Afrikannorsut (Loxodonta) on afrikkalainen nisäkkäiden suku, joka kuuluu aasiannorsun kanssa norsujen heimoon. Savanninorsua ja metsänorsua kutsuttiin ennen yhteisnimellä afrikannorsu, mutta ne on sittemmin todettu omiksi lajeikseen. Afrikannorsut ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimpia: afrikannorsu voi saavuttaa kuudesta kahdeksaan metrin pituuden ja monen tonnin painon.
Afrikannorsut ovat uhanalaisia, ja niitä on jäljellä arvioista riippuen muutama sata tuhatta yksilöä. Ennen afrikannorsuja oli Afrikassa yli 27 miljoonaa, mutta ihmisen toiminta on pienentänyt kantaa huomattavasti. WWF:n arvion mukaan norsut voivat kadota täysin osasta Afrikkaa 50 vuodessa, mikäli niihin ei kohdisteta tehokkaita suojelutoimia.
Eläintieteilijät kutsuvat norsuja avainlajeiksi, sillä ne pitävät asuinalueensa avoimena, kaivavat maasta itselleen tarpeellisia kivennäisaineita ja levittävät samalla siemeniä. Jos norsut häviävät tietyltä alueelta, niiden mukana häviää monia muitakin lajeja ja elinympäristö muuttuu suotuisaksi toisille lajeille.
Biologia Koko, ulkonäkö ja muut tuntomerkit Urosnorsut ovat keskimäärin 3,2 metriä korkeita, mutta suurin koskaan mitattu norsu saavutti peräti neljän metrin säkäkorkeuden. Afrikannorsunaaras painaa suunnilleen 3 000 kilogrammaa, se on säkäkorkeudeltaan noin 2,7 metriä ja pituudeltaan suunnilleen 5,4–6,9 metriä. Uros taas saattaa painaa kuusi tonnia ja olla pituudeltaan 6–8-metrinen.
Afrikannorsuilla on litteä otsa, valtavat korvat ja useimmiten kovera keskiselkä. Kärsänpäässä on sormimainen lisäke ylä- ja alareunassa. Kaviokynsiä on tavallisesti etujalassa neljästä viiteen ja takajalassa kolme.
Afrikannorsuilla on 21 kylkiluuta, ja niiden nahka on usein ruskean harmaata tai harmaata.
Afrikannorsu on kasvinsyöjä ja sen hampaat ja suolisto ovat kehittyneet tähän sopiviksi. Hampaat ovat litteämmät kuin lihansyöjillä ja ne soveltuvat hyvin sitkeiden kasvien jauhamiseen. Savanninorsuilla on neljä suurta poskihammasta, joista jokainen on 10 senttimetriä leveä ja 30 senttimetriä pitkä. Nämä hampaat ovat uusiutuvia ja niiden tehtävä on jauhaa kasviravinto mahdollisimman hyvin. Nuorilla norsuilla on myös 15 maitohammasta, jotka putoavat sen kasvaessa. Suolisto taas on pitkä, kun lihansyöjillä se on lyhyt. Näin kasviravinto ehtii sulaa suolistossa.
Biologit pitävät norsuja poikkeuksellisen älykkäinä eläiminä, ja niiden aivot ovatkin tavallista monimutkaisemmat. Norsuilla on hyvä muisti, ja laumojen johtajat saattavat muistaa lapsuudessa kulkemansa reitit ja vesistöjen sijainnit, vaikka viime käynnistä olisikin kulunut jo vuosikymmeniä. Hiukan liioittelevan sanalaskun mukaan ”norsu ei koskaan unohda”.
Erot aasiannorsuun Afrikannorsut eroavat ulkoisesti aasiannorsusta korvien ja syöksyhampaiden perusteella. Afrikannorsuilla on suuret korvat, jotka viilentävät sitä kuumina päivinä. Lisäksi afrikannorsujen molemmille sukupuolille kasvaa syöksyhampaat, jotka saattavat yltää jopa 2,5-metrisiksi. Aasiannorsuista ainoastaan uroksilla on näkyvät syöksyhampaat.
Afrikannorsut ovat vähemmän karvaisia kuin aasiannorsut, jotka ovat läheisempää sukua mammuteille kuin afrikannorsut.
thumb|120px|left| Aasian- (vas.) ja afrikannorsun (kesk.) sekä mastodontin poskihampaat.
Afrikannorsujen kärsässä on sekä ylä- että alahuuli ja poskihampaissa korkeammat harjanteet kuin aasiannorsuilla. Tämä heijastelee erilaista ravintoa: aasiannorsu syö heinäkasveja, afrikannorsut enemmän puiden ja pensaiden lehtiä ja nuoria oksia.
Lajit, niiden väliset erot ja kehityshistoria Norsueläinten esi-isät jakautuivat kolmeen ryhmään 3–5 miljoonaa vuotta sitten. Näistä kolmesta ryhmästä kehittyivät afrikannorsut (Loxodonta), aasiannorsut (Elephas) ja mammutit (Mammuthus), joista aasiannorsut ja mammutit erosivat toisistaan viimeisenä.
