Sarajevon piiritys oli Bosnia-Hertsegovinan pääkaupungin Sarajevon piiritys Jugoslavian hajoamissotiin kuuluvan Bosnian sodan aikana aikavälillä 5. huhtikuuta 1992 – 29. helmikuuta 1996. Piirityksen aloitti Jugoslavian kansanarmeijan 2. sotilaspiiri, joka muuttui 12. toukokuuta 1992 Bosnian serbiarmeijaksi (, VRS). Kaupunkiin saarrettuna oli pääasiassa muslimien eli bosniakkien muodostama Bosnia-Hertsegovinan tasavallan armeija (, ARBiH). Kyseessä on modernin sotahistorian pitkäaikaisin pääkaupungin piiritys kestoltaan 1 425 päivää. Se oli Aleppon piiritykseen (2016) asti modernin historian pisin piiritys.
Bosnia ja Hertsegovina julistautui itsenäiseksi Jugoslaviasta Bosnian itsenäisyyskansanäänestyksen (29.2.–1.3.1992) jälkeen. Bosnian serbit olivat boikotoineet kansanäänestystä ja keskittyneet oman serbitasavaltansa rakentamiseen. Bosnian serbien ja Belgradin alkuperäinen tavoite oli ollut koko Bosnian pitäminen osana Jugoslaviaa. Serbijoukot alkoivat 13 000 miehen voimalla piirittää Sarajevoa kaupunkia ympäröiviltä kukkuloilta, joilta kaupunkiin kohdistettiin tykistön, panssarivaunujen ja konetuliaseiden tulitusta. Serbit sulkivat kaupungin saarron 2. toukokuuta 1992. Bosnian armeijan (ARBiH) 70 000 miestä jäi kaupunkiin saarroksiin, mutta se oli liian heikosti aseistettu ja varustettu, että se olisi pystynyt murtamaan saartoa.
Piirityksen aikana sai surmansa 13 952 henkeä, joista siviilejä oli 5 434. ARBiH:n tappiot oli 6 137 miestä, kun taas Bosnian serbiarmeijan tappiot olivat 2 241 sotilasta. Ennen sotaa Sarajevon ja sen ympäristön asukasmäärä oli vuoden 1991 väestönlaskennan mukaan 525 980. Kantakaupungin väestömäärän arvioidaan olleen 435 000. Piirityksen aikana kaupungissa arvioitiin olevan asukkaita 300 000–380 000.
Sodan jälkeen kansainvälinen Jugoslavia-sotarikostuomioistuin tuomitsi neljä johtavaa serbiä piirityksen aikana tehdyistä lukuisista rikoksista ihmisyyttä vastaan. VRS:n Sarajevo-Romanijan armeijakunnan komentaja Stanislav Galić tuomittiin elinkautiseen ja hänen seuraajansa Dragomir Milošević 29 vuoden vankeusrangaistukseen. Bosnian serbitasavallan presidentti Radovan Karadžić ja Bosnian serbiarmeijan komentaja, kenraali Ratko Mladić tuomittiin myös.
Tausta
Bosnian serbit hylkäsivät kolmen etnisen ryhmän yhteishallinnon ja perustivat oman kansanedustuslaitoksensa 24. lokakuuta 1991. Sarajevon parlamentti jäi bosniakkien ja kroaattien haltuun. Bosnian serbit järjestivät 9. marraskuuta 1991 oman kansanäänestyksensä, jossa 99 prosenttia äänestäneistä ilmoitti kannattavansa serbialueiden pysymistä osana Jugoslaviaa. Bosnian serbiparlamentti julisti 9. tammikuuta 1992 itsenäisen "Bosnia-Hertsegovinan serbikansan tasavallan", joka ilmoitti pysyvänsä Jugoslavian osatasavaltana. Vastareaktiona Sarajevon parlamentti ilmoitti järjestävänsä 29. helmikuuta-1. maaliskuuta 1992 kansanäänestyksen Bosnia-Hertsegovinan itsenäisyydestä. Serbit boikotoivat tätä kansanäänestystä, jossa 99,7 prosenttia kannatti Bosnia-Hertsegovinan itsenäisyyttä äänestysaktiivisuuden ollessa 63,4 prosenttia.
Jugoslavia oli hyväksynyt Vance-suunnitelman, jonka mukaan Jugoslavian kansanarmeija (JNA) vetäisi joukkonsa pois Kroatiasta toukokuuhun 1992 mennessä. Nämä joukot vedettiin Bosnia-Hertsegovinaan, jossa JNA:lla oli vuoden 1992 alussa noin 100 000 miestä ja raskasta kalustoa. Näistä joukoista muodostettiin 23. tammikuuta 1992 Jugoslavian 2. sotilaspiiri (VO, Vojna oblast), jonka pääesikunta sijoitettiin Sarajevoon. Kenraalieversti Milutin Kukanjacin komentaman sotilaspiirin alaisuudessa oli viisi armeijakuntaa, joista neljä Bosnian alueella: 4. armeijakunta (esikunta Sarajevo), 5. armeijakunta (Banja Luka), 9. armeijakunta (Knin), 10. armeijakunta (Bihać) ja 17. armeijakunta (Tuzla).
