Ilves on tamperelainen jalkapalloseura ja osa samannimistä yleisseuraa. Ilveksen jalkapallojaoston jäsenmäärä on noin 4 800 henkeä, joista pelaajia on noin 3 900. Seuran miesten edustusjoukkue pelaa Veikkausliigassa ja miesten kakkosjoukkue Kakkosessa. Naisten edustusjoukkue pelaa puolestaan Kansallisessa liigassa, jonne se nousi takaisin kaudeksi 2026. Ilveksen miehet ovat voittaneet Suomen-mestaruuden 1983, SM-hopeaa 1985 ja 2024, SM-pronssia 1984, 2017 ja 2025 sekä Suomen Cupin mestaruuden 1979, 1990, 2019 ja 2023.
Ilves sijoittuu vuosien 2020–2025 eurooppalaisten seurojen keskinäisessä UEFA:n seurapisterankingissa sijalle 348.
Historia Ensi vuosikymmenet Ilveksen perustava kokous pidettiin Tampereen lyseolla 10. huhtikuuta 1931. Uuden seuran nimeksi olivat ehdolla Niilon pojat, Pallopojat, Näsin pojat, Haukat ja nimiäänestyksen voittanut Ilves. SPL:n jäsenyyden Ilves sai 27.5.1931. Seura määritteli säännöissään tarkoituksensa olevan mm. ”edistää palloilua Hämeessä”. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Niilo Tammisalo, jalkapallomaajoukkueessa ja HJK:ssa pelannut maalivahti. ”Tammari” vaikutti Tampereella voimistelunopettajana 1929-36.Wacklin, s. 10, 14-16
Perustamisvuonnaan Ilves ei ehtinyt mukaan virallisiin sarjoihin. Seurassa harrastettiin sen ensimmäisenä vuonna jalkapallon lisäksi jääkiekkoa ja jääpalloa. Ilveksen ensimmäinen harjoitusottelu oli Tampereen Palloilijoita vastaan 7. toukokuuta 1931 Tammelan vastavalmistuneella kentällä. Ilveksen peliasussa paita oli vihreämustapystyraitainen ja housut olivat mustat. Seuraavana vuonna 1932 Ilves pelasi jo virallisiakin otteluita ja jalkapalloilussa se osallistui mm. B-sarjan karsintapeleihin.Wacklin, s. 16-17
Ilveksen ensimmäinen jalkapallotuleminen jäi lyhyeksi kestäen vain muutaman vuoden. Jalkapallo poistettiin Ilveksen lajivalikoimasta ensimmäisen kerran 1938.Wacklin, s. 32
Toinen tuleminen alkoi 1942, jolloin edustusjoukkue pelasi piirin 1. luokassa ja seuralla oli A-, B- ja C-junioreitakin. Cup-kilpailussa SM:stä 1945 karsintakierroksella Ilves voitti TaPan 4-3 ja hävisi 1. kierroksella TPV:lle 2-8 (ottelussa tehtiin Ilveksen silloinen yleisöennätys 1352).Wacklin, s. 166 SPL toimintakertomus 1945, s. 37-38 Toinen tuleminen päättyi käytännössä Maakuntasarjakauteen 1946/47, jonka päätteeksi jalkapalloilusta luovuttiin. Jääkiekkoilu vahvisti seurassa koko ajan asemiaan.Wacklin, s. 35
Vuoden 1946 keväällä oli pelattu todellinen kuoleman kamppailu, kun maakuntasarjan viimeisellä kierroksella kohtasivat Ilves ja Ilves-Kissat. Ilves-Kissat johti sarjaa Ilveksen ollessa vain yhden pisteen jäljessä, joten dramaattisessa ottelussa ratkaistiin Suomisarjaan nouseva joukkue. Ilves joutui pelaamaan 1–0-tappioasemassa vajaalla miehityksellä Jussi Linkosuon murrettua ottelun aikana jalkansa. Ilves nousi vielä nousutaisteluun Aarne Honkavaaran tasoituksella, ja ottelun lopussa tarjottiin vielä hyvää mahdollisuutta Ilvekselle tuomitulla rangaistuspotkulla. Honkavaara ampui rangaistuspotkun päin Ilves-Kissojen maalivahtia Niilo Karjalaista. Pallo palasi kuitenkin Honkavaaralle, joka ei toistamiseen epäonnistunut. Tuomari tulkitsi kuitenkin tilanteen niin, että pallo olisi palautunut maalitolpasta ja hylkäsi maalin.
