Barokkimusiikki tarkoittaa kaikkea 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella sävellettyä länsimaista taidemusiikkia. Barokin aikana painotettiin näyttävyyttä: mahdin korostaminen näkyi muodissa, teatterin kulissirakennelmissa sekä tavassa puhua ja kirjoittaa. Barokkitaiteessa rakastettiin ylenpalttista koristelua, mutta ulkonaisen loiston ohella siihen sisältyy hyvin paljon aitoa herkkyyttä ja uskonnollista lämpöä. Olennaista barokin musiikille on myös monimutkainen polyfonia, jonka mestarina Johann Sebastian Bachia yleisesti pidetään. Barokin aikana soitinmusiikista tuli tärkeämpää kuin koskaan aiemmin.
Barokkimusiikki-termin käyttö 1600-luvun ja 1700-luvun alkupuoliskon musiikille on verrattain nuori käytäntö: sitä käytti ensimmäistä kertaa musiikkitieteilijä Curt Sachs vuonna 1919 ja se vakiintui vasta 1940-luvulla. Vielä 1960-luvulla akateemisessa maailmassa kuitenkin kiisteltiin siitä, voitiinko niin erilaisten säveltäjien kuin Jacopo Perin, François Couperinin ja J.S. Bachin teoksia kuvata mielekkäästi yhdellä termillä.katso esimerkiksi Barokin ajan yhteiskunta ja taide
pienoiskuva|Francisco de Herreran maalaus Pyhän Hermengildin voitto vuodelta 1654. Barokin taiteessa pyrittiin luomaan voimakas koristeellinen vaikutelma.
Renessanssin aikana paljon antiikin kreikkalaisesta tieteestä ja taiteesta löydettiin uudelleen Euroopassa ja käännettiin ensimmäistä kertaa latinaksi. 1600-luvun alussa Euroopassa alkoi tieteellinen vallankumous muun muassa Johannes Keplerin, Galileo Galilein ja René Descartesin johdolla. Toisin kuin antiikin aikana, tiede perustui nyt suoraan luonnon havainnointiin ja havaintojen selittämiseen abstraktin filosofisen päättelyn sijaan. Merkittävät tieteelliset edistysaskeleet johtivat myös vanhojen auktoriteettien kuten katolisen kirkon aseman uudelleenarviointiin. Yhteiskuntatieteissäkin heräsi uusia ajatuksia. Thomas Hobbesin Leviathan (1651) katsoi parhaaksi hallintojärjestelmäksi yksinvaltaisen, itsenäisen valtion samaan aikaan, kun Englannissa oli poliittisia ryhmiä, jotka ajoivat demokratiaa ja kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Reformaatioliikkeen ja katolisen kirkon konflikti jatkui 1600-luvulla ja johti muun muassa kolmikymmenvuotiseen sotaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan katolisten ja luterilaisten alueiden kesken sekä Ranskassa useisiin sotiin hugenotteja vastaan. Uskonnolla oli vaikutuksensa myös Englannin sisällissotaan, vaikka konfliktin ytimessä olikin parlamentin ja kuninkaan välinen valtataistelu.
Kaiken barokin taiteen keskeisin piirre oli keskittyminen dramaattisuuteen. Renessanssin kuva- ja veistostaiteelle oli ollut tyypillistä kreikkalainen tyyneys ja staattisuus, mutta barokin aikana kohteiksi valittiin teatraalisia, tunteita herättäviä ja dynaamisia tilanteita. Sama piirre on havaittavissa myös musiikissa. Ooppera, keskeisin barokin uusista taidemusiikin muodoista, pyrki tähän yhdistämällä draamaa ja musiikkia ennennäkemättömällä tavalla. Ihmisen tunteiden katsottiin olevan staattisia sieluntiloja, joista jokaisen sai aikaan tietty henkien yhdistelmä sielussa. Uskottiin, että henget oli mahdollista saada parempaan tasapainoon sielussa käymällä läpi tunnetiloja eli affekteja musiikin avulla. Barokkimusiikissa säveltäjät eivät pyrkineet ilmentämään omia henkilökohtaisia tunnetilojaan vaan näitä yleisiä affekteja.
Barokkimusiikin keskeisiä piirteitä
pienoiskuva|Claudio Monteverdi Venetsiassa 1640. Bernardo Strozzin maalaus. Yhdeksi keskeiseksi tunteiden ilmaisemisen keinoksi muodostui renessanssin kontrapunktin sääntöjen tietoinen rikkominen. Claudio Monteverdi toimi monin paikoin kontrapunktin vakiintuneiden sääntöjen vastaisesti madrigaaleissaan, erityisesti teoksessa Cruda Amarilli, jossa hän muun muassa korostaa sanoja cruda (julma) ja ahi lasso (oi!) voimakkailla dissonansseilla. Giovanni Maria Artusin esittämä voimakas kritiikki näitä sävellyksiä kohtaan sai Monteverdin puolustamaan teoksiaan lyhyellä vastineella, jossa hän tekee eron 1500-luvun prima prattican eli ensimmäisen käytännön ja uuden secunda prattican eli toisen käytännön välille. Monteverdin mukaan edellisessä musiikki noudattaa omia sääntöjään ja siten hallitsee teoksen tekstiä, kun taas jälkimmäisessä teksti hallitsee musiikkia ja siten musiikin sääntöjä voidaan rikkoa. Hän korosti, ettei uusi käytäntö korvannut vanhaa, vaan niitä tuli käyttää sopivissa tilanteissa. Prima prattica eli stile antico pysyikin musiikissa käytössä tyylikeinona koko barokin ajan. Muun muassa Johann Sebastian Bach sävelsi h-molli-messuunsa useita renessanssikontrapunktia noudattavia jaksoja.
