pienoiskuva|Turun keskustaa vuonna 1963. pienoiskuva|Helsingissä pidettiin maailman kahdeksannet nuorisofestivaalit vuonna 1962. pienoiskuva|Kuusi uutta kaupunkia -postimerkki vuodelta 1960. Merkissä Hyvinkään, Kouvolan, Riihimäen, Rovaniemen, Seinäjoen ja Salon vaakunat. Suomessa 1960-lukua leimasivat suuret murrokset, joiden vaikutus erottuu edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi kehittyi sodanjälkeisen ajan maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Elintaso nousi, mutta samalla maaseutu alkoi taantua, kun teollisuus keskittyi etelään. Maa- ja metsätalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Rakennemuutosta vauhdittivat maatalouden ylituotanto-ongelman ratkaisemiseen tähdänneet ns. peltojen paketointi ja lehmien teurastuspalkkiot. 1960-luvulla koettiin voimakas muuttoaalto maaseudulta, lähinnä Itä-Suomesta tai Lapista Etelä-Suomeen tai Ruotsiin. Suomen väkiluku 1960-luvulla oli noin neljä ja puoli miljoonaa.
1960-luvulla koettiin myös nuoren suuren ikäluokan kapina silloin vallitsevaa järjestelmää vastaan. Vasemmistoradikalismi ja opiskelijaliike leimaantuivat Suomessa kuten Länsi-Euroopassa, mutta Suomessa ei nähty mitään suurta väkivaltaista mielenosoitusta, kuten esimerkiksi Ranskassa toukokuussa 1968. Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli Vanhan valtaus marraskuussa 1968. Myös 1950-luvun jähmettynyt aikakausi loppui, ja liberalistinen ajattelu ja kehitys alkoi. Myös hippiliikeen nousu alkoi, mikä merkitsi vapaamman elämäntyylin syntyä kommuuneissa.
Suomessa vallitsi koko vuosikymmenen niin sanottu Kekkosen aika ja YYA eli ”sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta” Neuvostoliiton kanssa. Vuosikymmeneltä muistetaan yhä muun muassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen noottikriisi 1961, Helsingin nuorisofestivaalit 1962 sekä keskioluen vapautuminen 1969.
1960-luvun kirjallisuudessa, elokuvassa ja taiteessa näkyi uusia ilmiöitä ja tabujen rikkomisia. Ajalta muistetaan useita kohua herättäneitä teoksia, kuten Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla, Arvo Salon Lapualaisooppera-näytelmä ja Harro Koskisen taideteos Sikamessias. Huomiota ovat herättäneet myös useat protestilaulajat, kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen. Edellisen vuosikymmenen uutuus, televisio, yleistyi vauhdilla.
Politiikka
Kekkosen aika pienoiskuva|upright|Presidentti Urho Kekkonen vuonna 1961. Urho Kekkonen toimi Suomen tasavallan presidenttinä koko 1960-luvun. Suomessa pidettiin vuonna 1962 presidentinvaalit, joissa oli ehdolla Urho Kekkonen, jota tuki Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue. Kekkonen sai 145 valitsijamiestä ja voitti vaalit. Paavo Aitio oli SDKL:n ehdokas, Rafael Paasio SDP:n ja Emil Skog Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL) ehdokas. Kokoomus oli SDP:n kanssa niin sanotussa Honka-liitossa, ja sen presidenttiehdokas oli Rafael Paasio.
Vuoden 1968 uusissa vaaleissa oli vain kaksi ehdokasta Kekkosen lisäksi: Matti Virkkunen (Kokoomus) ja Veikko Vennamo (SMP). Nämä vaalit tulivat myös Kekkosen voitoksi, sillä häntä tukivat lähes kaikki puolueet.
Presidentillä oli paljon laajemmat valtaoikeudet kuin nykypäivänä: hänellä oli oikeus muun muassa lakien soveltamiseen liittyvien erivapauksien myöntämiseen ja jopa eduskunnan hajottamiseen.
Äänioikeusikäraja oli valtiollisissa vaaleissa (presidentin- ja eduskuntavaalit) 21 vuotta vuoteen 1969 asti. Vuosina 1969–1972 ikäraja oli 20 vuotta. Kunnallisvaaleissa äänestysikäraja oli vuoteen 1968 asti 21 vuotta, ja vuosina 1968–1972 20 vuotta. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt kyseisen iän ennen vaalivuoden alkua.
