Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitš (; 25. syyskuuta (J: 12. syyskuuta) 1906 Pietari, Venäjän keisarikunta – 9. elokuuta 1975 Moskova, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) oli venäläinen säveltäjä. Hänet tunnetaan erityisesti sinfonioistaan ja jousikvartetoistaan, joita hän sävelsi kumpiakin 15 teosta. Lisäksi hän kirjoitti muun muassa runsaasti elokuvamusiikkia. Šostakovitš oli Neuvostoliiton merkittävimpiä säveltäjiä ja yksi musiikinhistorian suurista sinfonikoista.”Shostakovich, Dimitri.” Encyclopedia of Russian History. The Gale Group, 2004. Answers.com 06 Feb. 2008. http://www.answers.com/topic/dmitri-shostakovich "Regardless of all political factors, he was one of the outstanding composers of the Soviet Union and perhaps the last great symphonist of music history."
Elämä Nuoruus pienoiskuva|vasen|Šostakovitš vuonna 1925 Šostakovitš syntyi Pietarissa poliittisesti vapaamieliseen, juuriltaan puolalaiseen perheeseen (Szostakowicz). Keskiluokkaisten pietarilaisten tapaan Šostakovitšit harrastivat klassista musiikkia. Lapsena Dmitri ei aluksi ollut kovinkaan kiinnostunut musiikkiopinnoista, ja vuonna 1915 pianonsoitonopettajana toiminut äiti joutui taivuttelemaan hänet opiskeluun. Aluksi hän opiskelikin äitinsä opastuksella. Hän kuitenkin edistyi niin hyvin, että äiti vei hänet Ignati Albertovitš Gljasserin musiikkikouluun. Siellä hän opiskeli aluksi vuoden verran Gljasserin vaimon johdolla, minkä jälkeen vielä noin vuoden Ignati Gljasserin johdolla. Helmikuussa 1917 Šostakovitš kuitenkin kyllästyi Gljasserin opetukseen ja vastoin äitinsä tahtoa lopetti pianotunnit.
Šostakovitš oli poikkeuksellisen varhaiskypsä pianisti ja säveltäjä: 12-vuotiaana vuonna 1918 hän sävelsi hautajaismarssin kahden bolševikkien murhaaman Kadettipuolueen johtajan kunniaksi. Vuonna 1919, ollessaan 13 vuoden ikäinen, hän pääsi opiskelemaan Pietarin konservatorioon, jota tuolloin johti Aleksandr Glazunov. Šostakovitš ei ollut juuri kiinnostunut politiikasta, eikä hän vuonna 1926 läpäissyt marxilaisen metodiikan tutkintoa. Opinnäytetyönä valmistunut ensimmäinen sinfonia (1924–1925) oli säveltäjän ensimmäinen merkittävä teos.Šostakovitš sata vuotta
Pianisti ja säveltäjä Valmistuttuaan Šostakovitš ryhtyi ammattipianistiksi ja säveltäjäksi. Hänen kuivakkaa soittotapaansa ei kuitenkaan arvostettu, ja pian hän esitti vain omia sävellyksiään. Vuonna 1927 Šostakovitš sävelsi lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhlille toisen sinfonian (Lokakuulle). Niihin aikoihin hän alkoi säveltää Nikolai Gogolin tarinaan perustuvaa satiirista oopperaa Nenä (Нос), jota stalinistinen taidesäätiö RAPM arvosteli vuonna 1929 formalistiseksi, mistä seurasi seuraavana vuonna ensiesityksen jälkeen pääasiassa kielteisiä arvosteluja.
Vuonna 1927 Šostakovitš myös tutustui professori ja muusikko Ivan Sollertinskiin, josta tuli hänen läheinen ystävänsä kuolemaansa asti. Sollertinski tutustutti Šostakovitšin Gustav Mahlerin musiikkiin, mikä vaikutti suuresti tämän tuotantoon neljännestä sinfoniasta eteenpäin.
1920-luvun lopulta 1930-luvun alkuun Šostakovitš työskenteli nuorison työväenteatterissa TRAM:issa, jossa hän oli pääasiallisesti suojautuakseen auktoriteettien ideologisilta hyökkäyksiltä. Pääasiassa hän keskittyi kuitenkin säveltämään oopperaa Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (Леди Макбет Мценского уезда), jonka ensiesitys vuonna 1934 oli menestys. Yleisö piti sävellyksestä, kriitikot eivät.
Šostakovitš solmi vuonna 1932 ensimmäisen avioliiton Nina Varzarin kanssa. Alkuvaikeudet johtivat avioeron kolme vuotta myöhemmin käynnistämiseen, mutta pari palasi pian takaisin yhteen.