Ilves pelasi ensimmäisen kansainvälisen jalkapallo-ottelunsa tanskalaista Boldklubben 1903:ia (nyk. FC Kööpenhamina) vastaan vuonna 1946. Ilves hävisi 3–0.
Ilves pelasi vielä mm. 1950-luvulla Tampereen piirin 3. luokassa sekä osallistui Suomen Cupiin 1960- ja 1970-luvuilla. Vuonna 1954 Ilves sijoittui 3. luokassa toiseksi ja nousi luokkaa ylemmäksi, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut suurta jalkapallobuumia.
1970-luku ja nousu SM-sarjaan Tampereen jalkapallon uudeksi lippulaivaksi alettiin suunnitella 28 vuoden tauon jälkeen Ilvestä, joka halusi ottaa edustusjalkapallon ohjelmaansa 1974 kauden loppupuolella. Pahasti velkaantunut Ilves-Kissat oli putoamassa SM-sarjasta. Myös Tampellan Pallo oli putoamassa I divisioonasta, eikä sitä rahoittava metalliyritys nähnyt jalkapalloseuran kuuluvan enää ydinliiketoimintaansa ja Tampellan johto halusikin päästä jalkapallojoukkueesta eroon. Fuusioituminen Ilvekseksi oli helppoa. Ilves-Kissoille fuusioitumisen hyväksyminen oli pitkistä perinteistä johtuen hankalampaa. Seuran johtokunta ja yleiskokous hyväksyivät lopulta fuusioitumisen Ilvekseksi varoineen ja velkoineen. Ilveksen jatko Ilves-Kissojen sarjapaikalla I divisioonassa edellytti, että sarjapaikastaan luopuvan lopetettavan seuran pelaajista 75% piti jatkaa uudessa seurassa.Wacklin, s. 168-169, s. 172
Ilves palasi siis täysipainoisesti jalkapallon pariin. Valmentajaksi tuli jääkiekossa valmentajana toiminut ja Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ylilääkärinä toiminut Raimo Vasama. Seurassa käynnistettiin myös Seppo Santasen johdolla jalkapallon harrastesarja Ilves Futis-Liigahttp://ilves.fi/jasenisto.php , josta on muodostunut Suomen suurin ns. kortteliliiga. Kolme vuotta myöhemmin Ilves varmisti nousunsa SM-sarjaan valmentaja Pertti Mäkipään ja kapteeni Markku Wacklinin johdolla ja pelasi Suomen pääsarjassa yhtäjaksoisesti vuodet 1979–1996http://www.urheilumuseo.fi/portals/47/veikkausliiga20v/seurat/ilves.htm .
Ilves aloitti kauden 1975 I divisioonassa hyvin. Aikaisemmin jääkiekkovalmentajana toimineen Raimo Vasaman harjoitusmetodit toimivat jalkapallossakin, ja Ilves kamppaili jopa noususta mestaruussarjaan. Ilveksen pelikunnon sai kokea esimerkiksi Pyrkivä, joka kaatui maalein 9–2 Raimo Kuuluvaisen ansiosta. Ilves sijoittui kauden loputtua I divisioonan kolmanneksi mestaruussarjapaikan jäädessä vain yhden pisteen päähän. Kauden parhaimpina pelaajina olivat Hannu Hisso sekä 13 maalia tehnyt Raimo Kuuluvainen. Ilves paransi myös alkuaikojen yleisöennätystä, kun Ilves–Ponnistus-ottelua oli seuraamassa peräti 2599 katsojaa.
