pienois|Saksalaisten liikekannallepano 1. elokuuta 1914. Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa johti Itävalta-Unkarin kanssa keskusvaltoja, jotka lopulta hävisivät sodan. Saksa tuki liittolaistansa Itävalta-Unkaria tämän aloittaessa sodan Serbiaa vastaan ja joutui konfliktiin myös Serbian liittolaisen Venäjän kanssa sekä Ranskan kanssa. Ranska oli tehnyt Venäjän kanssa sopimuksen liittolaisuudesta sen varalta, että Saksa hyökkäisi.
Saksa joutui sodassa altavastaajaan asemaan. Kolmoisententen yhteenlaskettu väestömäärä oli sodan alussa yli kaksi kertaa niin suuri kuin Saksan ja Itävalta-Unkarin yhteenlaskettu väestömäärä. Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan laivastot hallitsivat meriä, minkä ansiosta Saksan vastustajilla oli parempi mahdollisuus hyödyntää siirtomaidensa resursseja ja estää Saksaa saamasta raaka-aineita ja ruokaa ulkomailta. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat myös läheisessä yhteydessä Yhdysvaltoihin, joka liittyi ympärysvaltoihin vuonna 1917 Saksan aloittaman rajoittamattoman upotussodan ja Zimmermann-sähkeen seurauksena. Saksan etuja olivat maa-armeijan suuren koon lisäksi parempi kuri, koulutus, johto ja aseistus.
Sotaa käynyt Saksan keisarikunta oli aristokratia, jossa päätöksiä tekivät aateliin ja yläluokkaan kuuluneet miehet. He edustivat arvoiltaan konservatiivisia sotilaita, maanomistajia ja teollisuudenharjoittajia ja joutuivat puolustamaan isänmaansa lisäksi myös yhteiskuntajärjestystä ja monarkiaa kansan taholta nousseita sisäisiä muutosvoimia vastaan. Tärkeintä yhteiskuntajärjestyksen kannalta oli säilyttää ennallaan Preussin vaalijärjestelmä. Sisäpoliittinen tilanne vaikeutti keskusteluja Saksan sodanpäämääristä tai rauhanneuvottelujen aloittamisesta, koska eliitin legitimiteetti oli vaarassa.
Tausta Keisari Vilhelm II erotti valtakunnankanslerinsa Otto von Bismarckin vuonna 1890 ja ryhtyi kilpailemaan siirtomaista Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan kanssa. Se oli Saksan harjoittamassa ulkopolitiikassa muutos verrattuna aiempaan. Venäjän keisarikunnan kanssa solmittua jälleenvakuutussopimusta ei enää uusittu, koska keisarin neuvonantajat, kuten Friedrich von Holstein, vastustivat sitä. Vuonna 1898 Saksan laivaston kokoa alettiin kasvattamaan amiraali Alfred von Tirpitzin laatiman ohjelman mukaisesti. Vuosina 1900–1909 keisarin uutta ulkopolitiikkaa oli toteuttamassa valtakunnankansleri Bernhard von Bülow.
Vilhelm II:n aktiivinen ulkopolitiikka johti vuonna 1905 Saksan ja Ranskan välillä Marokon asemasta puhjenneeseen kriisiin. Kriisi saatiin sovittua seuraavana vuonna Algecirasin kansainvälisessä konferenssissa, missä Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat asettuivat Ranskan tueksi Saksaa vastaan. Saksan ja Ranskan edut törmäsivät uudelleen toisen Marokon kriisin yhteydessä vuonna 1911.
Vuoden 1912 valtiopäivävaaleissa sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) voitti saaden 34,8 prosenttia annetuista äänistä ja 110 edustajapaikkaa 397:stä jaossa olleesta paikasta. Vaalikausi oli viisi vuotta. SPD:n voitto vaikeutti valtakunnanhallituksen mahdollisuuksia saada esitystensä taakse enemmistöä valtiopäivillä.
Heinäkuussa 1913 Saksa nosti rauhanaikaisen armeijansa kokoa 623 000 miehestä 820 000 mieheen selviytyäkseen niin sanotusta Schlieffenin suunnitelmasta, joka edellytti sodan syttyessä joukkojen voimakasta keskittämistä Ranskan-vastaisen rintaman oikealle sivustalle. Alfred von Schlieffenin suunnitelman ajatuksena oli, että sodan syttyessä Saksa välttäisi pelätyn kahden rintaman sodan hyökkäämällä ensin koko voimalla Ranskaan ja kukistamalla sen nopeasti alle kuudessa viikossa ennen kuin Venäjä ehtisi saada armeijansa kokoon ja liikkeelle. Jotta hyökkäys Ranskaan onnistuisi, oli kierrettävä vahvasti linnoitettu Saksan ja Ranskan välinen raja ja hyökättävä Belgian kautta.
