Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941 käsittelee talvisodan jälkeisen välirauhan aikana tapahtunutta maiden ulkopoliittista lähentymistä ja tapahtumia ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon ja jatkosodan alkua.

Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta 1940. Kesän aikana Saksan johtaja Adolf Hitler muutti hylkivää ulkopoliittista asennettaan Suomen suhteen.Hentilä 1995, s. 175–180, Rislakki 1982 s. 264–266 Neuvostoliiton painostus ja Saksan vaikutusvallan kasvu johtivat Suomen ulkopoliittisten vaihtoehtojen vähenemiseen, mikä sai Suomen ylimmän sotilasjohdon suostumaan Saksan armeijan joukkojen kauttakulkuun Suomessa ja niiden sijoittamiseen Lappiin sekä aseistuksen hankkimiseen Saksalta Suomen puolustusta silmällä pitäen. Suomessa Saksan tarjous kauttakulusta ja asekaupoista tuntui tuovan helpotusta ahtaaseen tilanteeseen talvisodan jälkeen.Jokipii 1989, s. 119Rislakki 1982, s. 266 Saksa puolestaan tarvitsi Suomea marraskuussa 1940 valmistuneen itärintaman hyökkäyssuunnitelman toteutukseen ja strategisten Petsamon nikkelivarojen vuoksi. Lopputuloksena Suomi ensin siirtyi Neuvostoliiton etupiiristä tasapainoisempaan asemaan loppuvuonna 1940Jokipii 1989, s. 113–119 ja lopulta de facto Saksan etupiiriin, ja myöhemmin jatkosodan myötä taistelemaan Saksan rinnalle Neuvostoliittoa vastaan.

Ulkopoliittisten suhteiden taustaa Ratkaiseva merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle oli 18. kesäkuuta 1935 solmitulla Britannian ja Saksan laivastosopimuksella. Sopimus kumosi Versailles’n rauhan Saksan laivastolle asettamat rajoitukset. Britannia suostui siihen, että Saksa sai lisätä laivastoaan 35 prosenttiin Britannian tonnistosta. Käytännössä sopimus merkitsi sitä, että sodan syttyessä Kuninkaallinen laivasto ei voisi toimia Itämerellä. Itämeren alueen maille tämä taas merkitsi sitä, että Kuninkaallinen laivasto ei voisi turvata näiden maiden ulkomaankauppaa eikä toimittaa sotilaallista apua sodan syttyessä.

Suomen ja Saksan suhteet 1930-luvulla 1930-luvun puolessavälissä Suomi vahvisti puolueettomuuttaan ja pyrki Neuvostoliiton ja Saksan ympärille nousevien ulkopoliittisten blokkien sijaan suuntautumaan pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Neuvostoliitto esitti 1930-luvun puolivälistä alkaen ulkopolitiikassaan Saksan vaikutusvallan kasvavan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Saksan omat salaiset poliittiset arviot kertoivat asian kuitenkin olevan päinvastoin. Suomen osalta Svinhufvudin tappio vuoden 1937 presidentinvaaleissa, sekä ensimmäisen punamultahallituksen synty katkaisivat Saksan yhteydet Suomen politiikan korkeimpaan johtoon. Mannerheimin johdolla sotilasjohtokin suhtautui varauksellisesti Saksaan. Toukokuussa 1937 ulkoministeri Rudolf Holstin luovutti Ruotsin ulkoministerille Suomen yleisesikunnan laatiman ehdotuksen Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä Ahvenanmaan sotilaalliseksi puolustamiseksi. Suomen ja Ruotsin välille solmittiin viisumivapaus, ja toukokuussa 1938 Pohjoismaat allekirjoittivat yhteisen puolueettomuusjulistuksen.Hentilä 1995, s. 160–164 Todettuaan suhteiden huonon tilanteen Saksa käynnisti kesällä 1938 ulkopoliittisen hyökkäyksen syyttäen Suomen hallitusta epäaidosta, Saksaa syrjivästä puolueettomuudesta. Suomen reaktio tähän oli pohjoismaista suuntausta vetäneen ulkoministeri Holstin ero, joka johtui osaltaan myös hänen saamastaan arvostelusta hitaasti kehittyneiden Ruotsin-suhteiden vuoksi. pienoiskuva|Saksan yleisesikunnan päällikkö, kenraalieversti Franz Halder vieraili Suomessa kesäkuun lopulla 1939. Kuva Halderin vastaanottojuhlallisuuksista Helsingin Malmin lentoasemalla. Ulkoministeriksi Holstin tilalle noussut Eljas Erkko jatkoi pohjoismaista linjaa. Suunnitelma Ahvenanmaan puolustuksesta Ruotsin kanssa oli saatu valmiiksi heinäkuussa 1938, ja sopimus yhteistyöstä, Tukholman pöytäkirja, solmittiin tammikuussa 1939. Sopimus jäi vahvistumatta, koska Neuvostoliiton vastustuksen vuoksi Kansainliitto ei käsitellyt sitä. Keväällä 1939 niin Suomi, Ruotsi kuin Norja kieltäytyivät Saksan tarjoamasta hyökkäämättömyyssopimuksesta. Pohjoismaista vain Tanska hyväksyi sopimuksen.Könönen 2022, s. 21, 29–30