Basso continuo
pienoiskuva|Fredrik II Suuri soittaa huilua basso continuo -ryhmän säestyksellä. Adolph von Menzelin maalaus Huilukonsertto Sanssoucissa (1852). Basso continuo (tai vain continuo) oli olennainen osa barokin ajan teosten kokoonpanoa. Basso continuo soi yleensä koko musiikkikappaleen ajan ja loi sille harmonisen pohjan. Basso continuo -ryhmään kuului useita soittimia; ryhmän kokoonpano oli yleensä esittäjien päätettävissä ja saattoi vaihdella paljonkin saatavilla olevien muusikoiden ja soittimien mukana. Yleensä ryhmään kuului yksi soitin, jolla voitiin soittaa sointuja, esimerkiksi cembalo, luuttu, harppu tai varsinkin kirkkomusiikissa yleiset urut. Tämän lisäksi siihen kuului joukko bassorekisterissä soivia soittimia kuten selloja, viola da gamboja tai fagotteja.
Säveltäjät kirjoittivat tavallisesti teoksiinsa bassolinjan (tai -linjoja), mutta jättivät esittäjien tehtäväksi basson soinnuttamisen ja koristelun. Basso continuo onkin tämän vuoksi eri esityskerroilla aina hieman erilainen. Basso continuo ilmensi myös toista barokkimusiikin eroa renessanssimusiikkiin: bassoäänien ja korkeiden äänien selkeää erottamista toisistaan. Basso continuo -säestys johti säveltäjiä ajattelemaan musiikkia enemmän sointujen kuin rinnakkaisten melodioiden kannalta. Dissonansseja ryhdyttiin hahmottamaan sointuihin kuulumattomina nuotteina eikä enää nuottien välisinä intervalleina, ja 1600-luvun puoliväliin mennessä oli kehitetty säännöstö sille, miten sointudissonansseja käsiteltiin musiikissa.
Koristeellisuus ja improvisaatio
Barokkimusiikki keskittyi esitykseen ja esittäjään eikä sävellykseen tai säveltäjään kuten iso osa myöhäisemmästä taidemusiikista. Sävellyksen katsottiin olevan ohjeisto tai lähtökohta varsinaiselle esitykselle, ja esittäjien odotettiin soveltavan säveltäjän teosta vapaasti. Basso continuo -ryhmä sovitti sointuja hyvin löyhien ohjeiden mukaisesti. Teoksen melodiaan lisättiin koristeita (esimerkiksi trillejä ja arpeggioita). Joskus näiden paikat oli merkitty nuotteihin valmiiksi erityisillä merkeillä. Erityisesti italialaisessa perinteessä lisättiin säveltäjän teoksiin myös laajempia kuvioita. Teoksia saatettiin tarpeen vaatiessa myös lyhentää tai yhdistellä eri tavalla: oopperoissa kokonaisia aarioita saatettiin jättää pois tai uusia lisätä esimerkiksi laulajien taitojen perustella. Lisäksi moniin teoksiin ei merkitty esityksessä käytettäviä soittimia, vaan ne saatettiin valita tilanteen ja käytettävissä olevien soittajien ja soittimien mukaan.
Musiikin tonaalisuus pienoiskuva|Traité de l’harmonien otsikkosivu.
Käsitys sävelasteikosta muuttui 1600-luvun aikana radikaalisti. Vuosisadan alkupuolella säveltäjät katsoivat edelleen säveltävänsä musiikkia renessanssimusiikin kahdeksan tai laajennetun kahdentoista kirkkosävellajin järjestelmällä, vaikka jo esimerkiksi Carlo Gesualdon ja Claudio Monteverdin musiikissa oli monia tonaalisia piirteitä. Vuosisadan loppupuolella säveltäjät kuten Lully ja Corelli sävelsivät jo musiikkia, jota nykyisellä terminologialla kutsutaan puhtaasti tonaaliseksi eli duuri-molli-sävellajijärjestelmän mukaiseksi. Järjestelmän ensimmäinen musiikkitieteellinen esitys oli Jean-Philippe Rameaun vuonna 1722 julkaisema Traité de l’harmonie.
