Kolosjoen kaivos

thumb|280px|Petsamon alue. Kolosjoen kaivos on merkitty nykyisellä nimellään Nikel. Jäniskosken voimalaitos sijaitsee vaaleanpunaiseksi merkityllä alueella. thumb|280px|Kolosjoen nikkelikaivoksen suuaukko 1930-luvun loppupuolella. thumb|280px|Kolosjoen kaivoksen sulattamon liukuvalutekniikalla rakennettu 165 metriä korkea piippu oli valmistuessaan Euroopan korkein.Skiftesvik 2008, kuvaliite Kolosjoen kaivos oli Suomen Petsamossa sijainnut nikkelikaivos. Euroopan rikkain nikkelimalmio löydettiin 1920-luvun alussa, ja 1930-luvulla aloitetut rakennustyöt saatiin päätökseen 1943, jolloin kaivos sulattoineen toimi täydellä teholla. Jatkosodan aikana kaivoksen tuotanto rahdattiin Saksaan, jonka sotatarviketeollisuudelle Petsamon nikkelillä oli suuri merkitys erityisesti sodan loppuvuosina. Vuodesta 1943 lähtien yli puolet Saksan käyttämästä nikkelistä tuli Petsamosta. Saksalaiset tuhosivat kaivosalueen vetäytyessään vuonna 1944. Sodan jälkeen Petsamo kaivosalueineen luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Neuvostoliitolle, joka kunnosti alueen ja aloitti tuotannon uudelleen. Nykyisin kaivoksen nimi on Nikel.

Alueen historiaa Suomi sai Petsamon hallintaansa Tarton rauhassa vuonna 1920. Alueen luonnonvarojen hyödyntämistä tutkittaessa ilmeni, että metsä- ja kalastusvarantojen hyödyntäminen olisi kallista ja riskialtista eikä todennäköisesti houkuttelisi riittävästi pääomia muualta Suomesta. Ehdotuksen junayhteydestä Rovaniemelle hylkäsi hallituksen puolesta asiaa tutkinut Jalmar Castrén. Lupaavimmaksi mahdollisuudeksi nousivat mineraalivarat, joita ei kuitenkaan ollut kartoitettu.Paasilinna 1983, s. 82–85

Nikkelimalmion löytäminen Hallitus lähetti geologisen tutkimuskunnan Petsamoon heti 1921. Norjan puolelta lähellä rajaa oli jo aikaisemmin löydetty rautamalmikenttä, ja toiveena oli, että malmio jatkuisi Suomen puolelle. Tätä tutkittaessa kesällä 1921 löydettiin Norjan rajan lähistöltä Kaulatunturin Kolosjoelta noin 40 kilometriä rannikolta nikkeli-kuparimalmiesiintymä. Seuraavat vuodet asiaan hyvin varovaisesti suhtautunut Suomen Geologinen komissio kartoitti malmion koon alustavasti ja selvitti malmin pitoisuudet. Mineraalilöytöjä oli kaikkiaan parikymmentä, mutta vain Kolosjoen löytöjä pidettiin riittävän rikkaina. Malmia laskettiin olevan kaksi miljoonaa tonnia, ja sen arvioitiin sisältävän 1,3 prosenttia nikkeliä ja 1,6 prosenttia kuparia. Tulos oli vaatimaton, mutta malmia näytti silti olevan riittävästi kaivostuotannon aloittamiseksi. Lasketut pitoisuudet osoittautuivat myöhemmin huomattavasti todellisia pienemmiksi, ja toteutunut nikkelipitoisuus oli 3,9 prosenttia. Kolosjoelta malmio ulottui puolikaaren muotoisena itään runsaan kolmenkymmenen kilometrin päähän.Vuorisjärvi 1989, s. 21–26, 200Paasilinna 1983, s. 172–174

Malmiota tarjottiin ensimmäisenä Outokumpu Oy:lle, mutta se oli investoimassa omaan kuparintuotantoonsa eikä sillä ollut riittävästi resursseja kahteen hankkeeseen. Kolmekymmentäluvun alussa kiinnostuksensa osoittivat useat kansainväliset kaivosyhtiöt, muun muassa saksalaiset Krupp ja IG Farben sekä kanadalainen International Nickel Company of Canada (Inco), joka hallitsi 90 prosenttia maailman nikkelimarkkinoista ja omisti suurimman osan maailman tunnetuista nikkelivaroista.