Vanhimmat fossiililöydöt Loxodonta-suvun lajeista ovat mioseenikauden lopulta noin viisi miljoonaa vuotta sitten. Myöhemmin fossiililöydöissä on tauko, joka alkaa kaksi miljoonaa vuotta sitten ja päättyy noin 500 000 vuotta sitten. Tällä jaksolla Afrikassa eli nykyisen aasiannorsun lähisukulaisia, Elephas recki -lajia. Elephas oli ruohonsyöjä, ja se väistyi vuorostaan lehtiä ja oksia syövien Loxodonta-lajien tieltä.
Sukupuuttoon kuollutta Loxodonta adaurora -lajia pidetään nykyisten afrikannorsulajien esi-isänä. Metsänorsua ja savanninorsua pidettiin ennen saman lajin alalajeina; geenitutkimukset ovat osoittaneet ne eri lajeiksi. Näkyviä eroja on koossa, korvien ja syöksyhampaiden muodossa ja varpaankynsissä. Lajien välisiä risteymiä tavataan usein, mikä sekoittaa selvien tuntomerkkien löytämistä.
Metsänorsu on selvästi pienempi (uroksen säkäkorkeus 250 cm ja paino 4 000–5 000 kg; savanninorsu 350 cm ja 7 000 kg) Metsänorsu on tummempi Metsänorsulla on etujalassa viisi ja takajalassa neljä varpaankynttä, savanninorsulla vastaavasti neljä ja kolme Metsänorsun korvat ovat pyöreämmät Metsänorsun syöksyhampaat ovat suoremmat ja suuntautuvat selvemmin alaspäin
Loxodonta adaurora -lajin lisäksi toinenkin laji, Loxodonta exoptata, tunnetaan plioseenikauden fossiileista. Niiden jälkeen Loxodonta atlantica eli koko Afrikassa aluksi rinnan nykyisen Loxodonta africanan kanssa mutta väistyi myöhemmällä pleistoseenikaudella. Loxodonta atlantica oli suurempi kuin savanninorsu, ja sitä tavattiin varsinkin Afrikan pohjoisosissa. On spekuloitu, että Hannibal olisi käyttänyt nimenomaan tätä lajia, sillä tuon ajan puunilaisissa kolikoissa kuvattujen norsujen tuntomerkit sopivat siihen parhaiten.
Kanta Afrikannorsukannan kehitys 1800-luvulta alkaen
Afrikannorsuja arvioidaan olleen 1800-luvun alussa vielä noin 27 miljoonaa, ja vielä puoli vuosisataa sitten Afrikassa oli luonnonvaraisena noin viisi miljoonaa yksilöä, mutta 1970- ja 1980-lukujen norsunluukauppa sai kannan romahtamaan dramaattisesti. Miljoonia yksilöitä teurastettiin syöksyhampaiden takia, kunnes 1989 astui voimaan kansainvälinen norsunluun vientikielto. Tuolloin afrikannorsujen kanta oli kutistunut suunnilleen puoleen miljoonaan yksilöön.
Huolimatta norsunluun vientikiellosta ei kanta ole kasvanut kovinkaan paljon. Nykyään luonnossa tavataan arviolta 470 000–690 000 afrikannorsua. Norsukantaa on yritetty saada kasvamaan erilaisilla luonnonsuojeluhankkeilla, mutta monet niistä ovat epäonnistuneet, sillä niissä ei ole otettu huomioon paikallisen väestön tarpeita. Yksi onnistuneimmista hankkeista on 4 200 neliökilometrin laajuinen Dzanga-Sanghan kansallispuisto, joka lukeutuu Keski-Afrikan viimeisiin alueisiin, joissa kasvaa luonnontilassa olevaa trooppista metsää. Alue tunnetaan poikkeuksellisen monipuolisesta ja runsaasta eläimistöstään, mutta pääpaino on kuitenkin norsujen suojelussa.
Norsujen tarkasta lukumäärästä ei ole tietoa, sillä kannan laskeminen on vaikeaa. Laskeminen voidaan suorittaa kahdella tavalla: helikopterista tai maastosta. Molemmissa on huonot puolensa: Helikopterista voidaan laskea vain savanneilla ja muilla aukeilla paikoilla elävät norsut, kun metsien ja muiden alueiden norsut eivät erotu puiden seasta. Maastosta laskeminen (tekniikalla, joka perustuu esim. jätöskasojen lukumäärään ja niiden hajoamisasteeseen tietyllä alueella) taas vie aikaa. Nämä menetelmät tuottavat jokseenkin yhtä tarkkoja tuloksia. Jätöksiin perustuvan menetelmän arvellaan sopivan paremmin pienten tai hupenevien populaatioiden seurantaan. Se on myös käytetyin menetelmä metsissä olevien norsujen lukumäärän mittaamiseen.
