistoksissa (1947–50), Aleksis Kiven patsaassa ja osuustoimintamonumentissa Tampereella.
Kuvittajana thumb|upright=0.65|left|Wäinö Aaltosen kansi Helvi Hämäläisen esikoisteokseen Hyväntekijä, 1930. Aaltonen teki kirjankansien kuvituksia, erityisesti Aaro Hellaakosken teoksiin. Kansia on WSOY:lle ja Holger Schildtsille kaiken kaikkiaan 23. Hänen tyylinsä on kokeilevaa, ja kansissa on mietteliäs, tuonpuoleiseen kurkottava ote, kuten Ville Hänninen sanoo artikkelissaan. Helvi Hämäläisen esikoisteoksen Hyväntekijä kansi muistuttaa yllättävän paljon Helsingin Rautatientorin Aleksis Kiven muistopatsasta, jonka ehdotuksen Aaltonen oli jo tehnyt. Hellaakoski oli naimisissa Aaltosen Lempi-sisaren kanssa, ja he työskentelivät paljon yhdessä. Hellaakoski kirjoitti Aaltosen tuotannosta esseitä, ja toisaalta Aaltosen taiteella on Hännisen mukaan ollut vaikutus Hellaakosken tuotantoon.
Aaltosen työhuoneet thumb|upright|Muusa/Muistijälki, 1994, Turku. Muistijälki on Juhani Pallasmaan ja Muusa Aaltosen suunnittelema. thumb|upright|Kulosaaren ateljeen muistokyltti on kiinnitetty kivimuuriin. Paljon suuria julkisia veistoksia tehnyt Aaltonen rakennutti Hirvensaloon lapsuudenkotinsa lähelle ateljeen, joka valmistui vuonna 1923.Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 318 Siellä syntyivät muun muassa Paavo Nurmen patsas,Pfäffli (kirj. Kormano), 1994, s. 51 Mustagraniittinen neito ja Lilja . Aaltonen työsti siellä myös osan Pirkkalaisveistoksista.Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 319 Hirvensalon ateljee vaurioitui talvisodan pommituksissa ja se purettiin sodan jälkeen. Sen paikkaa (nykyistä Vanha Kakskerrantie 34 vastapäätä) osoittamaan valmistui Aaltosen syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 1994 Muistijälki-ympäristötaideteos, jonka suunnitteli arkkitehti Juhani Pallasmaa. Ympäristötaideteoksen osana on valos Aaltosen Muusa-veistoksesta (1926–1928).
Aaltonen työskenteli 1920-luvun lopulta alkaen Hirvensalon lisäksi myös Helsingin Kulosaaressa, jonne rakennettiin Armas Lindgrenin suunnittelema ateljee. Ateljee alkoi valmistua vuonna 1928Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 320 ja se sijaitsi nykyisessä Marsalkantie 16:ssa. Kulosaaren ateljeessa Aaltonen teki muun muassa kipsisen Työ ja tulevaisuus -veistossarjan Eduskuntatalon istuntosaliin.Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 321 Aaltonen työsti silti etenkin isoja teoksia Turun ateljeessa. Ateljee vaurioitui pommituksessa vuonna 1944, kuten myös Aaltosen asunnokseen vuokraama huvila Kulosaaressa. Tuhot korjattiin sodan jälkeen. Aaltosen kuoleman jälkeen ateljee siirtyi Helsingin yliopiston pohjalaiselle osakunnalle ja edelleen rakennuttajalle, joka suunnitteli asuntojen rakentamista tontille. Ateljee purettiin lokakuussa 1979 ja sen paikalle on pystytetty muistolaatta syyskuussa 1996.
Aaltosen ensimmäinen työhuone (”kellarinvintti”) oli hänen lapsuudenkotinsa piharakennuksessa. Turun Sanomien päätoimittajana ollut Pontus Artti tuki Aaltosta ja hankki tämän käyttöön Turusta pienen ateljeen. Muutettuaan Helsinkiin vuonna 1917 Aaltonen työskenteli myös Eemil Halosen ateljeessa Siltasaaressa ja ateljeissa Mikonkadulla ja Isolla Roobertinkadulla. Savonlinnan vapaudenpatsas valmistui Kauniaisissa Felix Nylundin ateljeessa.Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 317
Elämänvaiheita Wäinö Aaltonen oli naimisissa neljästi ja hänellä oli neljä lasta.
Aaltonen ja laulajatar Aino Pietiläinen avioituivat 12. maaliskuuta 1920 ja asettuivat asumaan Helsinkiin. Heille syntyivät lapset Matti Johannes (1921), Aino Léa (1922), Maija Liisa (1924) ja Anja Angelica (1926). Avioliitto päättyi eroon vuonna 1929. Aaltosen toinen puoliso oli näyttelijä Elsa Rantalainen, avioliitto solmittiin vuonna 1931. Aaltoset asuivat vuosia erillään jo 1930-luvulla, liitto päättyi viralliseen eroon vuonna 1941.