Pompidou-keskus (, Centre Georges-Pompidou, Centre Pompidou tai Centre Beaubourg) on taiteen monitoimitalo. Se sijaitsee Beaubourgin aukiolla Pariisin neljännessä kaupunginosassa Hallien ja Marais’n korttelien välissä.
Vuonna 1977 yleisölle avattu keskus perustettiin Georges Pompidoun aloitteesta. Pompidou toimi Ranskan presidenttinä vuosina 1969–1974. Hän halusi perustaa Pariisin sydämeen kulttuurilaitoksen, joka omistettaisiin kokonaan modernille taiteelle ja nykytaiteelle. Uuteen kulttuurikeskukseen hän halusi kuvataidetta kirjojen, muotoilun, musiikin ja elokuvien rinnalle.
Vuonna 2006 Pompidou-keskuksessa vieraili 6,6 miljoonaa kävijää, mikä teki keskuksesta yhden Ranskan suosituimmista nähtävyyksistä Louvren ja Eiffel-tornin ohella. Keskuksessa on toinen kahdesta maailman merkittävimmästä modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmasta. Toinen on New Yorkin modernin taiteen museossa MoMA:ssa. Lisäksi Pompidou-keskuksessa on saleja vaihtuville näyttelyille, elokuvateattereita, näyttämöitä sekä Euroopan suurin julkinen kirjasto.
Vuonna 2010 Pariisissa sijaitsevaa Pompidou-keskusta hajautettiin Metzin kaupunkiin, jonne avattiin uusi Pompidou-keskus.
Historia Georges Pompidou kaavaili Pariisin keskustaan uudentyyppistä, kaikenlaiselle nykytaiteelle omistettavaa kulttuurikeskusta. Sen perustamiseen liittyi monenlaisia tavoitteita:
Pariisin ajateltiin olevan taiteen suhteen alennustilassa ja tähän tilanteeseen haluttiin saada muutos. Pariisin asemaa yhtenä maailman tärkeimmistä nykytaiteen keskuksista haluttiin vahvistaa, sillä New Yorkista oli tulossa Pariisille yhä kovempi kilpailija. Ranskalaista taidetta haluttiin esitellä maailmalle uudenlaisia taiteenlajeja ja taiteidenvälisyyttä suosien. Nykytaiteella uskottiin voivan saavuttaa entistä suurempi yleisö. Tämä tosin edellytti sitä, että julkinen valta toimisi tuellaan välittäjän roolissa. Pariisiin haluttiin rakentaa tärkeä monumentti, joka edustaisi 1900-luvun loppupuoliskon arkkitehtuuria. Pariisissa ei tuon kauden arkkitehtuuria ollut aiemmin merkittävästi ollut.
Hanke herätti keskustelua etenkin massa- ja eliittikulttuurin vastakkainasettelusta ja kulttuurin hajauttamisesta, jotka muutenkin olivat siihen aikaan paljon otsikoissa. Joidenkin mielestä uudesta Pompidou-keskuksesta tulisi vain yksi kulttuurilaitos lisää Pariisiin. Toiset sen sijaan näkivät hankkeen mahdollisuutena keskittää kulttuuria yhteen keskukseen. Keskustelua kirvoitti myös vallan ja taiteen suhde. Monet taiteilijat pelkäsivät, että taiteesta tulisi vallan välikappale.
Hankkeen tausta Hankkeen taustalla oli kaksi erillistä projektia, jotka käynnistettiin 1960-luvulla:
André Malraux oli kaavaillut 1900-luvun taiteelle omistettavaa museota, jonka suunnittelun hän halusi antaa arkkitehti Le Corbusierin tehtäväksi. Hankkeella haluttiin puuttua Palais de Tokyossa sijaitsevan Ranskan modernin taiteen museon huonoon tilanteeseen. Modernin taiteen museon käytössä oli ollut niin vähän varoja, ettei 1900-luvun tärkeimpien taiteilijoiden kokoelmia ollut saatu näytteille. Kävijöitä oli ollut vähän: vuonna 1971 museossa kävi vain 165 000 vierasta. Uudelle modernin taiteen museolle myönnettiin 8 miljoonan frangin (1,2 miljoonaa euroa) tuki tontin ostoa ja valmistelevia selvityksiä varten. Pariisin keskustaan suunniteltiin suurta julkista kirjastoa. Tämä projekti oli alun perin Ranskan kansalliskirjaston uudistamishanke. Sen jälkeen, kun oli päätetty siirtää Pariisin Hallit keskustasta Rungisin lähiöön, kansalliskirjaston johtaja Etienne Dennery ehdotti, että vapautuneet tilat otettaisiin uuden kirjaston käyttöön. Hanke alkoi näin saada jalansijaa vuosina 1963–1965. Vuonna 1966 asetettiin Pompidoun aloitteesta ministeriöiden välinen komitea uuden kirjaston perustamishanketta varten. Pompidou piti projektia tärkeänä, ja sille myönnettiinkin valtiontukea. Uuden kirjaston tuli olla kyllin suuri 1 300 kävijälle ja siellä oli tarkoitus olla miljoona nidettä sekä 2 000 aikakauslehteä. Kirjaston oli tarkoitus olla 11 000 neliömetrin suuruinen ja avoin kaikille. Ranskan silloinen opetusministeri Alain Peyrefritte hyväksyi hankkeen 11. joulukuuta 1967.