Toimilupa kanadalais-brittiläiselle Mondille

Nikkelin kysyntä maailmanmarkkinoilla lisääntyi nopeasti 1930-luvulla. Syynä oli sen käyttö terässeoksissa: nikkeli parantaa teräksen lujuutta sekä kosteuden- ja lämmönsieto-ominaisuuksia. Nikkelillä aikaansaatua korkealaatuista terästä käytti erityisesti eri maiden nouseva sotatarviketeollisuus aseisiin, ammuksiin, panssarilevyihin ja moottoreihin.

Vuodesta 1933 lähtien käydyt neuvottelut Incon kanssa olivat pitkät ja perusteelliset, mutta sopimus hyväksyttiin kesäkuussa 1934. Tässä vaiheessa malmio arvioitiin kaksinkertaiseksi alkuperäiseen laskelmaan verrattuna. Sopimusosapuolina olivat Suomen valtio ja Incon Britanniaan rekisteröity tytäryhtiö Mond Nickel Company. Mond sai viideksikymmeneksi vuodeksi oikeuden Kolosjoen malmioon. Suomen laki vaati kaivostoiminnan toteuttamiseen suomalaisen yhtiön, joten Mond perusti tytäryhtiön Petsamon Nikkeli Oy. Sopimukseen sisältyi sodanuhkapykälä, jonka mukaisesti Suomi saattoi kriisiaikana ottaa kaivokset haltuunsa yhteiskunnan huoltovarmuuden turvaamiseksi.

Kolosjoen kaivosalueen rakentaminen

Työt kaivoksen rakentamiseksi aloitettiin 1937 kanadalaisilla suunnitelmilla ja työnjohdolla. Malmion esille saamiseksi Kaulatunturin huipulle oli rakennettava kolme kilometriä pitkä kaivostunneli ja puhkaistava pystykuilu tunturin laelle. Alun perin malmi piti rahdata Yhdysvaltoihin sulatettavaksi, mutta kun selvisi, että malmi olisi sopivaa sähkösulatusta varten ja koskivoimaa olisi tarjolla, Inco päätti rakentaa Petsamoon myös sulaton, jossa malmi rikastettaisiin runsaat 50 prosenttia nikkeliä sisältäväksi puolivalmisteeksi (matte). Sähköntuotantoon suunniteltiin 80 kilometriä Kolosjoelta lounaaseen Inarin Paatsjokeen Jäniskosken voimalaitos, jonka rakennustyöt aloitettiin vuonna 1938. Kaivoksella louhittiin käytäviä kolmessa vuorossa. Sulattamon korkealle tunturin päälle liukuvalettu savupiippu oli valmistuessaan Euroopan korkein, 165 metriä. Valuryhmäläiset olivat yhdysvaltalaisia.Paasilinna 1983, s. 176–181

Kolosjoelle koskemattomaan erämaahan rakennettiin kaivosyhdyskunta: suunniteltiin asemakaava, rakennettiin kadut ja kunnallistekniikka, tori, elokuvateatteri, tenniskenttiä, työpajoja ja hallintorakennuksia. Kolosjoen kaivosyhdyskunta sai rakentamisen myötä kaupunkimaisia piirteitä. Inco rakensi vuosina 1938–1940 Kolosjoelle muun muassa funktionalistista tyyliä edustavan kerrostaloalueen, jonka suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Kaj Englund ja Olav Hammarström.Lindh 2002, s. 128 Rakennukset olivat moderneja, niissä oli keskuslämmitys, asunnoissa oli kylpyhuoneet ja nykyaikaiset keittiöt. Rakennusmateriaalina käytettiin muun muassa uutta siporex-reikätiiltä. Huippuvuonna 1939 yhdyskuntaan valmistui 140 asuntoa ja 130 000 m² muita tiloja.