Kaiken kaikkiaan Suomi oli Saksalle 1930-luvulla ulkopoliittisesti varsin merkityksetön, lähinnä suojamuuri, joka turvasi Saksan etuja Skandinaviassa. Saksan suurvaltapolitiikassa Suomi ei näytellyt vielä minkäänlaista roolia. Suomen ulkopolitiikan painopiste puolestaan keskittyi 1930-luvulla länsivaltoihin, kääntyen vuosikymmenen lopulla Ruotsiin päin.

Taloudelliset suhteet 1930-luvulla Taloudellisesti Saksan merkitys Suomen ulkomaankaupalle oli vähentynyt 1930-luvulla edelliseltä vuosikymmeneltä. Suomelle taloudellisesti merkittävämpi 1930-luvulla oli Iso-Britannia, jonka kanssa käyty kauppa oli vielä huomattavan ylijäämäistä. Vuosikymmenen lopulla Ruotsi nousi Saksan ohi Suomen toiseksi tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Kauppa Saksan kanssa kuitenkin kehittyi positiivisesti, ja Saksa esimerkiksi osallistui kevättalvella 1939 Helsingissä yleismessuihin ja automessuihin omalla osastollaan.

Talvisota Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Virallisesti Saksan hallitus kieltäytyi kaikesta tuesta ja talvisodan alettua kehotti Suomea antautumaan Neuvostoliitolle. Saksa pyrki miellyttämään Neuvostoliittoa ja suojelemaan arvokkaita raaka-ainetoimituksia idästä.Könönen 2022, s. 96–99

Aseapu

Hieman ennen talvisotaa Saksan johtaja Adolf Hitler antoi salaisen erikoistehtävän eversti Joseph Veltjensille järjestää sotatarvikkeita Suomelle: lokakuussa 1939 sovittiin, että Suomi saa Saksalta aseita Ruotsin kautta. Ruotsin lehdistö pääsi kuitenkin asiasta perille ja julkisti sen sensaationa, minkä johdosta Neuvostoliitto esitti Saksalle protestin, johon Saksa vastasi ilmoittamalla keskeyttäneensä toimitukset. Silti asekauppoja tehtiin vielä vuoden 1940 alussa. Veltjens sai toimitettua Suomeen tykkejä ja kranaatteja, joista varsinkin ilmatorjuntatykeillä oli suuri merkitys Suomen puolustukselle. Myöhemmin Hitler kielsi uudet asetoimitukset Suomelle.Rislakki 1982, s. 264

Neuvostoliittoa vihollisena pitänyt Benito Mussolini ei katsonut liittolaisensa Saksan toimia suopeasti vaan arvosteli Hitleriä tämän liitosta Neuvostoliiton kanssa. Mussolini pyrki toimittamaan Suomelle aseita. Italian Berliinin-lähettiläälle Massimo Magistratille Hitler sanoi Suomen olleen kiittämätön Saksan avusta Suomen sisällissodassa ja korosti Suomen olevan vapautensa velkaa Saksalle.Könönen 2022, s. 103–104

Suomessa ilmeni jonkin verran toivoa avun saamisesta Saksalta Neuvostoliittoa vastaan, mutta valtaosa hallituksesta pysyi silti pessimistisenä, ja Saksan maine Suomessa laski: kansallissosialismia vieroksuttiin ja sotaisaa ulkopolitiikkaa arvosteltiin. Pääasiassa Saksaa pidettiin pienempien maiden kimppuun hyökkääjänä ja suursodan aloittajana. Lisäksi Molotov–Ribbentrop-sopimusta osattiin epäillä etupiirijaoksi, vaikka virallisesti se olikin hyökkäämättömyyssopimus. Talvisodan aikana Saksa ei sympatisoinut vaan jopa syyllisti Suomea.Vares 2025, s. 26–40 Hitler ennakoi Suomen antautuvan Neuvostoliitolle keväällä tai kesällä 1940.

