pienois|Suomen evankelis-luterilaisen kirkon logo. Suomen evankelis-luterilainen kirkko Sekä "evankelis-luterilainen" että "evankelisluterilainen" ovat mahdollisia kirjoitusasuja. () on evankelis-luterilaista kristinuskon haaraa tunnustava kirkkokunta Suomessa. Kirkkoon kuuluu noin 3,4 miljoonaa suomalaista eli vajaat 61 prosenttia väestöstä. 2000-luvulla kirkon jäsenmäärä on laskenut merkittävästi kirkosta eroamisen lisääntymisen ja kasteiden vähenemisen myötä.
Kirkon teologia ja uskontunnustus perustuu Augsburgin tunnustukseen sekä muihin luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin. Kirkko on jaettu yhdeksään hiippakuntaan, jotka jakautuvat edelleen seurakuntiin. Kirkon keskushallinto sijaitsee Helsingissä ja arkkipiispan istuin Turussa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon primus inter pares on Turun ja Suomen arkkipiispa – nykyisin Tapio Luoma.
Kirkolla on julkisoikeudellinen asema. Kirkon asemasta on säädetty kirkkolaissa, jonka muutokset valmistelee kirkolliskokous. Tilastokeskus käyttää evankelis-luterilaisesta kirkosta valtionkirkko-määritelmää. Kirkon jäsenet maksavat asuinkuntansa seurakunnalle kirkollisveroa.
Luterilaisen kirkon seurakuntaelämän keskiössä ovat jumalanpalvelukset, joka rytmittyvät kirkkovuoden mukaan. Kirkon yhteisöllisiin tehtäviin kuuluvat muun muassa kasvatustyö, diakonia, kirkollisten hautausmaiden ylläpito ja kansainvälinen apu.
Oppi ja tunnustus
Kirkon mukaan sen nimi tarkoittaa ”luterilaisella tavalla evankelisten ryhmää Suomessa”. Kirkko on saanut nimensä saksalaisen reformaattori Martti Lutherin ja evankeliumin mukaan. Kirkon näkemyksen mukaan nimi viittaa reformaation eli uskonpuhdistuksen perintöön.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon usko perustuu Raamattuun. Kirkon oppi perustuu kolmeen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Luterilaisen uskon käsitykset on tiivistetty katekismukseen. Jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja ovat Raamattu, kirkkokäsikirja ja virsikirja. Kirkon hallinto perustuu episkopaalisuuteen ja noudattaa apostolista seuraantoa. Kirkko on jäsen Luterilaisessa maailmanliitossa.
Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa joukko herätysliikkeitä, joiden oppi voi erota kirkossa tehtyjen päätösten kanssa. Monet herätysliikkeiden jäsenet ovat uskonnollisesti aktiivisempia ja heidän katsomuksensa voi erota muista kirkon jäsenistä. Kirkon paikallisseurakuntien ja herätysliikkeiden suhde on toiminut pääsääntöisesti hyvin. Seurakuntien henkilöstöön on kuulunut paljon herätysliiketaustaisia ihmisiä. Vuonna 2010 yli 40 prosenttia kirkon työntekijöistä oli mukana jossakin herätysliikkeessä.
Raamattu
Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan Raamattu on pyhien kirjoitusten kokoelma, jonka teksteissä kuullaan Jumalan puhuttelua. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan kaikkea kirkon opetusta on arvioitava Raamatun mukaan. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli. Kirkko korostaa erityisesti rakkauden kaksoiskäskyn merkitystä Vanhan ja Uuden testamentin tiivistäjänä. Kirkon näkemyksen mukaan Raamattua on pyrittävä lukemaan ja tulkitsemaan Kristus-keskeisesti, sillä Jumalan varsinainen ilmoitus on Jeesus Kristus. Kirkon käsityksen mukaan kaikki Vanhan testamentin käskyt eivät ole tulkinnallisesti samanarvoisia Jeesuksen Kristuksen kaste- ja lähetyskäskyn kanssa.
Uskontunnustukset ja sakramentit
Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää kolmea ekumeenista uskontunnustusta: Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkon perinteinen kastetunnustus, jolla kristityksi kääntyneet ovat tunnustaneet uskonsa kasteen yhteydessä. Nikean uskontunnustus on kristikunnan päätunnustus, joka yhdistää idän ja lännen kirkkoja. Tunnustusta käytetään ehtoollisen liturgiassa. Athanasioksen uskontunnustus puolustaa Jumalan kolmiyhteyttä ja oppia Kristuksesta tosi Jumalana ja ihmisenä.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa on kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Kirkon mukaan sakramenttien välityksellä Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja avaa yhteyden Kristukseen. Yhdessä Raamatun sanan avulla sakramentit synnyttävät ja vahvistavat ihmisen uskoa. Keskeisenä pidetään Kristuksen ristinkuolemaa, ylösnousemusta ja näistä kertovaa evankeliumia ja sakramentteja.
