pienoiskuva|Pyhä Dominicus, dominikaanien perustaja El Grecon kuvaamana (1600).
Dominikaanien historia merkitsee dominikaanien ympärille rakentuvaa historiaa aina järjestön perustamisesta nykyaikaan saakka. Koska dominikaanit ovat katolisen kirkon sääntökunta, liittyy dominikaanien historia vahvasti myös katolilaisuuden historiaan sekä paaviuden historiaan.
Dominikaanit perustettiin alkujaan saarnaajaveljestöksi, jonka tehtäväksi nousi taistella kerettiläisyytenä ja harhaoppina pitämiään ajatuksia ja henkilöitä vastaan. Siispä dominikaanit saivat laajat valtaoikeudet varsinkin kirkollisen inkvisition piirissä. Dominikaanien tuli käydä läpi laaja teologinen koulutus kyetäkseen saarnaamaan kerettiläisiä vastaan. Monet keskiajan merkittävimmistä oppineista kuuluivat veljeskuntaan, esimerkiksi Tuomas Akvinolainen ja Albertus Magnus.
Järjestön perustaminen vasen|pienoiskuva|upright|Paavi Honorius III, joka vahvisti dominikaanien sääntökunnan.
Dominikaanien perustaja oli pyhimykseksi myöhemmin korotettu Dominicus. Hän syntyi Kastiliassa noin vuonna 1170. Kertoman mukaan hänen äitinsä koki lastaan odottaessa ilmestyksen, jossa lapsesta sanottiin tulevan merkittävä saarnaaja.Gardberg s. 28
Dominicuksen elämä osui katolisen luostarilaitoksen murrokseen. Aikaisempina vuosisatoina varsinkin benediktiinien johtamat suuret munkkiluostarit olivat olleet feodaalisen Euroopan voimatekijöitä, mutta lisääntyvä kaupungistuminen nakersi niiden arvovaltaa.Gardberg s. 25–27 Erityinen ongelma oli myös munkeille ja nunnille asetettu kielto poistua luostarin alueelta. Tämä osaltaan heikensi suhteellisen kaukana kaupunkikeskuksista ja yliopistoista sijaitsevien luostarien merkitystä. Kaiken lisäksi kristilliseksi voimatekijäksi olivat nousseet ristiretkien synnyttämät hengellisen ritarikunnat kuten Maltan ritarikunta ja temppeliherrat. Näiden ritarikuntien suurena etuna varsinkin Lähi-idän "pyhällä maalla" oli niiden jäsenten oikeus liikkua vapaasti sekä tarvittaessa puolustaa itseään ja uskoaan aseellisesti.
Luostarien heikentynyt asema kaupungistuneessa ympäristössä oli vakava ongelma myös kristinuskolle yleisesti. Pääasiallinen huolenaihe oli, että kaupungeissa toimivat papit eivät olleet tehtäviensä tasalla eikä heidän teologinen sivistyksensä ollut samaa luokkaa kuin luostarimunkeilla. Pappien heikko koulutustaso kaupungeissa taas lisäsi kerettiläisten aatteiden kannatusta ja loi niille jalansijaa. Paavi ja Ranskan kuningas joutuivatkin 1200-luvun alussa käymään useita sotia harhaoppisina pitämiensä lahkojen nujertamiseksi.
pienoiskuva|Pyhä Dominicus.
1200-luvun alkupuoliskolla alkoi myös Dominicuksen toiminta. Hän oli sivistynyt mies, joka oli opiskellut Palenciassa kielioppia, runoutta eli kirjallisuutta, logiikkaa, aritmetiikkaa, geometriaa, musiikkia sekä astronomiaa. Aikalaistodistajien mukaan hän oli myös tiedonjanoinen ja ahkera opiskelija. Jo nuoruudessaan Dominicus osallistui valdovalaisten ja muiden harhaoppisina pidettyjen lahkojen pariin suuntautuneeseen käännytystyöhön eteläisessä Ranskassa.Kristinuskon historia 2000 : Alkukirkosta renessanssiin s. 165 Tavoitteisiinsa hän pääsi voimakkaiden saarnojensa ja väittelyidensä avulla. Vähitellen toiminta keräsi hänen ympärilleen kannattajia, jotka halusivat osallistua saarnaamistyöhön.Gardberg s. 30
Vuonna 1215 tilanne näytti hyvältä Dominicuksen kannalta: Toulousessa paikallinen piispa alkoi tukea hänen toimintaansa hiippakunnan kymmenyksistä maksettavilla avustuksilla. Samaan aikaan erään Dominicuksen kannattajan onnistui hankkia hänen käyttöönsä kolme rakennusta. Dominicuksella kannattajineen oli kaikki valmiudet uuden luostariveljeskunnan perustamiseen, mutta silloisessa tilanteessa se ei sopinut kirkolle. Neljäs lateraanikonsiili kielsi vuonna 1215 uusien munkkikuntien perustamisen. Heinäkuussa 1215 Dominicusta tukeva piispa perusti asiakirjallaan dominikaanien yhteisön, mutta kyseessä ei ollut kirkolliskokouksen vastainen munkkikunta. Dominikaaniveljestö otti käyttöönsä jo 400-luvulla eläneen Augustinuksen muotoileman säännön.Gardberg s. 31 Siten muodostettiin hengellisten veljien yhteisö, joka ei kuitenkaan Augustinuksen säännön joustavuuden takia ollut sidottu luostarielämään. Paavi Honorius III vahvisti 22. joulukuuta 1216 dominikaanien säännöt ja hyväksyi heidät katoliseksi sääntökunnaksi.