Saksan sodanpäämäärät Saksan suurena tavoitteena oli luoda Keski-Eurooppaan autarkkinen järjestelmä, joka tarjoaisi riittävän pohjan maailmanvallalle. Se oli tarkoitus saavuttaa suorilla alueliitoksilla Saksaan, tulliliitoilla ja hankkimalla Saksan kanssa läheisessä yhteistyössä olevia valtioita järjestelmän "kulmakiviksi" (saksaksi Eckpfeiler). Lännessä tuli Saksaan liittää Belgian eteläinen osa ja Koillis-Ranskan kaivosalueet. Idässä tavoitteena oli Puolan ja Baltian liittäminen Saksaan. Tulliliittoja suunniteltiin tehtävän Itävalta-Unkarin, Italian, Alankomaiden ja Skandinavian maiden kanssa. "Kulmakiviä" olisivat Suomi, Ukraina ja Kaukasus.Hovi s. 776. Sotimisen aiheuttamat kustannukset oli tarkoitus maksattaa hävinneillä kolmoisententen valtioilla. Hyökkäys Heinäkuun kriisissä keisari Vilhelm II ja valtakunnankansleri Theobald von Bethmann Hollweg vaativat Itävalta-Unkarilta kovia toimenpiteitä Serbiaa vastaan ja vakuuttivat antavansa tukea, jos siitä seuraisi sota. Heinäkuun 6. päivänä Vilhelm II lähti vuosittaiselle risteilylleen Pohjanmerelle. Hän palasi takaisin Saksaan 27. heinäkuuta.
Itävalta-Unkari antoi Serbialle sodanjulistuksen 28. heinäkuuta. Se käynnisti ketjureaktion, joka vei Saksan sotaan liittolaisensa tueksi. Kun Venäjä oli 29. heinäkuuta määrännyt osittaisen liikekannallepanon ja seuraavana päivänä täydellisen liikekannallepanon, Saksa esitti sille uhkavaatimuksen, jotta se peruuttaisi liikekannallepanonsa. Samalla Saksan valtakunnanhallitus antoi Ranskalle uhkavaatimuksen, jossa se vaati vastausta kysymykseen, mikä olisi sen kanta Saksan ja Venäjän välisen sodan puhjetessa. Kun Saksa ei saanut tyydyttävää vastausta, se määräsi 1. elokuuta täydellisen liikekannallepanon ja julisti sodan Venäjälle. Seuraavana päivänä Saksa lähetti joukkoja Luxemburgiin ja vaati Belgialta läpikulkuoikeutta.
Saksa julisti sodan Ranskalle 3. elokuuta 1914. Samaan aikaan sen joukot alkoivat edetä, jotta Belgia ei ehtisi järjestää matkan varrella olevan Liègen linnoituksen alueen puolustusta. Seuraavana päivänä Saksa hyökkäsi Belgian kautta Ranskan maaperälle Schlieffen-suunnitelmansa mukaisesti. Hyökkäyksen suorittivat Alexander von Kluckin johtama 1. armeija ja Karl von Bülowin johtama 2. armeija. Saksan hyökättyä Belgiaan sotaan Saksaa vastaan liittyi myös Yhdistynyt kuningaskunta, joka halusi pitää kiinni vuoden 1839 Lontoon sopimuksesta. Belgiaan lähetettiin brittiläisen siirtoarmeijan joukkoja. Serbia julisti sodan Saksalle 6. elokuuta, Montenegro 12. elokuuta ja Japani 23. elokuuta. Myös kaikki Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaat ja dominiot tukivat emämaata ja julistivat sodan Saksalle.
Saksan maavoimien armeijaan kuului sodan alussa yhteensä 3 822 450 miestä. Kooltaan se oli Venäjän keisarillisen armeijan jälkeen toiseksi suurin sodan aloittaneiden maiden jalkaväen armeijoista. Yleisin saksalaisten käytössä ollut kivääri oli mallia Gewähr 98. Saksan laivastossa oli 161 500 miestä ja 15 Dreadnought-luokan taistelulaivaa, 22 vanhempaa taistelulaivaa, 4 taisteluristeilijää, 9 panssaroitua risteilijää, 41 panssarikansiristeilijää, 149 hävittäjäalusta ja 28 sukellusvenettä. Saksan laivasto oli kuitenkin kooltaan selvästi pienempi kuin Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat.
Saksan valtiopäivillä 4. elokuuta puhunut valtakunnankansleri Bethmann Hollweg perusteli kansainvälisen oikeuden vastaista hyökkäystä itsepuolustuksella. Venäjä oli valtakunnankanslerin mielestä hyökännyt Saksaa vastaan, kun se oli aloittanut armeijansa liikekannallepanon ja valmistelut Itä-Preussin valtaamiseksi. Keisari Vilhelm II:n kansalliseen yhtenäisyyteen vedonneen puheen jälkeen valtiopäivien puolueet sopivat linnarauhasta, ja valtiopäivät hyväksyivät armeijalle myönnetyt sotalainat ja sotatilalainsäädännön. Uusia valtiopäivävaaleja ei tultaisi järjestämään ennen sodan päättymistä. Linnarauhaan myöntyivät myös Toiseen internationaaliin kuuluneet sosiaalidemokraatit, vaikka Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg kannattajineen vastustivat sitä. Myötämielisyyteen vaikutti pelko siitä, että puolue voitaisiin kieltää sodanjulistuksen myötä voimaan tulleen hätätilan perusteella. Uudet pankkilait hyväksyttiin samana päivänä eli 4. elokuuta. Saksan keskuspankki ei enää vaatinut entiseen tapaan pankeilta sitoutumista lunastaa paperirahaa kullalla, mikä oli ollut kultakantaan sitoutumiseen liittynyt ehto. Saksan valtakunnanhallitus saattoi nyt rahoittaa sodankäyntiä laskemalla liikkeelle aiempaa enemmän paperirahaa.