Duuri-molli-tonaliteetin käyttöönotto mahdollisti monia uusia musiikin tehokeinoja, joista keskeisin oli modulaatio, sävellajin vaihtaminen kesken musiikkiteosta. Modulaation dramaattinen vaikutus oli barokin aikana hyvin voimakas, koska soittimet eivät olleet tasavireisiä kuten nykyisin ja siksi eri sävelasteikkojen sointi poikkesi toisistaan merkittävästi. Modulaatiosta tuli keskeinen osa oopperan ja erityisesti sen resitatiivien sävelkieltä.
Uudet sävellysmuodot Ooppera, oratorio ja kantaatti Pääartikkelit ooppera, oratorio ja kantaatti.
pienois|vasen|Osa Jean-Baptiste Lullyn oopperasta Atys 1676), esittäjinä Les Arts Florissants. Varhaisimpana oopperateoksena pidetään Jacopo Perin Venetsiassa säveltämää teosta Dafne vuodelta 1597. Peri kuului kreivi Bardin, myöhemmin Jacopo Perin ja Galileo Galilein isän, säveltäjä Vincenzo Galilein ympärille muodostuneeseen camerataan eli seurapiiriin. Siihen kuului joukko oppineita venetsialaisia humanisteja, joiden tarkoituksena oli herättää henkiin antiikin Kreikan draamaperinne. Ryhmä uskoi, että antiikin näytelmien choros-osuudet ja mahdollisesti koko teksti oli aikaisemmin esitetty laulaen. Oopperan pyrkimyksenä oli herättää henkiin tämä perinne. Oopperan juuret ovat kuitenkin vanhemmat ja juontuvat renessanssin aikaan suositusta madrigaalidraamasta (tai madrigaalioopperasta), jossa useita madrigaaleja esitettiin peräkkäin siten, että niistä muodostui tarina. Toinen merkittävä oopperan edeltäjä oli renessanssin aikana suosittu pastoraalidraama. Pastoraalidraamat olivat runomittaisia näytelmiä, joihin kuului myös lauluosuuksia. Myös keskiajan liturgisia draamoja, joissa dramatisoitiin Raamatun tarinoita ja pyhimyskertomuksia, on pidetty oopperan esimuotoina. Muun muassa Hildegard Bingeniläinen sävelsi tämänkaltaisia teoksia.Artikkeli "Intermedio", in The New Grove Dictionary of Music and Musicians, toim. Stanley Sadie. 20 vol. London, Macmillan Publishers Ltd., 1980.
Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka lukuisista oopperoista tunnetuimpia ovat Orfeo (1607), Il ritorno d'Ulisse in patria (Odysseuksen paluu kotimaahansa, 1640) ja L'incoronazione di Poppea (Poppean kruunaus, 1642). Monteverdin oopperoista tuli varhaisen oopperan perusteoksia, ja niitä esitetään edelleen laajalti. Näissä teoksissa Monteverdi yhdistää komedian aineksia traagiseen tarinaan. Barokin aikana ooppera oli vahvasti keskittynyt Italiaan, ja myöhemmät barokinaikaiset oopperasäveltäjät kuten Georg Friedrich Händel sävelsivät oopperoitaan hyvin italialaisella tyylillä. Myös oopperoiden libretot olivat usein italiankielisiä aina klassismin aikakaudelle saakka.
Oratorio (ital. rukoushuone) noudatteli musiikillisesti oopperan tyyliä ja rakennetta, johon kuului aarioita, resitatiiveja ja instrumentaalipreludeja. Oratorio erosi oopperasta kuitenkin lavasteiden ja dramatisoinnin puuttumisella. Samat säveltäjät sävelsivät usein molempia teoslajeja siten, että uskonnollisia aiheita käsitteleviä oratorioita esitettiin paaston aikana, jolloin ei ollut sopivaa esittää maallisia, viihteellisiä oopperoita. Oratorioiden libretot olivat tavanomaisesti italiaksi tai latinaksi, vaikka myöhäisbarokin aikana muun muassa Händel ja Johann Sebastian Bach sävelsivätkin oratorioita muilla kielillä kuten englanniksi ja saksaksi.
Kantaatti (ital. cantata, laulaen) oli Italiassa kehittynyt vokaalikamarimusiikin muoto. Vuosisadan puoliväliin mennessä siitä oli muotoutunut maallinen moniosainen teos yleensä laulusolistille continuon säestyksellä. Myöhemmin 1700-luvulla Saksassa kantaatiksi alettiin nimittää uudenlaista kirkollista musiikinlajia, joka oli sävelletty kuorolle tai orkesterille. Saksalainen kantaatti sävellettiin yleensä Raamatun tekstiin, jonka joukkoon kirjoitettiin uusia, pietistisiä, runollisia tekstejä. Merkittävimpiä kantaattirunoilijoita oli teologi Erdmann Neumeister.
Konsertto pienoiskuva|Pyhän Markuksen kirkko vuonna 1763. Francesco Guardin maalaus. Pääartikkeli konsertto.