Saksan kiinnostus herää Vuonna 1937 ilmeni, että myös saksalaiset olivat kiinnostuneita Kolosjoen nikkelistä ja Petsamon alueesta. Saksalainen kalastusyhtiö tarjoutui ostamaan Liinahamarin kalajauhotehtaan. Sekä englantilaiset että suomalaiset tulkitsivat tarjouksen sotilaspoliittiseksi kiinnostukseksi, ja se liittyikin 1936 esitettyyn vaatimukseen tukikohdasta Petsamossa. Suomalaiset vakuuttivat englantilaisille, etteivät päästä Saksaa alueelle. Saksan kiinnostus ilmeni myös syyskuussa 1938, kun Saksan yleisesikunta OKW:n Puolustustalousesikunnan edustaja matkusti Suomeen tutkimaan maan tarjoamia sotatarvikemateriaaleja.Vuorisjärvi 1989, s. 26–30

Toisen maailmansodan puhjettua Suomen oli tärkeä saada ostettua aseita. Syyskuussa 1939 suomalaisten ollessa Berliinissä kauppaneuvotteluissa saksalaiset ottivat Petsamon nikkelin esille. Saksalaiset esittivät toiveen, että Suomi ottaisi kaivosalueen haltuunsa ja luovuttaisi alueen tai myisi tuotannon Saksalle. Saksan tarve oli selvä: se oli aloittanut hyökkäyssodan, mutta sen nikkeliomavaraisuus syksyllä 1939 oli vain 5 prosenttia.Vuorisjärvi 1989, s. 31–33

Talvisota

Kesällä 1939 kaivoksella työskenteli noin 1 400 työntekijää. Talvisodan puhjettua työt keskeytettiin sodan ensimmäisten päivien kuluessa.https://web.archive.org/web/*/http://www.digipaper.fi/US-talvisodan-lehdet/36706/ Tuolloin kaivoskäytävä malmioon oli puhkaistu, ja sulattamo sekä Jäniskosken voimalaitos olivat lähes valmiit.Krosby 1966, s. 17 Neuvostojoukot hyökkäsivät Pohjois-Petsamoon ja etenivät etelään vuonoa pitkin. Vähäisten suomalaisjoukkojen vastustus ei pysäyttänyt hyökkäystä. Kolosjoen kaivosalue luovutettiin taisteluitta 15. joulukuuta 1939. Kaivoksen laitteistot olivat kunnossa, sillä Neuvostoliitto ei ollut pommittanut kaivosaluetta. Suomalaiset jättivät laitteet ehjiksi, vaikka tuhosivatkin perääntyessään Petsamosta muun infrastruktuurin.Vuorisjärvi 1989, s. 50 Ainoastaan Kolosjoen lämpökeskus tuhottiin. Myös Jäniskosken voimalaitos jätettiin ehjäksi, irrotettavissa olevat laitteet kuljetettiin etelään.Paasilinna 1983, s. 268

Nikkelikaivos välirauhan aikana pienoiskuva|Kolosjoelle syntyi kaivosyhteisölle moderni asuinalue.

Talvisodan jälkeen nikkeli oli kahden sotaakäyvän suurvallan mielenkiinnon keskipisteessä: Britannia ajoi byrokraattista laillisuuslinjaa ja kaivosomistajan oikeutta, mutta varoi ärsyttämästä Neuvostoliittoa, Saksa piti malmiota elintärkeänä sotateollisuudelleen ja Petsamoa välttämättömänä astinlautana hyökkäykselle Murmanskiin. Neuvostoliitto puolestaan ei talvisodan päätyttyä tuntenut mielenkiintoa Petsamon nikkelivarantoihin eikä Petsamoon sotilaallisena alueena. Kun Saksan viranomaiset suunnittelivat Skandinavian integroimista omaan talousalueeseensa, siihen laskettiin huhtikuusta 1940 lähtien mukaan myös Suomi, vaikka maa kuuluikin Neuvostoliiton etupiiriin.Vuorisjärvi 1989, s. 96