Kirkollisia toimituksia ovat kaste, konfirmaatio, avioliittoon vihkiminen, kodin siunaaminen, rippi ja hautaan siunaaminen. Myös virkaan vihkimiset, tehtävään siunaamiset ja muut vihkimiset sekä rukoushetket ovat kirkollisia toimituksia.
Tunnustuskirjat
Luterilainen tunnustus muotoutui Saksassa vuosien 1530–1580 välisenä aikana. Ruotsin kirkon, eli myöhemmin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, tunnustuspohjaksi muotoutui muista Pohjoismaista poiketen koko Yksimielisyyden kirja eli vuonna 1580 hyväksytty evankelis-luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuus. Tunnustuskirjojen asema on vahvistettu kirkkolaissa. Kirkon näkemyksen mukaan tunnustuskirjat määrittelevät identiteetin ja perusvakaumuksen sekä ohjaavat kirkon julistusta, uskonkäsitystä, oppia ja toimintaa. Kirkkolain mukaan toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava kirkon tunnustuksen mukaisia.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa käytettävät sisältävät Yksimielisyyden kirjan mukaisesti seuraavat kirjat. Lisäksi kirkossa noudatetaan Uppsalan kokouksen päätöksiä (1593). Augsburgin tunnustus (1530) Philipp Melanchthonin Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531) sekä Paavin valta ja johtoasema (1537) Lutherin Iso Katekismus (1529) ja Vähä Katekismus (1529) sekä Schmalkaldenin opinkohdat (1537) Yksimielisyyden ohje (1570-luku)
Historia
Tausta
pienois|pysty|Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta. Kristilliset vaikutteet tulivat Suomeen kaupankäynnin yhteydessä, ensin idästä mikä näkyy kielen lainasanoissa. Aikaa myöten läntinen vaikutus voitti erityisesti maan länsiosissa. Kristinuskon vaikutuksista on myös lukuisia muinaislöytöjä ja oli Suomessa jo ennen ristiretkien aikaa. Ristiretkillä, joissa sekoittui uskonnollinen innostus sekä poliittinen ja kaupallinen kilpailu, oli kuitenkin vaikutus kirkollisen järjestyksen vakiintumiseen.
Vuonna 1216 Suomen hiippakunta vahvistettiin Uppsalan arkkihiippakunnan alaiseksi. Länsi-Karjala liukui yhä enemmän lännen vaikutuspiiriin ja vuonna 1323 Ruotsin ja Venäjän välisestä rajasta tuli kirkkokuntien raja. Länsi-Karjala ja Savo jäivät katolisen kirkon valtapiiriin, kun taas Laatokan Karjala ja Pohjois-Karjala jäivät ortodoksisen kirkon yhteyteen.
Evankelinen oppi levisi Saksasta Pohjoismaihin luterilaisuutena. Uskonpuhdistuksen toimeenpano Suomessa oli yhteydessä Ruotsin emämaahan. Piispa Martti Skytte edisti uskonpuhdistuksen asiaa lähettämällä suomalaisia nuoria opiskelemaan Wittenbergin yliopistoon. Heihin lukeutui Mikael Agricola, joka julkaisi katekismuskappaleita, rukouskirjan ja suomalaisen Uuden testamentin. Hänen työtään jatkoi Paavali Juusten, jonka viimeisinä vuosina alkoi tuntua myös katolisen vastauskonpuhdistuksen vaikutus. Vuonna 1554 Turun hiippakunnasta lohkaistiin Viipurin hiippakunta.
Ruotsi-Suomi oli luterilaisuuden vahvin Saksan ulkopuolinen tuki puhdasoppisuuden aikana. Uskonnollista yhdenmukaisuutta pidettiin valtion lujimpana perustuksena. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi kuninkaalle suuren vallan kirkon asioissa, kirkosta muodostettiin valtion laitos ja valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen. Julkinen opettaminen säilyi kuitenkin yksinomaa papiston asiana. Puhdasoppisuuden aikana saatettiin voimaan myös luja kirkollinen järjestys paikallisseurakuntia myöten. Pietistinen liike alkoi Suomessa ennen isoavihaa radikaalipietisminä ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen karoliinipietisminä. Herrnhutilaisuus voimistui 1740-luvulla. Esivallan toimenpiteistä herätysliikkeitä vastaan merkittävimmäksi tuli konventikkeliplakaatti vuonna 1726, jolla kiellettiin hartauskokouksien pito.