Uudelleenarviointi Hitler oli Suomen suhteen pääasiassa välinpitämätön varsinkin talvisodan alkuvaiheessaKönönen 2022, s. 70, 74, 77, jolloin Pohjoismaiden strateginen tilanne ei näyttäytynyt vielä uhkaavana: suhtautumisen muuttivat sodan pitkittyminen ja länsiliittoutuneiden suunnitelmat nousta maihin pohjoisessa ja uhata Saksan selustaa ja rautamalmikuljetuksia RuotsistaKönönen 2022, s. 84–85, 89. Myös Neuvostoliitto alettiin nähdä vaarana rautamalmikuljetuksille, mikäli se miehittäisi Suomen, saisi hallintaansa Itämeren ja lähestyisi samalla Pohjois-Ruotsin kaivoksia.Könönen 2022, s. 108–110 Saksalle oli tärkeää suojella rautamalmin toimitusreittejä erityisesti vuodenvaihteen 1939–1940 jälkeen, kun hyökkäys Ranskaan lykkääntyi ja Neuvostoliitolta ostettu rautamalmi osoittautui odotettua heikompilaatuisemmaksi. Saksalle alkoi olla tärkeää saada talvisota nopeasti päätökseen erityisesti sen jälkeen, kun Suomi ilmoitti aikeestaan hyväksyä länsiliittoutuneiden avuntarjous eli Suomeen lähetettäväksi kavailtu sotilasretkikunta. Vuoden 1940 alkupuolella Saksa alkoi lisäksi suunnitella Tanskan ja Norjan valtausta, joka aloitettiin lopulta 9. huhtikuuta.Könönen 2022, s. 89, 101–102, 108–119

Suomen tuleva Berliinin-lähettiläs Toivo Kivimäki lähetettiin helmikuussa 1940 Saksaan hakemaan tukea, ja hänelle järjestettiin tapaaminen Saksan ilmavoimien ylipäällikkö Hermann Göringin kanssa.Könönen 2022, s. 110–111 Göring korosti Kivimäelle, että Suomen tulisi pikimmiten solmia rauha Neuvostoliiton kanssa, ja Saksan ulkoministeriön Werner von Grundherr antoi saman kehotuksen lähettiläs Aarne Wuorimaalle. Historiantutkija Heikki Ylikankaan kritiikkiä saaneen teorian mukaan saksalaiset vihjasivat jo tuolloin kaavailemastaan hyökkäyksestään Neuvostoliittoon ja totesivat, että aluemenetykset Neuvostoliitolle olisivat vain väliaikaisia, ja että tulevassa sodassa Venäjää vastaan Suomi saisi ”kaiken takaisin korkoineen”. Ylikankaan mukaan Göringin lupaus vaikutti ratkaisevasti Suomen päätökseen hyväksyä Moskovan rauhan ehdot. Useat historioitsijat ovat kuitenkin arvostelleet teoriaa, sillä lähteet eivät tue sitä.Vares 2025, s. 47–48 Saksalla ei tosiasiassa vielä helmikuussa 1940 ollut konkreettisia suunnitelmia hyökätä Neuvostoliittoon. Olennaista on, että Göring oli antanut kehotuksia rauhan solmimiseen jo paljon aiemmin, ja pyrki tällä kertaa antamaan vain aiempaa voimakkaammat perustelut, ainakin siksi, että Ison-Britannian ja Ranskan pelätty interventio Pohjoismaihin pakotti saksalaiset kiirehtimään. Suomalaispoliitikot tiesivät, että saksalaiset olivat äärimmäisen motivoituneita lopettamaan talvisodan.

Talvisodan jälkeen Sotakabinetti Talvisodan jälkeisessä kiristyneessä tilanteessa Suomen johtoon syntyi poliittisen ja sotilaallisen johdon sisäpiiri, sotakabinetti, jolle valta sodan ja rauhan kysymyksissä käytännössä keskittyi. Sotilasjohdossa Mannerheimilla oli suvereeni asema, poliittisessa johdossa presidentti Risto Rytillä. Hallituksen piirissä presidentin luottomiehiä olivat pääministeri Jukka Rangell ja ulkoministeri Rolf Witting, marsalkan puolestaan puolustusministeri, kenraali Rudolf Walden ja pääesikunnan päällikkö kenraali Erik Heinrichs. Hallituksen ulkopuolisena sisäpiiriin kuului sosialidemokraatti Väinö Tanner, joka turvasi päätöksille riittävän tuen työväestön piirissä. Tämä johtoryhmä sai yleensä käsityksensä läpi hallituksessa ja eduskunnassa.Jokipii 1999 s. 143 Osa hallituksesta ja jopa presidentti jäi syrjään ydinryhmän tiedoista ja päätöksenteosta.Hentilä 1995, s. 178

Suomen kauppapolitiikan muutos Sodan jälkeen Suomi pyrki parantamaan suhteitaan länsivaltoihin. Ison-Britannian kanssa valmisteltiin poliittista kauppasopimusta, jonka mukaan Suomi sitoutuisi rajoittamaan kauppaansa Saksan kanssa, mutta saisi etuoikeuden Ison-Britannian ulkomaankaupassa. Saksan Tanskan valtaus ja hyökkäys Norjaan supisti ratkaisevasti Suomen ulkopoliittista pelivaraa. Ison-Britannian hallitus katkaisi välittömästi kaiken liikenteen Pohjoismaihin ja myös kauppaneuvottelut Suomen kanssa. Pohjoismainen turvallisuuspoliittinen vaihtoehto ei tullut enää kysymykseen. Kun myös Ranska joutui Saksan miehittämäksi, tukeutuminen länsivaltoihin muuttui käytännössä mahdottomaksi.Vehviläinen 1991, s. 127–132