Antiikin Rooman armeija vaikutti merkittävästi Rooman valtakunnan historiaan. Se loi ja ylläpiti imperiumia, joka laajimmillaan ulottui Euroopasta Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Varhaisen Rooman armeija oli pieni ja sen sodat koostuivat lähinnä ryöstöretkistä. Rooman tasavallan ajan armeija koostui tavallisista kansalaisista, jotka liittyivät armeijaan sodan ajaksi mutta palasivat sitten takaisin siviilielämään. Vasta tasavallan lopulla Rooman armeijasta muotoutui kurinalainen ammattiarmeija, jona monet sen yleensä tuntevat.
Armeija oli Rooman politiikan toteuttaja, mutta myös politiikan luoja ja keisarintekijä. Sota ja politiikka kietoutuivat erottamattomasti yhteen, koska valtakunnan johtajien odotettiin ohjaavan sekä julkista elämää Forumilla että armeijaa sotaretkellä. Armeija toimi tärkeänä sosiaalisen nousun väylänä ja roomalaistamisen työkaluna.
Armeija kehittyi vähitellen Välimeren alueen mahtavimmaksi sotilasmahdiksi, kun tarpeen vaatiessa kootuista sotajoukoista siirryttiin ammattiarmeijaan Gaius Mariuksen uudistusten yhteydessä n. 100 eaa. Lopulta syntyi legioona, n. 6 000 miehen hyvin järjestäytynyt yksikkö.
Komentaja Roomalainen komentaja oli vapaa toimimaan ja pystyi johtamaan sotatoimia suoraan ja henkilökohtaisella tasolla lähellä miehiään. Hän oli aktiivinen ja liikkui vihollisen tuntumassa, vaikka uhkana oli haavoittuminen tai kuolema. Ihanne oli komentaja, joka pysyi maanmiehenä ja aseveljenä ja joka oli osallisena yhteisessä yrityksessä muun armeijan mukana. Komentaja ei koskaan saanut epäillä Rooman lopullista voittoa. Jalosukuisen roomalaisen edellytettin osaavan järjestää armeija taisteluryhmitykseen ja kykenevän johtamaan sitä taistelun aikana. Hänellä oli oltava päätösten tekemiseen tarvittava itseluottamus ja järki. Taisteluissa komentajan tehtävänä oli tarvittaessa siirtää reservissä olleita joukkoja eturintamaan.
Antiikin maailmassa ei ollut juurikaan karttoja, joten komentajat keräsivät tietoa eri lähteistä. Yleensä oli lähetettävä tiedustelija etumaastoon katsomaan, mitä siellä oli. Komentajat saattoivat hoitaa tiedustelun myös kuulustelemalla vankeja tai haastattelemalla kauppiaita.
Tiedonkulku oli hidasta eikä se missään oloissa ollut ratsulähetin laukkaa nopeampaa. Viestityskeinoina käytettiin myös lippuja ja merkkitulia.
Yksi komentajan tunnusmerkeistä oli viitta eli paludamentum, jonka hän puki muun varustuksen päälle lähtiessään Roomasta ja jonka hän otti päältään vasta palatessaan takaisin.
Legioona
Legioona (legio, monikko legiones) oli Rooman valtakunnan armeijan sotilaallinen perusyksikkö, joka on verrattavissa nykyarmeijoiden divisioonaan. Arviolta 4 000–6 000:n miehen vahvuiset legioonat olivat takaamassa Rooman sotilaallista mahtia. Legioonien poliittinen valta Roomassa oli myös suuri.
Legioonissa ehkä merkittävin osa oli niiden raskas jalkaväki eli legioonalaiset (legionarius, monikko legionarii). Legioonalaisia tukivat usein ulkomaiset auxilia-joukot, jotka toimivat jousimiehinä, ratsujoukkoina, keihäsmiehinä ja jopa linkomiehinä. Legioonat olivat numeroituja ja noin 50 niistä tunnetaan nykyään. Keisariajalla Rooman armeijassa oli samanaikaisesti 25–30 legioonaa. Varustus thumb|right|Roomalainen sotilas 1896 painetussa julkaisussa Legioonien varustus kehittyi vähitellen. Alun perin armeija koostui hastaateista (hastati), prinkiipeistä (principes) ja triaareista (triarii). Suojavarusteina oli erilaisia haarniskoja ja kypäriä. Hastaatit olivat iältään nuorimpia ja muodostivat legioonan ensimmäisen linjan. Prinkiipit olivat kokeneita jalkaväkimiehiä ja muodostivat toisen linjan. Triaarit olivat veteraaneja ja muodostivat kolmannen ja viimeisen linjan. Jokainen linja oli jaettu kymmeneen komppaniaan eli manipuliin. Kevytaseinen jalkaväki oli siroteltu raskasaseisen jalkaväen manipulien joukkoon. Tämä kokoonpano pysyi käytössä aina Mariukseen asti. Sen lisäksi että Marius otti käyttöön palkka-armeijan, hän yhtenäisti armeijan, ja kaikille sotilaille tuli käyttöön sama varustus: sama haarniska, aseistus ja ruoka-ja varustepakkaus, minkä takia heitä kutsuttiin Mariuksen muuleiksi.