Joulukuun alussa 1990 Jugoslavian presidentti Borisav Jović, Jugoslavian puolustusministeri Veljko Kadijević ja Serbian presidentti Slobodan Milošević sopivat viimeisimmän esityksestä, että Bosnia-Hertsegovinasta peräisin olevat upseerit lähetettäisiin palvelemaan Bosnia-Hertsegovinaan, kun taas Serbiasta ja Montenegrosta palvelevat siirrettäisiin kotitasavaltoihinsa. Näin haluttiin välttää tilanne, että JNA julistettaisiin vieraan vallan armeijaksi, jos Bosnia-Hertsegovina itsenäistyisi ja saisi kansainvälisen tunnustuksen. Joulukuun loppuun mennessä tästä suunnitelmasta oli toteutettu 90 prosenttia. Samaan aikaan koko Jugoslavian kansanarmeija serbialaistettiin. Huhtikuuhun 1992 mennessä JNA:n upseereista ja varusmiehistä 90 prosenttia oli Serbiasta ja Montenegrosta. Vielä vuotta aiemmin JNA:n upseereista serbien osuus oli ollut vain 35 prosenttia.
Keväästä 1991 lähtien JNA oli tehnyt yhteistyötä serbien demokraattisen puolueen (SDS) kanssa, joka oli Bosnian serbejä edustava etninen puolue. SDS varmisti, että Kroatian sodan kuljetukset ja liikekannallepano sujuivat serbialueilla, ja vastaavasti JNA aseisti SDS:n kontrolloimia serbien aluepuolustusjoukkoja (TO, Teritorijalna odbrana). Bosnian serbiparlamentti päätti 28. helmikuuta, että serbitasavallan puolustuksesta vastaisi JNA ja aluepuolustusjoukot (TO). Kunnallisesti organisoidut aluepuolustusjoukot olivat JNA:n alaisuudessa. Samoin JNA värväsi 2. sotilaspiirin alaisuuteen vapaaehtoisjoukkoja, joihin kuului maaliskuussa 1992 jo 70 000 miestä.
Tapahtumat Alku Serbit olivat 2. toukokuuta 1992 saartaneet Sarajevon täydellisesti noin 62 kilometrin pituisella rintamalla. Kaupunkia saartoi noin 200 tankkia ja 100 kranaatinheitintä. Piirittäjillä oli lisäksi sinkoja, maataisteluun otettuja it-aseita ja konekiväärejä sekä tarkka-ampujia. Kaupunkiin johtavat tiet tukittiin, ruoan ja lääkintätarpeiden kuljetukset estettiin sekä veden-, sähkön- ja lämmönsaanti katkaistiin. Koska kaupunkia puolustavilla joukoilla oli miesylivoima, serbit aikoivat heikentää puolustusta pommituksin mieluummin kuin yrittää kaupungin suoraa valtausta. Piiritys alkoi virallisesti 5. toukokuuta, jolloin tuhannet ihmiset marssivat kaupungissa rauhan puolesta. Tällöin tuntemattomat asemiehet ampuivat väkijoukkoon ja tappoivat ainakin yhden marssijan. Tämän jälkeen Sarajevoon kohdistui jatkuvaa pommitusta.
thumb|200px|Piirityksen aikana kaupungista ulos rakennettu huoltotunneli.
Kolmannes kaupungin puolustajista oli muita kuin muslimeja. Vaikka puolustajilla oli miesylivoima, heidän aseistuksensa oli heikkoa: heillä oli yksi Kalašnikov-rynnäkkökivääri kolmea henkilöä kohti ja suojakypäriä puuttui. Parempia aseita saatiin salakuljettamalla niitä serbilinjojen läpi ja sotasaaliina. Kaupungin saartajat halusivat näännyttää sinne jääneet ihmiset alussa vaikka nälkään, jos kaupunki ei antautuisi. Serbien asemat olivat ylempänä kuin Sarajevon kaupunki, joten niistä käsin kaupunkia oli helppo tulittaa muun muassa kranaatinheittimillä. Noin 100 000 asukasta pakeni kaupungista, josta ruoka alkoi loppua nopeasti. Satoja tuhansia asui kaupungissa koko sodan ajan.
Bosnia-Hertsegovinan armeija onnistui melkein kesäkuussa 1992 puhkaisemaan saartorenkaan saatuaan voittoja kaupungin kaakkoisosan Dobrinjassa. Sarajevon ja Bosnian hallituksen joukkojen hallinnoiman Butmirin alueen välissä oli YK:n UNPROFOR-joukoilla ollut Sarajevon lentoasema. Bosnian hallituksen joukot päättivät vuoden 1993 alussa kaivaa tunnelin lentoaseman alle ja näin helpottaa kaupungin huolto-ongelmaa. Työt aloitettiin maaliskuussa 1993 kahdesta suunnasta, ja tunneli oli valmis 30. heinäkuuta. Se oli 920 metriä pitkä ja keskimäärin 1,7 metriä korkea.Donia, s. 325–326. Tunneli mahdollisti paremmat huoltoyhteydet ja ihmisten pääsyn pois kaupungista. Lentoaseman takana kaupungin lounaisosassa olevan tunnelin kautta saatiin ruokaa, sähköä ja puhelinyhteys. Ennen tunnelia huolto oli kokonaan ilmasillan varassa. Tunnelista reitti johti vaaralliselle tielle Igmanvuoren halki. Se oli Bosnian hallituksen hallinnassa, mutta serbijoukot pommittivat sitä säännöllisesti.