Keskuksen synty
Vuonna 1969, kun Pompidousta oli tullut Ranskan presidentti, hän päätti rakennuttaa uuden modernin taiteen museon Beaubourgin aukiolle. Koska aukio oli ainoa mahdollinen paikka sekä museolle että uudelle julkiselle kirjastolle, päätettiin helmikuussa 1970 yhdistää nämä kaksi hanketta samaksi kulttuurilaitokseksi. Pompidou halusi, että ihmiset voisivat kirjastossa käydessään löytää keskuksesta myös muita aktiviteetteja.
"Odotan innolla Pariisiin sellaista kulttuurikeskusta, jota on jo yritetty perustaa Yhdysvaltoihin tähän mennessä huonolla menestyksellä", Pompidou sanoi. "Haluaisin, että keskus olisi sekä museo että taidekeskus, jossa kuvataiteet olisivat vieri vieressä musiikin, elokuvien, kirjojen ja audiovisuaalisen tutkimuksen kanssa. Koska Pariisissa on jo Louvren taidemuseo, olisi uusi museo omistettu pelkästään nykytaiteelle. Taide olisi luonnollisesti modernia ja kokoelmia päivitettäisiin jatkuvasti. Kirjastossa kävisi tuhansia kävijöitä, jotka samalla saisivat myös nauttia taiteesta."
Pompidou allekirjoitti 11. joulukuuta 1969 virallisen päätöksen nykytaiteelle omistettavan keskuksen perustamisesta Beaubourgin aukiolle. Päätös perustui Sébastien Losten laatimaan projektisuunnitelmaan. Loste johti tuolloin hanketta Pompidoun nimittämänä. Pariisin kaupunginvaltuusto hyväksyi päätöksen 23. joulukuuta.
Keskukseen piti alun perin sisältyä nykytaiteen museo, julkinen kirjasto ja teollisen muotoilun keskus (ransk. Centre de création industrielle, CCI). Teollisen muotoilun keskus oli François Matheyn, Pariisin taideteollisen museon (ransk. musée des Arts décoratifs) johtajan, perustama. Vuonna 1971 päätettiin Pompidoun aloitteesta, että keskukseen sisällytettäisiin myös tuleva musiikintutkimuslaitos IRCAM (ransk. Institut de recherche et coordination acoustique/musique). Laitoksen perustaminen annettiin Pierre Boulezin tehtäväksi. Hän oli lähtenyt Ranskasta vuonna 1966 ja palasi nyt maahan.
Hankkeesta seurasi monia hallinnollisia haasteita, koska vastuu oli jaettu usealle eri taholle. Museo kuului kulttuuriministeriön vastuualueeseen, kun taas kirjastosta vastasi opetusministeriö. Musiikintutkimuslaitoksesta puolestaan vastasi säveltäjä Marcel Landowski, joka oli kulttuuriministeriössä vastuussa musiikista sekä ooppera- ja tanssitaiteesta. IRCAM halusi kuitenkin kulttuuriministeriöstä itsenäiseksi, ja Pierre Boulez ja Marcel Landowski ajautuivat ilmiriitoihin.
Pompidou-keskuksen perustamisella haluttiin viimein laittaa piste Ranskan kulttuuripolitiikan epäonnistumisille. Todellista modernin taiteen museota ei ollut aiemmin onnistuttu perustamaan, julkiset kirjastot olivat kehittymättömiä varsinkin Pohjois-Eurooppaan nähden ja nykymusiikkia väheksyttiin. Pompidou-keskuksen perustamisesta tuli jälleen uusi haaste valtion kulttuuri-instituutioiden elitismille, joka oli jo horjunut vallankumouksellisena vuonna 1968.
Pompidou-keskuksen perustamisesta tuli jälleen uusi haaste valtion kulttuuri-instituutioiden elitismille.
Museohankkeen toteutus
Hallintoneuvos Robert Bordaz valtuutettiin 26. elokuuta 1970 johtamaan Pompidou-keskuksen rakentamista valtioneuvostossa. Hän kokosi noin kymmenen henkilön työryhmän, jonka tehtävänä oli järjestää joulukuussa 1970 käynnistettävät arkkitehtuurikilpailut sekä perustaa julkinen laitos, joka vastaisi Pompidou-keskuksen suunnittelusta ja rakentamisesta.
Jean Prouvén johtama arkkitehtuurikilpailun tuomaristo valitsi 15. heinäkuuta 1971 voittajaksi Renzo Pianon ja Richard Rogersin suunnitelman 681 suunnitelman joukosta. Mukaan hankkeeseen tuli insinööritoimisto Ove Arup & Partners.