Legioonalaisen aseistus koostui gladius-miekasta, pilumista ja pugio-tikarista. Pilum oli heittokeihäs, joka oli noin kahden metrin mittainen. Puisen varren päässä oli noin 60 cm:n mittainen rautainen väkäkärki. Kun pilum heitettiin, oli siinä varsin suuri iskuenergia ja se saattoi lävistää vastustajan kilven ja pitkän ohuen rautakärjen ansiosta myös kilven taakse suojautuneen vastustajan. Osuessaan pilum takertui joka tapauksessa tiukkaan eikä vihollinen voinut käyttää keihästä, koska ohut rautakärki poikkeuksetta vääntyi eikä siksi ollut enää käyttökelpoinen. Gladius oli noin 60 cm pitkä kaksiteräinen miekka, jonka roomalaiset olivat todennäköisesti omaksuneet espanjalaisilta. Legioonalaiset pitivät miekkaa oikeassa kädessä. Myös vasenkätiset, koska tiukassa ja ahtaassa linjassa taisteltaessa oli kaikkien toimittava samoin. Miekka oli myös siksi lyhyt, koska pitempi miekka olisi vaatinut käyttäjälle enemmän tilaa ja legioonalaiset seisoivat linjassa lähellä toisiaan suojatakseen toinen toistaan. Legioonalaiset heittivät usein ensin pilumit ja kävivät sitten lähitaisteluun.
Köyhät sotilaat suojasivat itsensä yleensä pyöreällä tai suorakulmaisella rintalevyllä. Vasemmassa kädessä sotilailla oli ovaalinmuotoinen, nahalla ja raudalla vahvistettu puukilpi. Sen alta näkyvän vasemman jalan sotilaat suojasivat usein säärisuojuksella.
Lähitaistelu Miehet heittivät keihäänsä ja tarttuivat miekkoihinsa, kun vihollinen oli noin 10–15 metrin päässä. Lähitaistelussa sotilaat yrittivät iskeä vastustajan maahan, astua tämän paikalle ja murtautua vihollisen muodostelmaan. Jos se ei onnistunut, rintamat irtautuivat, ja ne jäivät seisomaan pienen matkan päähän toisistaan. Jonkin ajan kuluttua toinen osapuoli lähti uuteen rynnäkköön. Taistelu eteni tällaisina lyhyinä purkauksina, kunnes toinen osapuoli murtui. Yleensä lähitaistelussa kuoli vain vähän miehiä, mutta lyöty ja sekasortoisena pakeneva armeija oli täysin vihollisensa armoilla. Siinä vaiheessa ratsuväki ajoi pakenevaa vihollista aggressiivisesti takaa tavoitteenaan surmata mahdollisimman monta pakenevaa vihollista ja pakottaa vihollinen antautumaan. Taistelun alussa ratsuväki oli yleensä jalkaväen sivuilla tai takana, mistä käsin se pystyi tekemään nopeita yllätyshyökkäyksiä jopa vihollisen linjojen taakse.
Laivasto Roomalaiset nojautuivat merisodankäynnissä pitkään liittolaistensa tukeen. Rooman laivasto syntyi suhteellisen myöhään puunilaissotien yhteydessä. Vuonna 261 eaa. tasavalta määräsi rakennettavaksi 100 viisisoudun ja 20 kolmisoudun laivaston. Sotalaivan malli saatiin todennäköisesti karthagolaisilta kaapatusta aluksesta. Ajan myötä laivasto kasvoi merkittäväksi osaksi Rooman sotavoimia.
Roomalaiset sotalaivat olivat pitkiä ja kapeita, airoilla varustettuja kaleereja, joiden keulassa oli metallinen puskuri, jolla roomalaiset pyrkivät osumaan vihollislaivan kylkeen tai perään, jotta sen kylkilaudat rikkoutuisivat. Joskus puskurilla yritettiin myös rikkoa vihollislaivan airot. Toinen roomalaisten käyttämä taktiikka oli entraus, jossa pyrittiin tarttumaan lujasti vihollislaivan kylkeen ja valtaamaan se roomalaisten kehittämällä erityisellä entraussillalla, eli corvuksella (korppi), jota vastaan karthagolaiset eivät osanneet suojautua. Entraussillassa oli voimakas piikki, joka lävisti vihollislaivan kansilankut ja kiinnitti roomalaislaivan siihen tiukasti. Legioonalaiset hyökkäsivät siltaa pitkin vihollislaivan kannelle ja valtasivat sen.
Piiritys Rooman armeija käytti monia sotakoneita, esimerkiksi onager-katapultteja, ballistoja ja piiritystorneja. Eräs piiritystaktiikka oli maavallien rakentaminen. Näiden avulla piiritysjoukot pääsivät piiritettävien joukkojen tasolle.