Uuden sääntökunnan alkuvaiheet pienoiskuva|vasen|Dominikaanit Dominicus ja Vincenzo Ferreri Neitsyt Marian seurassa. Teos sijaitsee bolognalaisessa Pyhän Dominicuksen basilikassa.
Elokuussa 1215 dominikaaneja oli ollut vain kahdeksan Dominicuksen itsensä lisäksi. Seuraavana vuonna heitä oli jo kuusitoista. Vastaperustetun dominikaaniyhteisön tuli selvittää oppinsa ja säännöstönsä, joten dominikaanien oli pohdittava, kuinka soveltaa Augustinuksen sääntöjä käytännössä. Dominicus itse näki korostettavina arvoina kerjäläisajatuksen, kurin, opinnot sekä saarnaamisen. Dominikaaneista kehittyi kerjäläisveljeskunta, jollaista Dominicus siitä halusikin. Hän myös vastusti lihan syömistä ja kannatti nukkumista olkien päällä ja kulkemista yksinkertaisissa asuissa. Naisiin veljeskunnassa suhtauduttiin suopeasti, ja myöhempinä vuosina kehittyi myös dominikaanien naisyhteisöjä. Yksi kuuluisimmista naispuolisista dominikaaneista oli Katariina Sienalainen.
Dominikaanien asuksi kehittyi nilkkoihin asti yltävä valkea tunika, jonka päällä tuli kokoontumisten ulkopuolella käyttää mustaa hupullista viittaa. Pukeutumistyylinsä vuoksi dominikaanien kutsumanimenä alettiin käyttää "mustia veljiä". Sääntökunnan viralliseksi nimeksi taas otettiin Ordo fratrum praedicatorum ("saarnaajien sääntökunta").Gardberg s. 32
Toulousessa Dominicuksen seuraajien aikomuksena oli vetäytyä eristykseen ja ryhtyä opiskelemaan, mutta tämä ei sopinut Dominicukselle. Hänen näkemyksensä mukaan sääntökunnan tuli levitä halki Euroopan eikä suinkaan jäädä vain paikalliseksi yhteisöksi. Niinpä Dominicus lähetti veljeskunnan jäseniä tärkeinä pitämilleen alueille. Jäsenmäärän kasvaessa veljeskunta myös levisi laajemmalle. Erityisen merkittävinä Dominicus piti Bolognaa ja Pariisia, joihin hän vuonna 1217 lähettikin kaksikymmentä dominikaania kumpaankin kaupunkiin.Gardberg s. 33
Vuonna 1220 veljeskunnan säännöt hyväksyttiin Bolognan yleiskapitulissa. Heidän sallittiin munkkikunnista poiketen toimia ja kulkea luostarien ulkopuolella "harhaoppisten tavoin", mutta saarnoissaan he olivat kirkon palvelijoita. Kapituli myös vahvisti veljeskunnan ehdottoman köyhyyden, jonka ei tullut koskea vain yksittäisiä dominikaaneja vaan koko yhteisöä. Maallisen omaisuuden kartuttaminen kiellettiin, ja toiminnalle välttämätön omaisuus tuli hankkia saarnojen yhteydessä kerättävällä kolehdilla.Gardberg s. 34 Yleiskapitulin säädösten ansiosta veljeskunta pääsi toimimaan myös kaupunkiympäristössä ja liikkumaan paikkakunnalta toiselle. Dominicus itsekin kulki yksinkertaisesti pukeutuneena saarnaamassa ja väittelemässä alueilla, joilla kerettiläisyyttä esiintyi.
1220-luvulta alkaen dominikaanien hallintoa alettiin järjestää. Sen johtoon asetettiin yleiskapituli, jonka yleismestarin tuli kutsua koolle. Yleismestari taas valittiin paavillisen konklaavin esimerkin mukaisesti suljetussa huoneistossa pidettävällä vaalilla. Sääntökunnan ohjesääntöjen muuttaminen vaati kolmen perättäisen kapitulin hyväksynnän. Hallinnollisten uudistusten lisäksi dominikaaniveljestö jaettiin provinsseihin, joita olivat Espanjan, Provencen, Ranskan, Lombardian ja Rooman provinssit. Dominikaaniyhteisöjä myös alettiin perustaa laajemmalle alueelle Eurooppaa, muun muassa Saksaan, Kreikkaan, Puolaan ja Unkariin. Sääntökunnan levitessä myös provinssien määrää nostettiin.