Tammikuussa 1972 Robert Bordaz valittiin johtamaan Pompidou-keskuksen julkista laitosta. Hän kokosi ympärilleen keskuksen tulevan johtokunnan, johon kuuluivat:
ruotsalainen Pontus Hultén, joka saapui Ranskaan syyskuussa 1973. Hänet nimettiin modernin taiteen museon johtajaksi kolmen vuoden sopimuksella. Hulténin ja museon varajohtajan Germain Viatten tehtävänä oli saada uudesta museosta kansainvälinen ja nykyaikainen kulttuurilaitos. Jean-Pierre Seguin, joka oli Pompidou-keskuksen kirjaston ensimmäinen johtaja. Hän oli työskennellyt projektin parissa vuodesta 1967 lähtien ja nyt hänen tehtäväkseen tuli sen toteuttaminen. François Mathey, josta tuli teollisen muotoilun keskuksen CCI:n johtaja. Mathey oli perustanut CCI:n vuonna 1968 Ranskan taideteollisuuden keskusliiton (ransk. Union centrale des arts décoratifs) yhteydessä, mutta tuolloin hanke ei edennyt varojen vähyyden takia.
Ministerineuvosto lopetti rakennusohjelman ja sen rahoituksen 20. maaliskuuta 1973. Rahoitusta oli myönnetty useiksi vuosiksi ja sitä oli maksettu Ranskan kulttuuriministeriön budjetin ulkopuolelta.
Uuden instituutin lopullinen asema määriteltiin lailla 3. tammikuuta 1975. Laissa asetettiin rakennettavaksi Georges Pompidou -taide- ja kulttuurikeskus, jonka luomisesta silloinen pääministeri Jacques Chirac oli joutunut kamppailemaan lujasti presidentti Valerie Giscard d’Estaingin kanssa, joka halusi lopettaa projektin. Chiracin pyynnöstä neuvosto päätti vuonna 1974 töiden jatkamisesta.
Avajaisista nykypäivään Presidentti Valéry Giscard d'Estaing vihki kansallisen Georges Pompidou -taide- ja kulttuurikeskuksen käyttöön 31. tammikuuta 1977. Paikalla vihkiäisissä oli sen aikainen pääministeri Raymond Barre, vuonna 1974 menehtyneen Georges Pompidoun vaimo Claude Pompidou ja useita muita merkkihenkilöitä.
Keskuksen arkkitehtuuri putkistoineen, liukuportaineen ja metallisine kävelysiltoineen herätti suurta keskustelua. Kaikki rakenteet, jotka normaalisti pyritään piilottamaan, oli rakennuksessa jätetty tarkoituksella kaikkien näkyville. Pariisilaisten puheessa keskuksesta käytetään sellaisia lempinimiä kuin Putkien Notre-Dame ja Pompidolium. Sitä pilkataan taidehangaariksi, höyrytehtaaksi, öljynjalostamoksi, kulttuurin sillisalaatiksi tai avantgardistiseksi syyläksi. Sitä haukuttiin ankarasti myös kalleutensa takia. Avajaisvuonnaan keskus käytti seitsemäsosan valtion kulttuuribudjetista.
Keskuksen kiistelty arkkitehtuuri on Renzo Pianon näkemyksen mukainen. Se on rakennus, joka murtaa ennakkoluulot pelottavasta kulttuurilaitoksesta. Keskuksen päivittäisen kävijämäärän odotettiin olevan noin viisi tuhatta, mutta todellisuudessa määrä oli lopulta viisinkertainen.Valtaosa kävijöistä haluaa nähdä museon suurnäyttelyt, mutta suuri kirjasto mediateekkeineen rikkoo myös kävijäennätyksiä.
Vuonna 1992 CCI yhdistyi Ranskan modernin taiteen museon MNAM:n kanssa. Tämän jälkeen teosten esillepanoa uudistettiin perusteellisesti muiden tärkeiden uudistusten ohella.
Juhlittuaan 20-vuotispäiväänsä vuoden 1997 lopulla, keskus sulki ovensa perusteellisen remontin takia. Työt kestivät 27 kuukautta ja tulivat maksamaan lähes 576 miljoonaa frangia (88 miljoonaa euroa), joista suurimman osan, noin 482 miljoonaa, maksoi valtio. Renzo Pianon johtamat työt kasvattivat keskuksen kokonaispinta-alaa 8 000 neliömetrillä ja samalla kerroksista tuli täysin muunneltavia. Remontin aikana keskus hajautti toimintojaan ja järjesti 34 näyttelyä museoissa ympäri maakuntaa. Nämä näyttelyt olivat suurmenestyksiä: ne keräsivät yli 2,5 miljoonaa kävijää.
Remontti ei vaikuttanut keskuksen suosioon. Kun keskus avattiin uudelleen 1. päivänä tammikuuta 2000, siellä vieraili 80 000 ihmistä ensimmäisen viikonlopun aikana. Vierailijat pääsivät tutustumaan uusiin palveluihin, uusiin näyttelysaleihin ja aiempaa suurempiin tiloihin.
Näiden uudistusten ansiosta näytteillä olevien teosten määrä on suurempi, ja tiloissa voidaan myös esittää aiempaa enemmän tanssi-, teatteri- ja musiikkiesityksiä. Nuorille omistettua tilaa on myös kehitetty uudella lasten gallerialla, jossa on esillä kaksi näyttelyä joka vuosi.