Ensimmäinen tuomio Vuonna 1936 Šostakovitš oli vähällä menettää uransa ja jopa henkensä. Josif Stalinin aloitteesta julkaistiin Pravdassa artikkeli nimeltä ”Sekasotkua musiikin asemesta” (Сумбур вместо музыки), jossa säveltäjän tuoreet teokset, kuten neljäs sinfonia ja Lady Macbeth, tyrmättiin täysin. Teosten atonaalisuus ja modernistisuus eivät vastanneet Stalinin näkemyksiä soveliaasta musiikista. Neljännen sinfonian harjoitukset aloitettiin, mutta poliittisista syistä teosta ei voitu esittää ennen kuin vasta vuonna 1961. Vuoden 1936 kuluessa alkoivat Stalinin suuret puhdistukset, joiden aikana useita säveltäjän ystäviä ja sukulaisia vangittiin tai teloitettiin. Samana vuonna syntyi Šostakovitšien ensimmäinen tytär Galina, poika Maksim syntyi kaksi vuotta myöhemmin.
Tietoisena uhkaavasta tilanteestaan Šostakovitš palasi viidennessä sinfoniassaan (1937) konservatiivisempaan tyyliin eikä ottanut siinä kantaa poliittisiin kysymyksiin. Šostakovitšin nimissä julkaistussa artikkelissa sitä kutsuttiin ”neuvostosäveltäjän luovaksi vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin”. Teos oli arvostelu- ja yleisömenestys. Säveltäjän nähdään kuitenkin piilottaneen sinfonian näennäisen soveliaaseen ulkokuoreen ironiaa ja ivaa Stalinin totalitarismia vastaan: esimerkiksi finaalin iloiselta kuulostavaan huipentumaan siirrytään väkinäisesti, ikään kuin jotakuta pakotettaisiin hymyilemään vastoin tahtoaan. Samana vuonna hän alkoi säveltää ensimmäisiä jousikvartettojaan ja lisäksi opettaa säveltämistä konservatoriossa, mikä takasi hänelle taloudellisen toimeentulon mutta häiritsi luomistyötä.
Sota Šostakovitš sai Stalinin palkinnon, kun se ensimmäisen kerran myönnettiin vuoden 1941 alussa.Classic Archives. Pääministeri Vjatšeslav Molotovin 50-vuotispäivän kunniaksi 9. maaliskuuta 1940 hän kuitenkin kieltäytyi säveltämästä mitään.
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941. Leningradin piirityksen aikaan Šostakovitš pysytteli kaupungissa ja sävelsi seitsemättä sinfoniaansa, mutta lokakuussa 1941 säveltäjä perheineen evakuoitiin Kuibyševiin (nykyään Samara), jossa hän viimeisteli sinfonian. Teoksesta tuli Neuvostoliitossa vastarinnan symboli.
Keväällä 1943 Šostakovitšit muuttivat Moskovaan. Samana vuonna valmistunut, sodan tunnelmaa esittävä kahdeksas sinfonia oli synkkyydessään liikaa viranomaisille, ja sen esittäminen kiellettiin vuoteen 1960 saakka.
Toinen tuomio Vuonna 1948 Šostakovitšia syytettiin jälleen formalismista niin sanotussa Ždanovin päätöslauselmassa. Useimmat hänen töistään asetettiin pannaan, ja hänet pakotettiin julkiseen katumukseen. Hänen perheensä asemaa heikennettiin. Juri Ljubimovin mukaan säveltäjä vietti usein öitä ulkona odottaessaan mahdollista pidätystään, ettei hänen muu perheensä häiriintyisi.
Seuraavina vuosina hänen sävellystyönsä jakautui elokuvamusiikkiin, virallisiin teoksiin, joiden tavoitteena oli säveltäjän yhteiskunnallisen arvostuksen palauttaminen, sekä ”vakaviin” teoksiin, jotka päätyivät aluksi pöytälaatikkoon. Viimeksi mainittuihin kuuluivat ensimmäinen viulukonsertto ja laulusarja Juutalaisesta kansanrunoudesta; säveltäjä koetti joko mukautua viralliseen ideologiaan hyödyntämällä kansanperinnettä tai tukea juutalaisia ystäviään, jotka olivat joutuneet antisemitistisen kampanjan kohteeksi.
Šostakovitšin säveltäjäntyö ja elämä helpottuivat vuonna 1949, koska hänet haluttiin mukaan merkittävistä neuvostoliittolaisista koottuun Yhdysvaltain-valtuuskuntaan. Samana vuonna hän sävelsi Stalinin käynnistämän uudelleenmetsityshankkeen kunniaksi kantaatin Metsien laulu (Песнь о лесах). Vuonna 1951 hänet valittiin valtuutetuksi Korkeimpaan neuvostoon. pienoiskuva|Šostakovitš vuonna 1950. Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi huomattavaa helpotusta Šostakovitšin yhteiskunnallisessa asemassa, mitä säveltäjä juhlisti kymmenennessä sinfoniassaan. Teoksessa esiintyy lukuisia musiikillisia kannanottoja ja koodeja, kuten säveltäjää itseään edustava motiivi DSCH (nuotit D–Es–C–H tulevat säveltäjän saksaksi translitteroiduista nimikirjaimista D. Sch.), joka murskaa finaalissa alleen Stalinin pahuutta kuvaavan teeman. Sinfonia on nykyään viidennen sinfonian ohella säveltäjän suosituimpia teoksia. Lisäksi monet säveltäjän ”pöytälaatikkosävellyksistä” saivat ensiesityksensä 1953.