Autonomian kausi ja itsenäinen kansalliskirkko
Kirkkohallinnon muodostuminen
pienois|Turun tuomiokirkko on Suomen luterilaisen kirkon pääkirkko. Valtioyhteyden katkeaminen Ruotsiin ja liittäminen Venäjään sekä kirkon muotoutuminen itsenäiseksi kansalliskirkoksi ei aiheuttanut luterilaisen kirkon hallinnossa suurta muutosta. Yhteyksien katkeaminen emämaahan aiheutti kuitenkin huomattavan henkisen muutoksen. Karoliiniselta ajalta peräisin oleva kirkkolaki (1686) jäi voimaan, jonka mukaan hallitsija, nyt ortodoksinen Aleksanteri I oli myös kirkon ylin hallitusmies. Suomi jakaantui kahteen kirkkohallinnolliseen alueeseen, Turun ja Porvoon hiippakuntaan. Turun hiippakunta oli Vanhan Suomen yhdistämisestä huolimatta selvästi suurempi ja otti johtavan hiippakunnan roolin. Asema vahvistui, kun Turun piispa sai vuonna 1817 arkkipiispan arvon.Murtorinne 1992, s. 11–32
Keisari kehotti papistoa ja kirkollista johtoa toimimaan rauhan ja järjestyksen ylläpitämiseksi, mikä herätti myös vastakaikua. Piispat Jacob Tengström ja Zacharias Cygnaeus osoittivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, vaikka myöntyvyysasenne herätti myös voimakasta arvostelua. Tengström vaikutti suuriruhtinaskunnan hallintoa valmistelleen komitean puheenjohtajana ja keisarin neuvonantajana merkittävästi kirkon hallintojärjestelyihin ja Keisarillisen Suomen senaatin yhteyteen perustettiin erillinen kirkollistoimikunta.
Tengströmin kaudella pyrittiin erityisesti papiston sivistystason nostamiseen, minkä perusteella Turun akatemian yhteyteen perustettiin teologinen seminaari ja pappiskoulutukseen laadittiin ohjeet yliopisto-opiskelusta. Myöhemmin Tengströmin kaudella keskityttiin kirkollisten kirjojen uudistustyöhön.
Yhtenäiskulttuurin osavaikuttaja (1809–1850)
pienois|pysty|Erik Gabriel Melartin toimi arkkipiispana 1833–1847.Hallitsijan luottamusmiehenä Melartin sensuroi venäläisten epäilyttävinä pitämiä herätysliikkeitä. Autonomian kauden alkaessa kansalaisten velvollisuutena oli kirkkolain mukaan tunnustaa evankelis-luterilaista oppia.Murtorinne 1992, s. 85–90 Yliopistoteologian piirissä valistusteologialla oli hallitseva asema 1830-luvulle saakka, jonka jälkeen ilmenneissä suuntauksissa korostui filosofiasta ja romantiikasta vaikuteita saanut välitysteologia.Murtorinne 1992, s. 49–59 Kansan parissa uskonnollinen elämä sai tukea erityisesti herätysliikeistä ja kristillisestä hartauskirjallisuudesta. Autonomian alkupuolella toimineita herätysliikkeitä olivat erityisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuus, Pohjanmaan ja Savon herännäisyys, Etelä-Pohjanmaan beckiläisyys, Etelä-Suomen evankelisuus, Lapin lestadiolaisuus sekä Pohjois-Karjalan renqvistiläisyys. Lisäksi Tampereen ja Mikkelin seudulla oli herätysliikkeitä.Murtorinne 1992, s. 99–174 Autonomian alussa Suomeen saapui myös uusia kirkkojenvälisesti suuntaunut lähetys- ja evankelioimisliike, jonka ensimmäiset toimijat olivat Suomen Pipliaseura ja Suomen evankelinen seura. Nämä loivat pohjaa kirkon piirissä vaikuttaville ja leviäville yhdistyskristillisydelle ja uskonnollisille kansanliikkeille.Murtorinne 1992, s. 62–66
Luterilaisen kirkon ja keisarin valtaistuimen välistä toimintaperiaatetta leimasi lojaalisuus hallitsijaa kohtaan. Pyhän allianssin ihanteeet sekä valtaistuimen ja alttarin liiton politiikka olivat leimallisia paitsi Aleksanteri I:n ja tämän seuraajan Nikolai I:n kaudella suomalaisessa yhteiskunnassa. Hallitusvallan suopeus edellytti kirkon johdon uskollisuutta ja alistumista keisarin poliittiisiin päämääriin. Kirkonjohtajat jakoivat suuressa määrin käsityksen ”vastavallankumouksellisesta” tehtävästä, mikä näkyi paitsi puheissa myös räikeimmillään 1830-luvulla venäläisen esivallan epäilysten pohjalta omaksutussa kielteisessä asenteeessa herätysliikkeitä kohtaan. Erik Gabriel Melartinin arkkipiispankaudella tämä ilmeni erityisesti Turun tuomiokapitulin harjoittamassa sensuurissa, jolla pyrittiin estämään pietistisen kirjallisuuden leviämistä sekä Porvoon piispa Carl Gustaf Ottelinin harjoittamassa sensuurissa ja määrätietoisessa toiminnassa heränneitä vastaan.