Kaivostyömaa oli säilynyt talvisodasta ja neuvostojoukkojen läsnäolosta huolimatta lähes koskemattomana. Englantilaisille oli kuitenkin mahdoton ajatus jatkaa kaivoksen rakentamista Saksan vallattua Norjan. Britannia pelkäsi nikkelin joutuvan Saksalle. Mond oli uhrannut vuoteen 1939 mennessä kaivokseen seitsemän miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ja valmistuminen olisi vaatinut vielä 3,5 miljoonaa lisää. Mond suostui talvisodan päätyttyä vastahakoisesti siihen, että suomalaiset jatkaisivat rakennustöitä.Paasilinna 1983, s. 310 Suomen hallitus puolestaan määräsi kaikki resurssit edistämään tuotannon mahdollisimman nopeaa aloittamista.Krosby 1966, s. 65 Britannia kuitenkin painosti Suomea jatkuvasti uhaten lopettaa Suomen ulkomaankaupalle tärkeän Liinahamarin laivaliikenteen, jos Saksa päästetään kiinni nikkelituotantoon.Paasilinna 1983, s. 294–309 Britannia myös myötävaikutti siihen, että ruotsalainen Asea-yhtiö hidasteli Petsamoon tilattujen koneiden toimittamisessa.Nevakivi 1976, s. 55

Suurvaltojen kiinnostus Nikkelikaivoksen tilanne muuttui jyrkästi heinäkuussa 1940 Suomen ja saksalaisen I.G. Farbenindustrien tekemän sopimuksen myötä. Neuvotteluja oli käyty keväästä alkaen, ja sopimuksessa Saksalle luvattiin 60 prosenttia tuotannosta. Saksalaiset neuvottelijat raportoivat Berliiniin malmion olevan yli miljardin RM:n arvoinen ja riittävän 20 vuodeksi kattamaan koko Suur-Saksan nikkelitarpeen. Loppuvuonna saksalaiset korottivat malmimääräarvion nelinkertaiseksi. Neuvostoliitto havahtui neuvottelujen alettua ja esitti jo kesäkuussa kaivoksen toimiluvan siirtämistä itselleen. Neuvostojoukot tehostivat vaatimusta ryhmittymällä rajalle, ja linnoittamalla Kalastajasaarennon. Englanti suhtautui Saksan kanssa käytäviin kaivosneuvotteluihin jyrkän kielteisesti ja pysäytteli Liinahamarin kauppalaivoja. Suomi neuvotteli kaikkien kanssa poliittisesti ahtaassa raossa. Tammikuun 1941 kuluessa asetettiin suomalais-venäläinen sekakomissio selvittämään nikkelikysymystä Moskovassa. Suomalaiset neuvottelivat kireissä tunnelmissa Moskovassa seitsemän kertaa, helmikuuhun 1941 asti suostumatta venäläisten vaatimuksiin. Andrei Vyšinski oli esittänyt Neuvostoliiton puolesta uhkauksia, mikäli asian käsittely ei sujuisi nopeasti ja Neuvostoliiton toivomalla tavalla. Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa maaliskuuhun 1941, tuloksettomasti.Paasilinna 1983, s. 324–342

Saksalaisaika ja tuotannon käynnistäminen Syksyllä 1941 alkaneessa saksalaiskomennossa rakennustyöt jatkuivat kiivaina. Työväki oli kirjavaa: saksalaisia työvelvollisia, venäläisiä sotavankeja, saksalaisia rikosvankeja sekä suomalaista, virolaista, ruotsalaista, alankomaista, jugoslavialaista ja tanskalaista työvoimaa. Keväällä 1943 Saksasta tuotettiin töihin mallityöläisryhmä esimerkiksi muille. Ryhmän jäsenet osoittautuivat tottumattomiksi karuihin oloihin; he menivät lakkoon huonon ruuan vuoksi. Ryhmä lähetettiin pian takaisin.Vuorisjärvi 1989, s. 173–178