Italian kuningaskunta () perustettiin vuonna 1861 Italian yhdistymisen tuloksena. Kuningaskunta säilyi aina vuoteen 1946 asti. Sen kuninkaat kuuluivat Savoijin kuningassukuun.

Historia Tausta Camillo Cavour tuli Sardinian kuningaskunnan pääministeriksi 4. marraskuuta 1852. Krimin sota heikensi Itävallan kansainvälistä asemaa. Tammikuussa 1858 Felice Orsinin murhayritys Ranskan keisaria Napoleon III:ta vastaan käynnisti Cavourin ja Napoleon III:n neuvottelut sodasta Itävaltaa vastaan. Cavour sai vuonna 1860 sovittua Toscanan sekä Itävallalle kuuluneen Emilian liittämisen Sardinian kuningaskuntaan, jonka jälkeen Sardinia hallitsi suurta osaa Pohjois- ja Keski-Italiaa. Italiassa oli nyt neljä valtiota.

Kuningaskunnan synty Giuseppe Garibaldi voitti Molempain Sisiliain kuningaskunnan armeijat ja valtasi Sisilian ja Italian niemimaan eteläosat. Garibaldi luovutti Etelä-Italian Sardinian kuningas Viktor Emanuel II:lle. Italian ensimmäinen kansallinen parlamentti kokoontui 18. helmikuuta 1861, Italia julistettiin kuningaskunnaksi ja Viktor Emanuel II Italian kuninkaaksi. Venetsia siirtyi Itävallalta Italialle vuonna 1866 niin sanotun kolmannen itsenäisyyssodan yhteydessä. Heinäkuussa 1870, Ranskan–Preussin sota alkaessa Napoleon III kutsui komentajansa pois Roomasta. Italian armeija ylitti Raffael Cadornan johdolla Kirkkovaltion rajat 11. syyskuuta 1870. Italian armeija valtasi käydyissä taisteluissa Rooman 20. syyskuuta 1870. Virallisesti Italian hallitus siirtyi Roomaan heinäkuussa 1871. Paavi Pius IX siirtyi Vatikaaniin.

Heikko suurvalta Italian kuningaskunta tunnustettiin heti yhdistymisen jälkeen eurooppalaiseksi suurvallaksi, mutta sen voimavarat eivät kuitenkaan vastanneet suurvalta-asemaa. Maa oli maatalousvaltainen, ja vähäinen teollisuus oli keskittynyt Piemonteen Luoteis-Italiaan. Suurtilanomistajien hallitsema Etelä-Italia oli jäämässä yhä enemmän jälkeen Pohjois-Italian kehityksestä. Italian väestönkasvu sen sijaan oli nopeaa: vuosina 1871–1914 väkiluku kasvoi 25 miljoonasta 36 miljoonaan. Se ei kuitenkaan vahvistanut Italiaa, vaan merkitsi Etelä-Italian liikaväestön ongelman pahenemista.

Valtaosa Italian hallituksista ja puolueista kannatti varovaista ulkopolitiikkaa, mutta halu valloittaa Italian yhdistymisen ulkopuolelle jääneet irredenta-alueet vei maata kohti vastakkainasettelua Itävalta-Unkarin kanssa. Italialaisten Ranskan Tunisiaan suuntautunut muuttoliike taas aiheutti ristiriitoja Ranskan kanssa. Muuttoliike alkoi 1880-luvulla suuntautua Atlantin yli Argentiinaan, Brasiliaan ja Yhdysvaltoihin. Vuonna 1881 Ranska miehitti Tunisian, ja seuraavana vuonna Italia liittyi Ranskan aiheuttaman uhan vuoksi Saksan keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin muodostamaan sotilasliittoon. Vuonna 1885 Italia valtasi ensimmäisiksi siirtokunnikseen Itä-Afrikassa sijainneet Assabin ja Massawan satamakaupungit. Italian sosialistinen puolue perustettiin vuonna 1892. Italian ja Etiopian välinen sota käytiin vuosina 1895–1896. Se päättyi Italian tappioon.

Kuningas Umberto I murhattiin 29. heinäkuuta 1900. Hänen seuraajakseen nousi Viktor Emanuel III. Italia solmi 30. kesäkuuta 1902 salaisen hyökkäämättömyyssopimuksen Ranskan kanssa. Sen mukaan Italia sitoutui noudattamaan ehdotonta puolueettomuutta Ranskan ja Saksan välisessä sodassa. Sopimus vesitti täysin Italian sitoumukset kolmiliitossa.Hovi s. 756.

Italia suunnitteli Tripolitanian valtaamista Osmanien valtakunnalta ja valmisteli sitä kansainvälisillä sopimuksilla. Syyskuussa 1911 Italian hallitus esitti Osmanien valtakunnalle Tripolitaniaa koskeneen uhkavaatimuksen. Kun osmanit eivät suostuneet alueen luovuttamiseen, Italia julisti sille sodan. Sota päättyi Italian voittoon vuoden 1912 lopulla, ja Osmanien valtakunta luovutti Italialle Tripolitanian ja Egeanmerellä sijaitsevat Dodekanesian saaret.Hovi s. 763–764.