Piiritykset olivat keskeinen osa antiikin ajan sodankäyntiä. Rooman ammattiarmeija oli erityisen tehokas ja pelätty piirittäjä sen vertaistaan vailla olevan pioneeritaidon, päättäväisyyden ja aggressiivisuuden johdosta. Yleensä piirityksen kohteena oli linnoitettu kylä tai kaupunki, mutta joskus roomalaiset piirittivät vihollisen linnakkeita tai tukikohtia. Piirittämällä roomalaiset pakottivat vihollisensa taistelemaan roomalaisten ehdoilla. Linnoituksestaan ulosajetut viholliset joutuivat kohtaamaan roomalaiset avoimessa kenttätaistelussa, jossa he eivät saaneet hyötyä linnoituksestaan.
Piirityksen aluksi roomalaiset saartoivat vihollisen linnoituksen tai kaupungin ja estivät ihmisten ja tarvikkeiden kulun sisään ja ulos. Tavoitteena oli vihollisen näännyttäminen niin, että tämä joutuisi antautumaan. Suuren kaupungin piiritys saattoi kestää jopa monta vuotta, kuten kävi esimerkiksi Juudean kapinoidessa 60–70-luvuilla jaa. Masadan linnoitetun kaupungin puolustajilla oli vettä ja elintarvikkeita moniksi vuosiksi. Kaikissa tapauksissa vihollisen näännyttäminen ei siis ollut järkevää.
Joskus piiritys päättyi ovelaan yllätyshyökkäykseen. Tämä vaati pienen joukon pääsemistä salaa linnoituksen sisälle esimerkiksi petturin, salakäytävän tai hyvän onnen avulla. Linnoitukseen päässyt joukko saattoi ottaa haltuunsa portin tai keskeisen tornin, ja auttaa pääarmeijaa pääsemään sisään linnoitukseen.
Jos piiritys ei tuottanut muuten tulosta, viimeinen keino oli suora hyökkäys muurin yli, läpi tai ali. Roomalaiset pyrkivät välttämään suoraa hyökkäystä, sillä se aiheutti suuret tappiot hyökkääjälle. Suora hyökkäys oli tarkasti suunniteltu operaatio, jossa erilaiset joukot tukivat toisiaan. Nuolia ja kiviä ampuneet heittokoneet moukaroivat vihollisen varustuksia. Heittokoneiden ammukset eivät kyenneet murtamaan paksuja muureja, mutta ne häiritsivät puolustajia ja auttoivat muurinmurtajia ja piiritystorneja hyökkäämään. Muurinmurtajilla yritettiin tehdä aukkoja muuriin, ja piiritystornien laskusiltoja pitkin hyökkääjä yritti muurin yli. Muurin alle kaivettiin käytäviä, ja yritettiin romahduttaa muurin maanalaiset tukirakenteet polttamalla ne.
Piirittämiseen saatettiin päätyä myös taistelun loppuvaiheessa, kun roomalaiset pyrkivät lyömään pakenevan vihollisarmeijan ja varmistamaan voittonsa. Kun Caesar valloitti Gallian, takaa-ajettu galliarmeijan johtaja Vercingetorix linnoittautui armeijoineen Alesian kaupunkiin. Caesarin johtamat roomalaiset rakensivat kaupungin ympärille 10 roomalaista peninkulmaa pitkän piiritysvallin, johon kuului 23 linnaketta, kymmeniä torneja ja kahdeksan leiriä. Gallialaisten apujoukkoja vastaan Caesar rakennutti vieläkin pidemmän linnoitusketjun, jonka rintamasuunta oli kaupungista poispäin. Näin roomalaiset linnoittautuivat vihollisen väliin estäen Vercingetorixia murtautumasta ulos kaupungista ja toisaalta muita galleja saapumasta piiritetyn kaupungin avuksi.
Muurin murtaminen ei johtanut heti taistelun päättymiseen. Toisinaan roomalaiset joutuivat taistelemaan vielä monta päivää tai jopa viikkoja, ennen kuin piiritetty kaupunki saatiin lopullisesti kukistettua. Näin kävi esimerkiksi Jerusalemissa vuonna 70 jaa. Taistelun ratkettua roomalaiset sotilaat ryöstelivät kukistunutta viholliskaupunkia. Taistelun jälkeistä ryöstelyä pelättiin niin paljon, että usein kaupungit antautuivat, ennen kuin piiritysjoukot aloittivat varsinaisen hyökkäyksen.
Historia Varhaisen Rooman armeija thumb|300px|Rekonstruktioita kreikkalaisten hopliittien varusteista.
Legendan mukaan Rooma perustettiin vuonna 753 eaa. Tiedot tästä ajasta ovat kuitenkin vähäisiä eikä voida tietää varmuudella ovatko tarunomaiseen Romulukseen ja Remukseen sekä Rooman kuninkaisiin liittyvät tarinat totta. Esimerkiksi roomalaisen historioitsijan Liviuksen mukaan Romuluksella oli 300-miehinen henkivartiosto (). Roomalaiset alkoivat kirjoittaa historiaansa ensimmäisen kerran vasta 200-luvun eaa. lopussa.Goldsworthy 2005, s. 20