Schlieffen-suunnitelma ei onnistunut, koska Ranskan armeija teki vastahyökkäyksen Elsassin ja Lothringenin suunnassa. Saksa siirsi osan hyökkäävistä joukoistaan torjumaan Ranskan vastahyökkäystä, eikä suunniteltu kaarros kohti Pariisia ollut sen vuoksi riittävän laaja ja voimakas. Saksan hyökkäys pysähtyi Marnejoelle Pariisin edustalle syyskuun alussa. Lokakuussa 1914 Saksan armeijalta alkoivat loppua ammukset, mikä pakotti maan siirtymään sotatalouteen. Bryssel oli antautunut ilman taistelua 20. elokuuta ja Antverpen piirityksen jälkeen 6. lokakuuta. Viimeinen taistelu Belgian armeijaa vastaan käytiin Pohjanmeren rannikolla Yserjoen suulla 16. – 31. lokakuuta 1914. Taistelu päätti kilpajuoksun Atlantille, jonka myötä oli muodostunut länsirintaman rintamalinja. Länsirintama vakiintui kuluttavaksi asemasodaksi Koillis-Ranskaan, eikä kumpikaan osapuoli pystynyt seuraavien kolmen ja puolen vuoden aikana etenemään 50 kilometriä enempää. Saksa jäi miehittäjäksi Belgiaan ja Koillis-Ranskaan alueelle, jonka koko oli 3,7 prosenttia Ranskan kokonaispinta-alasta.
Sodanjohto pienoiskuva|Keisari tarkastamassa erikoisjoukkojen pataljoonaa 14. elokuuta 1916. Perustuslain mukaan keisari komensi armeijaa ja nimitti sekä valtakunnankanslerin että valtakunnanhallituksen muut jäsenet. Valtakunnanhallituksella ei ollut vaikutusvaltaa suhteessa armeijaan. Valtiopäivien tehtävä oli vain hyväksyä vuosittainen talousarvio. Preussin sotaministeriö huolehti koko sodan ajan armeijan hallinnosta, järjestäytymisestä, palkanmaksusta ja sotatarvikkeiden hankinnasta. Preussin sotaministereinä sodan aikana toimivat kenraalit Erich von Falkenhayn, Adolf Wild von Hohenborn, Hermann von Stein ja Heinrich Scheüch.
Vilhelm II perusti 16. elokuuta 1914 Koblenziin liikkuvan päämajan sodanjohtoa varten. Vilhelm II:n adjutantti ja keisarin sotakabinetin johtaja päämajassa oli kenraali Moriz von Lyncker. Päämajan yhteydessä toimi yleisesikunta, jolle keisari delegoi sotatoimien operatiivisen johtamisen. Yleisesikunnan päälliköksi tuli aluksi Helmuth Johannes Ludwig von Moltke, mutta syyskuussa 1914 käydyn Marnen taistelun jälkeen hänet korvasi Erich von Falkenhayn.
Vuonna 1916 länsirintamalla käydyn Verdunin taistelun jälkeen maa-armeijan johtoon nousi itärintaman joukkoja johtanut kaksikko Paul von Hindenburg ja Erich Ludendorff. Heistä oli tullut sotamenestyksensä vuoksi kansallissankareita, ja Hindenburg oli ylennetty vuonna 1914 sotamarsalkaksi. Vuoteen 1916 mennessä 18 prosenttia Saksan väestöstä oli joko armeijan riveissä tai jo kuollut taistelussa. Hindenburgin ja Ludendorffin johdolla yleisesikunta alkoi suunnitelmallisesti ohjailla Saksan sisä-, ulko- ja talouspolitiikkaa valjastaakseen kaikki jäljellä olevat resurssit sotilaallisen voiton tavoitteluun. Preussin sotaministeriön alainen sotatoimisto (saks. Kriegsamt) huolehti vuoden 1916 marraskuun alusta lähtien teollisuustuotannon ja työvoiman käytön valvonnasta Saksassa. Sitä johti kenraali Wilhelm Groener vuoden 1917 elokuun puoliväliin saakka, jolloin hänet erotettiin liian demokraattisten näkemysten vuoksi.
Laivaston komentajana ja laivastoministerinä toimi maaliskuuhun 1916 saakka amiraali Alfred von Tirpitz. Hänen seuraajansa laivastoministerinä oli amiraali Eduard von Capelle. Merisodankäynti