Breisachin piiritys oli osa kolmikymmenvuotista sotaa. Piiritys kesti 18. elokuuta – 17. joulukuuta vuonna 1638, ja se päättyi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan varuskunnan antautumiseen Ranskan puolella sotineelle Bernhard Weimarille. Piiritys onnistui, vaikka keisarilliset tekivät useita yrityksiä vapauttaakseen Breisachin. Linnoituksen valtaaminen oli tärkeää protestanteille ja Ranskalle, koska näin keisarillisten huoltoväylänä toiminut espanjalainen tie katkaistiin ja Ranskalle avautui oma itä-länsi-suuntainen reitti Reinin yli Etelä-Saksaan.Parker ss. 153, 171
Weimar oli ollut Ruotsin palveluksessa Nördlingenin taisteluun saakka, mutta sen jälkeen hän oli siirtynyt jäljelle jääneiden joukkojansa kanssa Ranskan alaisuuteen. Weimar itse pyrki luomaan Elsassiin oman herttuakunnan. Hän oli onnistunut valtaamaan jo alueita Reinin varrella, kun hän alkoi piirittää Breisachia toistamiseen. Avustusyrityksistä huolimatta Johann Götzin johtamat joukot joutuivat antautumaan Weimarille. Valtauksen hyöty Ranskalle oli lopulta melko pieni, sillä maa kärsi samaan aikaan tappioita Alankomaissa, Pohjois-Italiassa ja erityisesti Espanjan rintamalla. Weimarin valtaamat alueet myytiin Ranskalle jo vuosi hänen kuolemansa jälkeen.
Taustaa Linnoitus Breisachin linnoitus rakennettiin juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamista, kun Eurooppa varautui tulevaan suursotaan.Parker s. 13. Mainitsee rakentajaksi yksinkertaisesti ”Lords of Alsace” (Elsassin hallitsijat). Se sijoitettiin poikkeuksellisen hyvälle paikalle, jyrkälle luonnon muovaamalle kalliolle Reinin itärannalle. Breisachista kulki silta Reinin länsirannalle kahden saaren kautta.Ward Linnoitukset jäänteet ovat yhä nähtävissä, mutta suurin osa näkyvistä puolustuslaitteista on rakennettu kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen myöhemmin 1600-luvulla, jolloin linnoitus kuului Ranskalle.Parker s. 241
thumb|280px|Nykyajan ilmakuva Breisachista. Vanha kaupunki erottuu selvästi ympäröivää maastoa korkeampana. Linnoitus oli tärkeä tukikohtaChilds ss. 73–74 espanjalaisen tien varrella. Tie oli espanjalaisten ja keisarillisten päähuoltoväylä, joka kulki Alppien yli Pohjois-Italiasta Espanjan Alankomaihin. Se oli ainoa reitti, jota pitkin kahdeksankymmenvuotisessa sodassa taistelleita espanjalaisjoukkoja voitiin huoltaa ja täydentää, koska meritiet olivat hollantilaisten ja englantilaisten valvonnassa.Parker ss. 65, 106, 171
Breisach oli yksi neljästä Saksan modernista, ensiluokkaisesta ja suuresta linnoituksesta.Muut ”superlinnoitukset” olivat Ingolstadt, Stade ja Philippsburg. Siellä oli 3 000 miestä ja 150 tykkiä.Guthrie ss. 32, 87
Aikaisemmat vaiheet sodan aikana Ruotsalaiset katkaisivat espanjalaisen tien vuosina 1631–1633, kun he etenivät kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla Etelä-Saksaan. Ruotsalaiset valtasivat Bregenzin ja Rheinfeldenin linnoitukset ja piirittivät Konstanzia ja Breisachia. Espanjalaisten vastahyökkäys tuli kuitenkin pian. Gaspar de Guzmán Olivárez lähetti ensin armeijan Alankomaista ylös Reiniä pitkin, mutta se ei päässyt keväällä 1632 kuin Speyeriin asti, kun hollantilaisten yllättävä menestys pakotti sen kääntymään takaisin.Parker s. 129
thumb|280px|Gomes Suárez Ferian johtamat espanjalaiset valtaavat Rheinfeldenin vuonna 1633. Vicente Carduchon (1578–1638) maalaus. Kesällä 1633 espanjalaiset lähettivät uuden armeijan Pohjois-Italiasta. Armeijaan kuului 20 000 miestä, ja sitä komensi herttua Gómez Suárez de Figueroa, Lombardian espanjalainen kuvernööri. Armeija marssi Etelä-Saksaan Valtellinan läpi, valloitti takaisin Rheinfeldenin ja Bregenzin ja vapautti Konstanzin ja Breisachin linnoitukset piirityksistä. Espanjalaista tietä ei saatu silti avattua, sillä ranskalaiset valtasivat Lothringenin herttuakunnan tärkeimmät linnoitukset ja katkaisivat siten tien hieman pohjoisempana. Figueroa sai tehtäväkseen jatkaa hyökkäystä Lothringeniin, mutta hän sairastui ja kuoli keväällä 1634, ennen kuin ehti toteuttaa käskyn. Samoin kävi suurimmalle osalle hänen armeijastaan.Parker s. 132
Komentajat Bernhard Weimar oli Ruotsin palveluksessa vuodesta 1630 aina tappiolliseen Nördlingenin taisteluun asti, jonka jälkeen hän johti armeijansa rippeet Ranskan puolelle. Ranska sitoutui maksamaan osan palkkasoturiarmeijan ylläpidosta, jos Weimar taistelisi Ranskan puolesta. Tästä huolimatta hän johti armeijaansa itsenäisesti.Guthrie s. 81 Sotilaana Weimar oli liian hyökkäävä ja harkitsematon, kuten Lützenissä, Nördlingenissä ja Rheinfeldenissä. Reinillä Weimar kuitenkin vetäytyi onnistuneesti useista hankalista tilanteista. Hän myös kehittyi komentajana. Liian innokkaat hyökkäykset Lützenissä ja Nördlingenissä vaihtuivat Breisachin lähes tieteelliseen piiritykseen. Weimar johti joukkojaan karismaattisesti edestä, vaikka hänen terveytensä heikkenikin. Weimar halusi välttämättä henkilökohtaisesti johtaa ratsuväkeä taisteluissa, mikä innosti joukkoja, mutta haittasi reservien oikeanlaista käyttöä.