Kaudella 1976 Ilveksen valmentajaksi vaihtui Martti Halme, jonka apuvalmentajiksi nimettiin Ossi Artimaa ja pelaajauraansa lopetteleva Pertti Mäkipää. Kausi päättyi I divisioonan neljänteen sijaan Heikki Hyysalon 13 maalista huolimatta. Kaikkien yllätykseksi Ilves selviytyi Suomen Cupin finaaliin, mutta hävisi Lahden Reippaalle maalein 2–0. Kauden päätyttyä joukkue koki radikaaleja pelaajamuutoksia Erkki Vihtilän siirryttyä vuodeksi Reippaaseen, Heikki Hyysalon ja Mikko Lammen SePS:iin sekä Martti Kuuselan FinnPaan.
Ilves lähti kauteen 1977 nuorella ja täysin opiskelijapainotteisella joukkueella. Vahvana kotijoukkueena Ilves hävisi ainoastaan kahdesti Tampereella ja sijoittui kauden päätteeksi viidenneksi. Kauden parhaimpana maalintekijänä kunnostautui jälleen Raimo Kuuluvainen 17 osumallaan, joka oli samalla koko I divisioonan paras maalintekijä.
Kaudeksi 1978 ja päävalmentajaksi nousi pelaajauransa päättänyt Pertti Mäkipää, jonka aisaparina toimi tuleva mestarivalmentaja Jussi Ristimäki. Ilvekseen siirtyivät myös Tampereelle palannut Harri Holli ja Jari Niinimäki. Ilveksen edelliskausien nuorennusleikkaus tuli olemaan myös tärkeässä roolissa, sillä nuoret pelaajat kehittyivät vastuun kasvaessa. Vaikka Ilves oli kauden aikana murskaava ja kaatoikin Grankulla IFK Fotbollin 7–0 ja MyPan 5–0, tultiin nousukamppailu käymään kolmen seuran, Ilveksen, Sepsi-78:n ja Kotkan Työväen Palloilijoiden, kesken. Ilveksen ja Sepsi-78:n välinen nousukamppailu ratkesi 26. syyskuuta 1978 Seinäjoella pelatussa ottelussa, jonka Ilves voitti Juha Ojasen maalilla. Ilves nousi mestaruussarjaan I divisioonan voittajana yhdessä Kotkan Työväen Palloilijoiden kanssa.
1979 oli Ilveksen ensimmäinen kausi SM-sarjassa. Joukkue aloitti kauteen valmistautumisen huolella ja käynnisti harjoitukset jo marraskuussa 1978. Ilves pelasi talvella 15 harjoitusottelua, joiden maaliero oli lupaava 40–15. Joukkueen keski-iän ollessa 22,5 vuotta kokenutta kaartia edustivat Harri Holli, Pertti Peltonen ja Markku Wacklin. Ennen varsinaisen SM-sarjan käynnistymistä pelattiin jo Suomen Cupia. Cup alkoi Ilveksen osalta varsin lupaavasti, kun hallitseva cup-mestari Valkeakosken Haka kaatui 2–1. Varsinainen SM-sarja ei käynnistynyt kuitenkaan yhtä hyvin ja Ilves ajautui karsintasarjaan. Ilves välttyi kuitenkin putoamiselta varmistamalla sarjapaikan jo ennen karsintasarjan päättymistä. Alavireisestä kaudesta huolimatta Ilveksen katsojakeskiarvo hipoi 3000 silmäparia. Kausi ei kuitenkaan päättynyt sarjapaikan varmistamiseen, sillä Ilves oli yhä Suomen Cupissa mukana. Ilves selvitti tiensä Suomen Cupin finaaliin jo toisen kerran historiansa aikana kaatamalla HJK:n 2–1 Esa Vuorisen ja Raimo Kuuluvaisen maaleilla. Suomen Cupin finaalissa vastaan asettui Turun Palloseura, jonka Ilves voitti Olympiastadionilla maalein 2–0. Suomen Cupin mestaruus ja siitä saatu 30 000 markan palkintoraha sekä europaikka oli alkua 1980-luvun menestykselle.