Heinäkuussa 1221 Dominicus sairastui vakavasti Bolognassa. Hänet vietiin paikalliseen kirkkoon, missä hän piti vielä saarnan kahdelletoista dominikaanille. Dominicus kuoli 6. elokuuta 1221. Aluksi hänet haudattiin puisessa arkussa, mutta vuonna 1233 hänet siirrettiin marmorisarkofagiin. Seuraavana vuonna hänet kanonisoitiin pyhimykseksi.Gardberg s. 35
Inkvisitio annetaan dominikaaneille pienoiskuva|Dominikaanin johtama inkvisitio langettamassa kuolemantuomiota.
Vuonna 1231 paavi Gregorius IX sääti kirkollista inkvisitiota koskevat perustavat lait ja samalla tuli tehneeksi inkvisitiosta paavillisen oikeuslaitoksen. Paavi otti myös kirkollisen inkvisition käyttöön keisari Fredrik II:n määräykset, joita oli sovellettu harhaoppisten vainoissa, lukuun ottamatta kiduttamista, joka jätettiin pois.Kristinuskon historia 2000: Alkukirkosta renessanssiin s. 168 Vuonna 1252 kidutus otettiin paavi Innocentius IV:n hyväksynnällä mukaan inkvisition pakotuskeinoihin. Vuonna 1232 inkvisitio siirrettiin käytännössä dominikaaneille, jotka olivat enemmistönä Gregorius IX:n nimittämissä inkvisiittoreissa. Paavillisen inkvisition inkvisiittorit olivat samanaikaisesti sekä syyttäjiä että tuomareita.
Inkvisiittoreina dominikaanit osoittautuivat huomattavan tehokkaiksi. Heidän teologinen koulutustasonsa oli syvällinen ja koulutuksensa laaja, mikä nosti heidät nopeasti kerettiläisiä vastustavaan kirkon eturintamaan sekä korotti heidät tärkeään asemaan teologisissa keskusteluissa. Tavallisen kansan parissa dominikaani-inkvisiittorit saivat pian lisänimen "Herran koirat" (sanaleikki, latinaksi domini canes).
Nykyaikana inkvisitiolla on verinen jälkimaine, mutta on myös huomautettu, että dominikaanit olivat inkvisitiossa paljolti byrokraatteja käsittelemässä uskonrikkomuksina nähtyjä tekoja. Inkvisitio ei toiminut pelkästään tuhotakseen paavin vastustajia ja kerettiläisinä pitämiään ihmisiä, vaan se myös valvoi pienempiä rikkeitä.Keskiajan kirkko s. 248 Rangaistuksena saatettiin kuolemantuomioiden sijasta käyttää esimerkiksi paastoa, pyhiinvaellusta, ekskommunikaatiota ja sakkojen määräämistä.
Dominikaaniteologit keskiajan yliopistoissa
pienoiskuva|Dominikaaniteologi Tuomas Akvinolainen, yksi suurimmista katolisista kirkonopettajista.
Dominikaanien merkitys katolisen teologian kehittymiselle oli valtava, ja dominikaanit olivatkin keskiajalla suuri älyllinen mahtitekijä Euroopassa. Jo Dominicus oli ymmärtänyt sivistyksen merkityksen harhaoppien toiminnassa, ja niinpä jokaiseen dominikaaniprovinssiin perustettiin dominikaanikoulu. Jo 1200-luvulla dominikaanit saivat erittäin tärkeän roolin katolisen Euroopan koulutustyössä.
Luostarilaitoksen murroksen aikaan kuului myös keskiaikaisen yliopiston vahvistuminen. Tieteen keskus oli ollut suljettu munkkiyhteisö, mutta 1200-luvun jälkeen syntyneet uudet yliopistot alkoivat tarjota laadukasta opetusta opiskelijoille. Tärkeä virstapylväs tässä kehityksessä oli 1200-luvun alkupuoliskolla Pariisiin perustettu oppimestarien yhteisö (universitas magistorium), jonka sekä kirkko että valtio hyväksyivät. Kristinuskon historia 2000: Alkukirkosta renessanssiin s. 172–173 Myöhempinä vuosina merkittäviksi yliopistokeskuksiksi muodostuivat Pariisin rinnalla Bologna ja Oxford, minkä lisäksi tieteen keskuksina myös Padova, Napoli, Montpellier, Toledo, Salamanca ja Cambridge saavuttivat mainetta.
Dominikaaneilla oli alusta asti tärkeä rooli keskiaikaisen yliopiston kehityksessä. Ensimmäiset merkittävät yliopistot syntyivät juuri niissä kaupungeissa, joihin Dominicus oli aikanaan lähettänyt sääntökuntansa ensimmäiset jäsenet. Jo Pariisiin perustetun yliopistoyhteisön alkuvuosina kaksi oppituolia annettiin dominikaaneille. Merkittävä teologi oli dominikaani Albert Suuri, josta tuli Pariisin yliopiston ensimmäinen saksalainen teologian professori. Hänen työnsä ansiosta esimerkiksi Aristoteleen filosofia tuotiin mukaan yliopistotoimintaan. Albert Suuren laaja-alaisen oppineisuuden ansiosta häntä alettiin nimittää "yleisopettajaksi" (doctor universalis). Vuonna 1931 paavi Pius XI teki hänestä pyhimyksen ja nosti hänet yhdeksi kirkonopettajista.