Markalen iskusta piirityksen loppumiseen
thumb|200px|Sarajevon tilanne tammikuussa 1994. Vinoviivoitetut alueet olivat bosniakeilla.
Helmikuun 5. päivänä 1994 Markalen torille osui kranaatti, joka tappoi 68 ja haavoitti 144:ää. YK:n raportin mukaan 120 millimetrin kranaatti tuli koillispuolelta mutta tarkkaa suuntaa ei pystynyt määrittelemään. Kenraali Michael Rose ilmoitti, ettei kranaatin ampujaa pysty varmuudella kertomaan, mutta piti varmana, että sen on oli ampunut Bosnian serbiarmeija. Bosnian serbit kiistivät vastuunsa iskusta ja väittivät, ettei kranaatilla saanut aikaan väitettyä tuhoa. Heidän mukaansa Bosnian armeija oli itse aiheuttanut räjähdyksen, joka oli haavoittanut muutamia ja jonka tuhoja oltiin liioiteltu.Donia, s. 327–328. Iskun jälkeen YK kuitenkin uhkasi 9. helmikuuta serbijoukkoja mahdollisesta ilmaiskusta ja vaativat heitä vetämään raskas aseistus kauemmaksi kaupungista kymmenessä päivässä. Serbit eivät olleet juurikaan reagoineet uhkavaatimukseen 17. helmikuuta mennessä, kun Venäjä ilmoitti lähettävänsä 400 sotilasta kaupunkiin ja suostutteli Bosnian serbit tottelemaan Naton uhkavaatimusta. Nato ilmoitti 20. helmikuuta, ettei tarvetta ilmaiskulle ole. Tuon päivän jälkeen myös pommitus Sarajevoon väheni.
Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter vieraili joulukuussa 1994 Sarajevossa tavoitteenaan nopeuttaa rauhanneuvotteluita. Hän onnistui sopimaan tulitauosta, joka kestäisi vuoden 1995 alusta huhtikuun alkuun. Ammuskelu päättyikin Sarajevossa tilapäisesti, mutta tulitauon aikana sotilasyksiköt pystyivät täydentämään varastojaan. Helmikuun lopussa tulitauko alkoi murentua, ja pian tämän jälkeen serbijoukot siirsivät tykkejään jälleen lähemmäksi kaupunkia. Tulitaukoa seurasi piirityksen voimaikkaimpiin kuuluneet hyökkäykset huhtikuusta elokuulle.Donia, s. 329.
Huhtikuussa serbien ja UNPROFOR-joukkojen väliset yhteenotot lisääntyivät. Serbit haastoivat YK:n sotilaat, ja joukkojen uusi komentaja Rupert Smith oli valmiimpi vastaamaan serbien provokaatioihin. Lyhyen tulitauon jälkeen uudelleen alkaneet yhteenotot herättivät Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Ranskassa halua kohdata Bosnian serbiarmeija. Bill Clinton kannatti ilmaiskuja, ja hän sai Ranskan tuen Nato-johtoisille iskuille.Donia, s. 330. Naton koneet hyökkäsivät serbien ammusvarastoihin, ja taisteluiden jatkuessa serbien oli peräännyttävä. Sähköä ja vettä alettiin saada kaupunkiin ajoittain. Tulitauko solmittiin lokakuussa 1995 ja lopullinen rauha Daytonin sopimuksessa marraskuussa samana vuonna. Rauhansopimuksen jälkeen vetäytyvät serbit ryöstivät ja polttivat taloja ja aiheuttivat muutakin tuhoa. Normaaliin elämään palattiin Sarajevossa vähitellen, mutta Bosnian hallitus julisti piirityksen virallisesti päättyneeksi vasta 29. helmikuuta 1996.
Piirityksen aikana kuoli arviolta 12 000 ihmistä, joista suuri osa oli lapsia; lisäksi 50 000 haavoittui. Kranaatteja ammuttiin kaupunkiin saarron aikana keskimäärin 329 kappaletta päivässä, suurin määrä, 3 777 kranaattia 22. heinäkuuta 1993. Tietyt alueet joutuivat piirityksen aikana systemaattisen kranaattitulen kohteeksi. Näihin kuuluivat monet kulttuurirakennukset sekä uskonnolliset ja julkiset rakennukset. Kaupungin keskusta, lentoasema, lounaiset esikaupunkialueet ja historiallinen keskusta olivat kranaattitulen yleisimmät kohteet.
Elämä kaupungissa piirityksen aikana thumb|290px|Sellonsoittaja osittain tuhoutuneessa kansalliskirjastossa Sarajevossa vuonna 1992.