1940- ja 1950-luvulla Šostakovitšilla oli läheinen suhde kahteen oppilaaseensa, Galina Ustvolskajaan ja Elmira Nazirovaan. Ustvolskaja oli oppilaana 1937–1947, ja hänestä tuli melko tunnettu modernistinen säveltäjä. Suhteiden tarkka luonne on tuntematon. Samaan aikaan säveltäjä jatkoi avioliittoaan Nina Varzarin kanssa tämän kuolemaan saakka 1954. Vuonna 1956 Šostakovitš meni naimisiin Margarita Kainovan kanssa, mutta suhde ei kestänyt ja pari erosi kolmen vuoden kuluttua. 11. sinfonia (Vuosi 1905, 1956–1957) on nimellisesti omistettu Venäjän vallankumousyritykselle, mutta siinä voi nähdä myös viittauksia sinfonian säveltämistä edeltäneeseen, verisesti tukahdutettuun Unkarin kansannousuun. Teoksessa lainataan vallankumouslauluja, joiden sanoissa halveksitaan tyranneja.
Vuonna 1958 Šostakovitšille myönnettiin Wihurin Sibelius-palkinto, jonka hän saapui vastaanottamaan Suomeen. Palkintoon kuului 7,5 miljoonan markan arvoinen rahapalkinto.Helsingin kaupunginorkesterin asiakaslehti Hän vieraili Suomessa myöhemminkin.
Liittyminen puolueeseen Šostakovitšin elämässä tapahtui käännekohta vuonna 1960, kun hän liittyi kommunistiseen puolueeseen. Säveltäjän läheisten mukaan näin ei tapahtunut hänen omasta tahdostaan, vaan häntä oli kiristetty ja liittymisen jälkeen hän vaipui kyyneliin. Lev Lebedinskin mukaan säveltäjällä oli itsemurha-ajatuksia. Toisaalta Stalinin jälkeen puolueen ilmapiiri oli huomattavasti vähemmän painostava, mikä saattoi helpottaa liittymispäätöksen tekemistä. Samaan aikaan säveltäjä alkoi kärsiä poliosta, jonka oli saanut vuonna 1958. Musiikissa hänen tilanteensa kuvastui kahdeksannessa jousikvartetossa, jossa kymmenennen sinfonian tavoin on runsaasti musiikillisia sitaatteja ja DSCH-monogrammi.
Vuonna 1962 Šostakovitš meni naimisiin kolmannen kerran. Puoliso oli 27-vuotias Irina Antovna Supinskaja, ja avioliitto kesti hänen kuolemaansa saakka. Samana vuonna säveltäjä palasi käsittelemään antisemitismia 13. sinfoniassaan (Babi Jar op. 113). Teoksessa käytetään laulutekstinä useita Jevgeni Jevtušenkon runoja, joista ensimmäinen on kirjoitettu juutalaisten kansanmurhan muistoksi. Sinfonia ei joutunut pannaan, mutta siitä tuli kiistanalainen teos.
Viimeiset elinvuodet Šostakovitš oli jo kuolemansairas, kun Neuvostoliitossa julkaistiin adressi, jossa tuomittiin toisinajattelija Andrei Saharov. Šostakovitšin leski on myöhemmin kertonut, että säveltäjän nimi liitettiin siihen tältä lupaa kysymättä.
Viimeisinä vuosinaan Šostakovitš kärsi monista sairauksista: hänen polionsa paheni, ja lisäksi hän kärsi sydänvaivoista 1960-luvun puolivälistä lähtien. Useimmat myöhäisen kauden teokset, kuten neljästoista ja viidestoista sinfonia sekä myöhäiset jousikvartetot, ovat luonteeltaan hyvin synkkiä ja itsetutkiskelevia. Länsimaissa kriitikot ovat arvostaneet niitä lämpimästi, sillä niitä eivät rasita samat tulkintaongelmat kuin aikaisempia, julkisempia ja siten enemmän valtakoneiston kritiikin alaisia teoksia. Šostakovitš kuoli keuhkosyöpään vuonna 1975. Hänet haudattiin Novodevitšin hautausmaalle Moskovaan.
Šostakovitšin poika Maksim Šostakovitš (s. 1938) on pianisti ja kapellimestari. Hän johti useiden isänsä teosten kantaesityksiä, ja isä omisti hänelle useita teoksiaan. Šostakovitšin leski Irina Šostakovitš toivoi, että säveltäjän viimeinen koti Brjusovilla avattaisiin kotimuseoksi.
Teokset