Federico Savelli oli täysin epäpätevä sotilas. Hän oli noussut keisarillisen armeijan johtoon pelkästään vaikutusvaltansa ja taustansa takia, sillä hän oli korkeaa italialaista aatelia.Guthrie s. 82 Savelli hävisi Rheinfeldenissä ja Wittenweierissa ja vain hänen taustansa säästi hänet sotaoikeudelta. Breisachin piirityksen jälkeen keisari Ferdinand III siirsi hänet diplomaattisiin tehtäviin. Savellia on syytetty myös pelkuriksi.
Johann Götz vaihtoi keisarin palveluksesta Baijerin palvelukseen vuonna 1636, ja vaaliruhtinas nimitti hänet marsalkaksi. Götz joutui sotaoikeuteen kahdesti, ja toisella kerralla syy oli hänen epäonnistuminen Breisachin piirityksessä. Luonteeltaan Götz oli hyökkäävä, ylimielinen ja uppiniskainen, ja hänen käytöstapansa olivat karkeat.Guthrie ss. 131–132 Götz ei kyennyt yhteistyöhön vertaistensa tai ylempiensä kanssa, mutta alaistensa kanssa hän tuli hyvin toimeen. Götz uskoi liikaa omiin kykyihinsä ja ajatteli, että kaikki keisarillisen ja Baijerin armeijan kenraalit olivat häntä huonompia. Kenraalina Götz oli varomattoman rohkea, mutta hänellä oli kohtalaiset johtamiskyvyt ja karisma.
Tavoitteet Ennen Nördlingenin taistelua Ranskan tavoitteena oli turvata pääsy Reinille, mutta taistelun jälkeen tavoitteeksi tuli keisarillisten pitäminen joen itäpuolella.Parker ss. 152–153 Nördlingenin taistelun jälkeen Bernhard Weimar siirtyi palkkasoturiarmeijoineen Ranskan palvelukseen. Ranskalaiset ylläpitivät armeijaa, mutta se operoi itsenäisenä Weimarin alaisuudessa Itä-Ranskassa ja Etelä-Saksassa. Tämän lisäksi ranskalaisilla oli alueella oma armeijansa.Atkinson Kun protestantit olivat hävinneet Nördlingenin taistelun, Ranska joutui vuonna 1635 liittymään kolmikymmenvuotiseen sotaan protestanttien puolelle ja julistamaan sodan keisari Ferdinand II:lle.Childs s. 72
Bernhard Weimarin tavoitteena oli luoda oma herttuakunta Elsassissa ja Korkea-Reinillä vallatuista alueista. Aluetta tuli kohdella tämän vuoksi kohtuullisen hyvin, ja sen hallinta piti varmistaa valtaamalla strategisesti tärkeät Rheinfeldenin, Röttelnin ja Neuenburgin linnoitukset. Avain Etelä-Saksan ja Reinin yläjuoksun hallintaan oli tuolloisen näkemyksen mukaan Breisach.Weimarin elämäkerta
Weimarin sotaretket ennen piiritystä thumb|150px|Bernhard Weimar (1604–1639) Weimar saattoi vuosina 1637–1638 toimia suhteellisen vapaasti Etelä-Saksassa, koska Matthias Gallasin johtama keisarillinen pääarmeija keskittyi Johan Banérin johtamien ruotsalaisten ahdisteluun Pohjois-Saksassa.