Suomessa käytiin kolmet kunnallisvaalit vuosina 1960, 1964 ja 1968. Vuoden 1960 vaaleissa äänioikeuttaan käytti noin 75 prosenttia äänioikeutetuista, mikä oli siihenastinen ennätys.Mitä missä milloin 1962, s. 14.
Vuoden 1961 poliittisia skandaaleja olivat Kätilöopiston juttu ja Kansaneläkelaitoksen juttu. Jutut sivusivat toisiaan sikäli, että Kätilöopiston juttua käsitelleen valtakunnanoikeuden jäsen, Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Reino Kuuskoski pantiin viralta Kansaneläkelaitoksen jutussa. Myös samoihin aikoihin puhjennut margariiniskandaali sai osittain poliittisia sävyjä.Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 643. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. .Mitä missä milloin 1962, s. 47.
Ulkopolitiikka pienoiskuva|Urho Kekkonen ja Leonid Brežnev noottikriisin aikana Kekkosen valtiovierailulla Neuvostoliittoon. pienoiskuva|Osittain Neuvostoliiton puolelle jääneen Saimaan kanavan vuokraaminen oli osa 1960-luvun ulkopoliittista tilannetta. Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Hyvät suhteet Neuvostoliittoon takasi Suomen valtiolle YYA-sopimuksen pohja. Suomi ei joutunut minkään kansainvälisen kriisin jalkoihin.
Tunnetuin ulkopoliittinen kriisi oli lokakuussa vuonna 1961 tapahtunut noottikriisi. Noottikriisi syntyi 30. lokakuuta kun Neuvostoliitto oli jättänyt Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimuksen mukaisesti esitti konsultaatioita: "toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta".
Suomi osallistui myös 1960-luvulla YK:n rauhanturvaajaoperaatioihin Lähi-itään. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.
Toisen maailmansodan jälkeen oli Saimaan kanava jäänyt suurelta osin uuden rajan taakse Neuvostoliiton puolelle, mikä merkitsi sitä, etteivät alukset päässeet liikennöimään Suur-Saimaalta Suomenlahdelle. Kanavan rakenteet olivat kokeneet sodassa vaurioita ja kanavan sulkujen mitoitus oli vanhentunut. Kysymys Saimaan kanavasta sai uuden käänteen vuonna 1955, kun Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan vuokra-alueen. Saimaan kanavan vuokrasopimuksen tarkoituksena oli palauttaa Suomelle Viipurinlahden alueet ja osia Karjalasta. Neuvostoliitto suostui neuvotteluihin kauttakulusta kanavassa, ja vuokrasopimusta oli solmimassa vuonna 1962 presidentti Urho Kekkonen. Kanavan kolmas rakentaminen pääsi alkamaan vuonna 1963. Kanavaa oli laajennettava laivakokojen suurentumisen takia, ja nykyisin käytössä oleva kanava vihittiin käyttöön 5. elokuuta 1968.
Puolueet ja eduskunta
Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla kaksi kertaa: vuosina 1962 ja 1966. Vuonna 1962 järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus. Näissä vaaleissa äänestysaktiivisuus oli 85,1 %, joka oli Suomen vilkkain äänestysaktiivisuus.
Kesän 1963 puoluekokouksessa SDP:n jo 82-vuotias puheenjohtaja Väinö Tanner luopui paikastaan ja jätti politiikan lopullisesti. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Rafael Paasio, jonka johdolla puolueen linjaa siirrettiin ”pari piirua vasemmalle”. Presidentti Urho Kekkonen antoi välittömästi tukensa SDP:n uudelle linjalle ja piti syyskuussa 1964 kuuluisan vastaantulopuheensa Helsingin työväentalossa.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 236–238. Helsinki: Otava, 1987. SDP:n uudeksi puoluesihteeriksi valittiin kesäkuussa 1969 Kalevi Sorsa, jonka ura lähti heti vuosikymmenen vaihduttua jyrkkään nousuun.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 248.
Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto yhdistyivät vuonna 1965 Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.Jussi Niemeläinen: http://www.hs.fi/arkisto/artikkeli/HS20050716SI2YO04k8p Poliittinen kehitys ja taloudelliset ongelmat kuihduttivat liberaalit Helsingin Sanomat 16.7.2005 LKP:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin puoluehankkeen alkuunpanija professori Mikko Juva. Uusi puolue pyrki sosiaalisen liberalismin tunnuksin saamaan kannatusta etenkin niin kutsutuista yhteiskunnan keskiryhmistä.Vuosisatamme Kronikka, s. 931.
Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta, ja alettiin keskustella hyvinvointivaltion luomisesta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Suurimmat puolueet olivat tuolloin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue ja Suomen Kansan Demokraattinen Liitto.
1960-luvulla Suomessa oli kaksi vähemmistöhallitusta sekä kolme enemmistöhallitusta ja yksi virkamieshallitus.
Sisäpoliittiset uudistukset pienoiskuva|Rafael Paasio toimi pääministerinä vuosina 1966–1968 (sekä 1972). Paasion ja Koiviston hallitukset panivat alulle ja toteuttivat merkittäviä, koko kansaa koskettavia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Niitä olivat mm. peruskoululaki, lääkärikulujen korvaaminen sairausvakuutuksesta, perhe-eläkkeet, yrittäjien ja maatalousyrittäjien eläkkeet sekä uusi vapaamielisempi alkoholilaki, johon sisältyi myös keskioluen vapauttaminen alkuvuonna 1969. Tekijänoikeuslaki säädettiin vuonna 1961 ja puoluelaki 1969.
Koiviston hallitus sai aikaan vuonna 1968 merkittävän tulopoliittisen kokonaisratkaisun, jota kutsutaan Liinamaa I:ksi valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan ehdotuksen mukaan.
Pääneuvottelijoina olivat toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtaja Niilo Hämäläinen. Vuonna 1967 säädettiin myös vähimmäistoimeentulon turvaamiseksi tarkoitettu perhe-eläkelaki.
1960-luvulla Kokoomus oli ainoastaan yhdessä hallituksessa, Virolaisen hallituksessa, joka istui 12. syyskuuta 1964 – 27. toukokuuta 1966.
Puoluepolitiikka pienoiskuva|upright|Veikko Vennamo johti Suomen maaseudun puoluetta ja tunnettiin lennokkaista, poliittisista iskulauseistaan. Eduskunta hyväksyi lain puoluetuesta joulukuussa 1966, ja puolueet alkoivat saada valtion rahaa vuoden 1967 alussa. Puoluetuen suuruus riippui kunkin puolueen kansanedustajien määrästä. Vuonna 1969 tuli voimaan puoluelaki, jonka nojalla oikeusministeriöön perustettiin puoluerekisteri.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 245. Helsinki: Otava, 1987.
SDP:sta eronneiden niin kutsuttujen skogilaisten vuonna 1959 perustama Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL) hylkäsi vuonna 1964 SDP:n kanssa neuvotellun sopimusluonnoksen puolueiden yhdistämiseksi ja valitsi uudeksi puheenjohtajakseen pankinjohtaja Aarre Simosen. TPSL:n entinen puheenjohtaja Emil Skog palasi SDP:hen, ja TPSL:n kannattajia alettiin kutsua uuden puheenjohtajansa mukaan simoslaisiksi tai simonisteiksi. TPSL oli hallituspuolueena vuosina 1966–1970 Aarre Simosen toimiessa Paasion ja Koiviston hallitusten oikeusministerinä.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 238.
Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia. Tässä sen kehitys muistutti muiden Pohjoismaiden agraaripuolueiden muutosta keskustalaisiksi yleispuolueiksi. Muihin pohjoismaisiin agraaritaustaisiin puolueisiin verrattuna Keskusta oli kuitenkin ylivoimaisesti vahvin.
Vuonna 1959 perustettu Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan”, eli pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden, asioita esille. Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin Suomen maaseudun puolueeksi vuonna 1966. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa Vennamo sai kaikkien yllätykseksi 33 valitsijamiestä, mikä ennakoi vuoden 1970 eduskuntavaalien 18 paikan vaalivoittoa. Puoluetta kannatettiin lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa ajat olivat taloudellisesti hyvin huonot. Syntyi uusi poliittinen termi: vennamolaisuus.