Ensimmäinen maailmansota Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli solminut Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa kolmiliiton, mutta sodan alettua se jäi tarkkailemaan, kumpi osapuoli menestyisi. Ympärys- ja keskusvaltojen välillä syntyi kilpailu, jossa ne tarjosivat Italialle aluelaajennuksia, jos se tukisi niitä. Ympärysvallat voittivat kilpailun niiden luvattua Italialle kaikki Itävalta-Unkarille vielä silloin kuuluneet italiankieliset alueet: Italian ja ympärysvaltojen välillä solmittiin Lontoon sopimus huhtikuussa 1915.

Italia julisti sodan Itävalta-Unkarille 23. toukokuuta 1915. Italia soti pitkän aikaa omalla maaperällään Itävalta-Unkaria ja Välimerellä Osmanien valtakuntaa vastaan. Sodan loputtua Etelä-Tiroli ja Istria liitettiin Italiaan, mutta loput Italialle luvatuista alueista liitettiin Jugoslaviaan. Tämä oli suuri pettymys.

Maailmansota jyrkensi taloudellisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja Italiassa. Ympärysvallat eivät noudattaneet Lontoon sopimusta, eikä Italia saanut rauhanjärjestelyissä kaikkia niitä aluelaajennuksia, joita nationalistipiireissä oli vaadittu. Tyytymättömät puhuivat ”ruhjotusta voitosta” ().

Fasistinen Italia

Italian taloustilanne oli edelleen heikentynyt sodan jälkeen ja hinnat moninkertaistuneet. Seurauksena oli hallitsevien demokraattisten puolueiden kannatuksen lasku. Pohjois-Italiassa omistavien luokkien ja työläisväestön välillä oli jatkuvia selkkauksia. Syksyllä 1920 työläiset miehittivät tehtaita, minkä seurauksena hallitus lupasi heille palkankorotuksia, kahdeksantuntisen työpäivän ja muita reformeja. Eräät työväenjohtajat katsoivat nämä myönnytykset riittämättömiksi ja pitivät Italiaa kypsänä sosialistiseen vallankumoukseen. Konservatiiviset vastavoimat alkoivat kerääntyä Benito Mussolinin muodostamaan fasistiseen liikkeeseen.Saarinen s. 921–922.

Mussolinin johtamat fasistit saivat vallan Italiassa vuonna 1922.Saarinen s. 922. Vuonna 1925 Mussolini sai diktaattorin valtuudet. Maassa oli edelleen myös kuningas, mutta hänellä ei juuri ollut valtaa. Mussolini halusi Italiasta Euroopan johtavan suurvallan ja haaveili uuden Rooman valtakunnan perustamisesta. Mussolini valloitti vuonna 1935 Etiopian, josta tuli Italian siirtomaa. Vuonna 1939 Mussolini liitti Albanian Italiaan. Italia tuki yhdessä Saksan kanssa Francisco Francoa Espanjan sisällissodassa.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodassa Italia pysyi aluksi puolueettomana, kunnes Saksan hyökkäys Ranskaan osoittautui menestyksekkääksi: Italia julisti sodan länsiliittoutuneille kesäkuussa 1940. Italian asevoimat eivät kuitenkaan ehtineet valmistautua sotaan, ja ne osoittautuivat heikoiksi. Italia koki sodassa monia vastoinkäymisiä, ja taistelut Pohjois-Afrikassa johtivat monen italialaisen sotilaan kuolemaan tai sotavankeuteen. Liittoutuneet nousivat Italiassa maihin vuonna 1943 ja aloittivat Italian taistelut. Samaan aikaan Saksa miehitti Pohjois-Italian, joka nimitettiin Italian sosiaaliseksi tasavallaksi, ja Mussolini asetettiin sen johtoon. Tasavalta oli tehoton, ja se kävi sotia vain Italian maaperällä. Vuonna 1945 akselivaltojen häviön ollessa selvä Mussolini ja hänen rakastajattarensa Clara Petacci yrittivät paeta Espanjaan. Kommunistiset partisaanisissit kuitenkin pysäyttivät seurueen, ja eräs sissi tunnisti mukana olleen miehen Mussoliniksi. Mussolini, Petacci ja 16 muuta fasistijohtajaa teloitettiin 28. huhtikuuta 1945.

Kuningaskunnan loppu Viktor Emanuel III erosi tehtävistään vuonna 1946, ja hallitsijaksi tuli hänen poikansa Umberto II. Kuningaskunnan aika päättyi 12. kesäkuuta 1946, jolloin maa muutettiin kansanäänestyksen jälkeen tasavallaksi.

Monarkit

Viktor Emanuel II (1861–1878) Umberto I (1878–1900) Viktor Emanuel III (1900–1946) Umberto II (1946)

Lähteet

Aiheesta muualla

*