Menestyksekäs 1980-luku 1980-luku oli Ilveksen kulta-aikaa, jolloin seura saavutti muun muassa yhden Suomen-mestaruuden (1983) ja kaksi Suomen cupin mestaruutta (1979 ja 1990) sekä pelasi useana vuonna eurocupeissa. Pitkään kakkosvalmentajana toiminut Jussi Ristimäki pestattiin joukkueen päävalmentajaksi kolmen vuoden sopimuksella. Ilves voitti kaudella 1983 valmentaja Jussi Ristimäen ja maalitykki Ari Hjelmin johdolla Suomen mestaruuden. Samalla kaudella Ilves teki myös uuden yleisöennätyksen, kun Ilves–KPV-ottelua seurasi Ratinassa 15 000 katsojaa. Vuonna 1984 Ilves sijoittui kolmanneksi ja oli lähellä uusia Suomen-mestaruuden seuraavalla kaudella. 1985 Ilves selvisi loppuotteluun, jonka se kuitenkin hävisi HJK:lle ensimmäisen osaottelun 1–0-voitosta huolimatta. Vuotta myöhemmin Ratinassa 24 000 katsojaa todisti, kun Ilves kohtasi italialaisen Juventuksen Euroopan cupin ottelussa.
Ari Hjelmin lähdettyä Saksaan Stuttgarter Kickersiin 1988 taittui myös Ilveksen menestys, ja kaudella 1989 Ilves sijoittui SM-sarjassa kuudenneksi.
1990-luku ja talousvaikeudet Futisliigan ensimmäisellä kaudella 1990 Ilvestä valmensi jälleen Jussi Ristimäki, mutta Ilves ei selviytynyt runkosarjan loppukierroksille. Marek Czakon maalikuninkuudesta ja joukkueeseen palanneesta Ari Hjelmistä huolimatta kausi päättyi yhdeksänteen sijaan. Vuosi päättyi kuitenkin voitokkaasti Ilveksen kaataessa Suomen cupin finaalissa mestari-HJK:n 2–1.
Kaudella 1991 Ilvestä valmensi skotlantilainen Ian Crawford. Ari Hjelmin 16 maalin ansiosta Ilves taisteli mitaleista ja oli kolmanneksi viimeisellä kierroksella vain kaksi pistettä sarjaa johtavaa FC Kuusysiä jäljessä. Kahden viimeisen kierroksen vierastappio ja kotitasapeli pudotti Ilveksen loppusijoituksen kuitenkin kuudenneksi. Veikkausliigan lisäksi Ilves pelasi Cup-voittajien cupissa ja eteni toiselle kierrokselle pudottamalla pohjoisirlantilaisen Glenavon FC:n vierasmaalisäännön turvin. Toisella kierroksella vastaan asettui AS Roma. Ilves pelasi kunniakkaan 1–1-tasapelin Tampereella, mutta AS Roma oli kotonaan parempi maalein 5–2.
Kaudella 1992 Ilves pelasi Ilves-fanien kauhistukseksi keltaisen pelipaidan sijasta sponsorin punaisella värillä. Joukkue vahvistui maajoukkuepelaajilla Markus Törnvallilla sekä Kari Rissasella, mutta kausi sujui kuitenkin alavireisesti. Toista kauttaan Ilvestä valmentanut Ian Crawford sai väistyä neljän ottelun tappioputken jälkeen, kun maajoukkueveteraani Esko Ranta tarttui ruoriin. Ilves varmisti kolmen viimeisen ottelun loppukirillä liigapaikan seuraavalle kaudelle.
Ilves siirtyi kaudeksi 1993 Ratinasta Tammelan stadionille. Ilveksen pelaajistossa tapahtui merkittäviä muutoksia, kun nimimiehet suuntasivat muihin seuroihin. Myös Ari Hjelm vaihtoi seuraa siirtyen pelaamaan ammattilaisena Saksaan. Joukkuetta valmentanut Matti Paatelainen väistyi kauden puolessa välissä Markku Wacklinin tieltä, mutta Ilves joutui silti karsintasarjaan. Karsintasarjassa Ilveksen taakse jäivät Kajaanin Haka sekä Kontulan Urheilijat. Ilves säilytti edelleen paikkansa Veikkausliigassa.