Kesällä 1637 Weimar taisteli menestyksekkäästi Franche-Comtéssa. Sotaretken jälkeen hän ylitti Reinin elokuun alussa Rheinaussa ja kohtasi Johann von Werthin johtamat keisarilliset taistelussa, jonka Weimar voitti. Syyskuussa Weimarin oli kuitenkin pakko vetäytyä takaisin Reinin länsirannalle, minkä jälkeen hän siirtyi talvimajoitukseen Baselin hiippakuntaan. Weimar ei ollut saanut Ranskan lupaamaa rahallista tukea, minkä vuoksi hänen armeijansa oli kutistunut alle 4 000 mieheen.Ward
Talvella 1637–1638 Weimar teki onnistuneen sotaretken Korkea-Reinillä. Ensimmäinen menestys tuli, kun Hohentwielin linnoituksen komentaja siirtyi varuskuntansa kanssa Württembergin herttuan Eberhardin puolelta Weimarin puolelle. Tämän jälkeen Weimar otti haltuunsa Itävallan Waldstädten valtaamalla Reinin varrella olevat Säckingenin, Laufenburgin, Waldshutin ja Rheinfeldenin.
Rheinfeldenin valtaaminen
Breisachin valloittamiseksi oli välttämätöntä hallita Reinin yli kulkevaa liikennettä. Yksi alueen strategisista silloista oli Rheinfeldenissä, ja muut olivat Breisachissa ja Laufenburgissa.Guthrie s. 80 Rheinfeldeniä puolustivat keisarilliset joukot, joita komensivat kenraalit Federico Savelli ja Werth. Weimar piiritti Rheinfeldenin 5. helmikuuta 1638, mutta Werth ja Savelli hyökkäsivät yllättäen 28. helmikuuta ja pakottivat hänet perääntymään.Taupadelin elämäkerta
Kolme päivää myöhemmin, 3. maaliskuuta, sotaonni kuitenkin kääntyi ja Weimar voitti murskaavasti keisarilliset. Vangiksi jäivät vihollisen kaikki neljä kenraalia: Werth, Savelli, Enkevort ja Sperreuter. Keisarillisessa armeijassa oli alun perin 7 400 miestä, joista 500 kaatui, 3 000 jäi vangiksi ja loput pääsivät pakoon. Vangit vaihtoivat ajan tavan mukaan puolta ja siirtyivät Weimarin palvelukseen, ja 22. maaliskuuta Weimar valtasi Rheinfeldenin. Ennen taistelua Weimarilla oli vain 2 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsukkoa, mutta vangeista hän sai 1 800 jalkamiestä ja 1 200 ratsukkoa lisää.Guthrie s. 86
Keisarillisten armeija oli tuhottu ja koko Baselin yläpuolinen Rein oli vallattu keskitalven sotaretkellä. Rheinfeldenin valtaamisen ja Werthin vangitsemisen kunniaksi Pariisissa järjestettiin kiitosmessu.
Ensimmäinen piiritys pienoiskuva|Taistelupaikat, linnoitukset ja alueen tärkeimmät kaupungit. Weimar katkaisi Breisachin huoltoyhteydet keväällä, kun hän valtasi Freiburgin (11. huhtikuuta), Neuenburgin ja Hüningenin linnoituksen. Vaikka Weimar olikin voittanut Rheinfeldenissä, hänen armeijansa oli liian heikko, jotta hän olisi saattanut aloittaa Breisachin piirityksen. Tähän asti ranskalaiset ja Weimarin joukot olivat toimineet erillään, kummatkin oman johtonsa alaisuudessa. Tilanne muuttui toukokuun 1638 alussa, kun kreivi Jean Baptiste Guébriantin johtamat 3 500Guthrie s. 101 ranskalaista sotilasta liittyivät Weimarin armeijaan Rheinfeldenin lähellä. Weimarilla oli nyt käytössään noin 14 000 miestä, ja hän saattoi edetä piirittämään Breisachia.
Keisarilliset tekivät kaikkensa estääkseen Breisachin valtauksen. Heidän uuden armeijansa ylipäälliköksi nimitettiin Werthin vangitsemisen jälkeen Johann Götz. Armeija oli hyvin varustettu, ja se lähti liikkeelle 21. toukokuuta, kun sen koko oli 15 000 miestä.Guthrie ss. 87–90 Keisarilliset lähettivät Götzin Schwarzwaldin läpi vahvistamaan Breisachin varuskuntaa ja täydentämään sen varastoja.
Götz yritti auttaa piiritettyä Breisachia ja eteni 26. kesäkuuta 20 kilometrin päähän linnoituksen koillispuolelle. Sieltä hänen onnistui täydentämään hieman Breisachin varastoja. Sitten hän päätteli, että paras tapa häiritä piiritystä olisi katkaista Weimarin armeijan huolto. Götz ylitti Reinin Elsassissa varmistaakseen itselleen alueen sadon, jonka Weimar oli jo varannut oman armeijansa huoltamiseen. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska myös kenraalimajuri Georg Christoph von Taupadel ylitti Reinin ja siirtyi pienen osaston kanssa Elsassiin. Hän häiritsi Götziä, esti tämän liikkeitä ja katkoi erotettujen osastojen yhteyksiä pääarmeijaan. Götz ei onnistunut häiritsemään lainkaan Weimarin varuskuntia Elsassissa, mutta sen sijaan Taupadel hankki alueella yliotteen useissa pienemmissä yhteenotoissa. Lopulta 12. heinäkuuta Götzin täytyi ylittää Rein uudestaan ja vetäytyä Offenburgiin, koska Taupadel uhkasi katkaista keisarillisten huoltoyhteydet.