Elinalueet
Afrikannorsuja tavattiin aikanaan koko Afrikan mantereella lukuun ottamatta aavikkoalueita. Nykyään niitä esiintyy hajanaisesti Saharan etelänpuolisilla alueilla. Norsuja tavataan muun muassa savanneilla, suoalueilla, vuoristoseuduilla ja metsissä. Nimensä mukaisesti savanninorsut pysyvät useammin savannilla, metsänorsut metsissä. Afrikannorsu ei yleensä elä aavikolla muun muassa Saharassa ja Kalaharissa, koska siellä on liian kuumaa ja kuivaa sekä ravinnoiksi sopivia kasveja liian vähän. Malin ja Luoteis-Namibian puoliaavikolle sopeutuneet niin kutsutut aavikkonorsupopulaatiot ovat tästä poikkeus. Aavikkonorsut liikkuvat pitkiä jopa 70 kilometrin matkoja hiekkadyyniltä toiselle keitaiden väliä. Populaation yksilöt ovat sopeutuneet kuivuuteen ja tarvitsevat vähemmät vettä savanneilla eläviin norsuihin verrattuna.
Viime aikoina norsut ovat menettäneet elinalueitaan ihmisille. Lisäksi aavikoituminen on pakottanut jotkin norsut muuttamaan. Tavallisen afrikannorsulauman reviiri on laajuudeltaan 15–3 700 neliökilometriä.
Vaikka alueet, joilla norsuja tavataan, ovat laajoja, ne ovat silti hajanaisia. Kanta tällaisilla hajanaisilla alueilla on sangen pieni eikä kovinkaan vakaata, vaan vakaa kanta on vain eteläisessä Afrikassa, missä norsuja esiintyy luonnonpuistoissakin jo liiaksi asti.
Afrikannorsujen määrä eri valtioissa Jakauma perustuu arvioon vuodelta 2000, jonka mukaan afrikannorsuja olisi luonnonvaraisena 300 000–600 000 yksilöä. WWF:n tarkempi arvio antaa kokonaismääräksi 470 000–690 000 yksilöä.
Tansania 73 500–98 000 norsua Botswana 63 000–80 000 norsua Kongon demokraattinen tasavalta 4 500–83 500 norsua Kongon tasavalta 0–32 600 norsua Gabon 0–82 000 norsua Zimbabwe 56 000–82 000 norsua Sambia 19 500–33 000 norsuaKenia 14 000–26 500 norsua Namibia 6–12 000 norsua Kamerun 1–17 000 norsua Etelä-Afrikan tasavalta 10 000 norsua Angola 0–8 200 norsua Keski-Afrikan tasavalta 1 750–9 300 norsua Etiopia 850–2 400 norsuaTšad 0–3 000 norsua Sudan 22 000 norsua Mosambik 1 000–15 000 norsua Burkina Faso 1 500–2 500 norsua Malawi 1 100–2 300 norsua Norsunluurannikko 500–2 200 norsua 33 muussa Afrikan valtiossa kussakin alle 2 000 norsua.
Uhat thumb|300px|Työstettyä norsunluuta. Länsimaalaisten rikkaiden ja hallitsijoiden kysyntä norsunluulle saivat aikanaan monet ryhtymään metsästäjiksi. Nykyään norsunluukaupan kielto on muuttanut tilannetta ja luuta hankkivat enää laittomat salametsästäjät. Kysyntä on kuitenkin edelleen korkeaa Japanissa.
Nykyään pahimmat norsuihin kohdistuvat uhat ovat salametsästäjät ja elinalueiden muutokset. Afrikan väkiluvun kasvaessa tarvitaan yhä enemmän maatalousmaata. Uusien peltojen raivaus pienentää norsujen asuinalueita ja eristää niitä toisistaan. Norsut joutuvat tekemään yhä pidempiä vaelluksia, jotka saattavat koitua norsujen kohtaloksi. Aavikoituminen vähentää sekä norsuille että viljelysmaiksi kelpaavia alueita, ja lisää entisestään paineita ottaa norsujen elinalueita viljelykäyttöön.
Norsujen suurempaa suojelua vaaditaan eniten rikkaissa teollisuusmaissa,Many people who have never been to Africa would wish their governments to support elephant conservation simply because they like knowing that the elephant is still there. Viite: mutta paikallisväestölle asia ei ole yhtä yksinkertainen. He näkevät norsunluun ja -lihan arvokkaana tulonlähteenä. Lisäksi moni on rakentanut tulevaisuutensa juuri peltojen varaan, eivätkä he juuri pidä pelloille ajoittain ryöstöretkiä tekevistä norsuista. Maanviljelijöiden riskikäsitystä saattaa lisätä se, että tungettelevienkin villieläinten surmaaminen on laitonta. Tapauksissa, joissa paikallisten suhtautumista villieläinten suojeluun on selvitetty, on paljastunut tyytymättömyyttä. Syiksi on tunnistettu muun muassa suojeluhankkeiden tulosten epätasainen jakautuminen, sekä liian vähäinen paikallisyhteisön osallistaminen villieläinten hoitoon.
Myös ihmisten keskinäiset konfliktit saattavat vahingoittaa norsukantoja. Suurin osa Mosambikin norsukannoista kuoli vuonna 1992 päättyneessä sisällissodassa. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että Etelä-Afrikka lahjoitti Mosambikille 1 000 norsua kansallispuistoistaan, jotka alkoivat jo olla täynnä norsuja.
Suojelu