Elton Hercules John (synt. Reginald Kenneth Dwight, s. 25. maaliskuuta 1947 Pinner, Middlesex, Englanti) on brittiläinen poplaulaja, pianisti ja lauluntekijä. Hän on myynyt yli 450 miljoonaa levyä urallaan, joka ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle.
Johnin uran suurin kaupallinen menestys ajoittui 1970-luvulle, jolloin hän saavutti Yhdysvaltain albumilistan kärjen seitsemän kertaa peräkkäin. Kuusi kappaletta nousi ykköseksi, 16 pääsi Top 10:een ja 23 Top 40:een. Suurimman suosionsa aikaan hän teki albumejaan tiiviissä yhteistyössä sanoittaja Bernie Taupinin kanssa ja pukeutui huomiota herättävästi, mikä toi värikkyyttä hänen esiintymisiinsä.
1990-luvun alussa John myönsi kärsineensä uransa aikana huumeongelmista, alkoholismista ja bulimiasta.Norman 2002, s. 503. Hän on edelleen esillä julkisuudessa ja jatkaa AIDSin vastaista taistoa, jossa hän on ollut mukana 1980-luvun lopulta alkaen. Hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994, ja hänet aateloitiin vuonna 1998.
Elämä ja ura Lapsuus ja nuoruus Reginald Kenneth Dwight syntyi 25. maaliskuuta 1947 isovanhempiensa talossa Pinnerissä. Hänen isänsä Stanley oli kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) kapteeni. Isä piti perheessään vanhanaikaista järjestystä ja kuria, mitä Elton on myöhemmin kaunaisesti muistellut. Stanley ja Sheila Dwightille ei syntynyt muita lapsia.Norman 2002, s. 20–24.
Reginald innostui pianonsoitosta jo kolmen vuoden iässä, kun hänen isoäitinsä rohkaisi häntä kokeilemaan perheen pianoa. Hän kehittyi pian niin taitavaksi, että pystyi soittamaan kappaleen virheettömästi yhden kuuntelukerran jälkeen. Reginald aloitti pianotunnit kuusivuotiaana ja alkoi jo lapsena haaveilla konserttipianistin urasta. Opiskellessaan Pinnerin lyseossa 11-vuotias Reginald sai osa-aikastipendin Lontoon Royal Academy of Musiciin. Siellä Reginald oli mallioppilas, joka tunnettiin poikkeuksellisen hyvästä sävelkorvastaan. Lyseossa häntä pidettiin keskinkertaisena ja sovinnaisena oppilaana. Reginald oli suuri rock and rollin ihailija, ja akatemiavuosiensa kuluessa hän pikku hiljaa menetti kiinnostuksensa klassiseen musiikkiin. Reginald käytti silmälaseja jo ennen tulemistaan likinäköiseksi, sillä hän halusi kunnioittaa lento-onnettomuudessa kuollutta laulaja Buddy Hollya. Hänen suosikkiurheilulajinsa oli jalkapallo, ja hän yritti katsoa kaikki Watfordin ottelut.Norman 2002, s. 22–38.
Varhainen ura 1962–1969 15-vuotiaana Reginald alkoi esiintyä paikallisessa pubissa, mutta sai aluksi negatiivisen vastaanoton. Tilanne kuitenkin parani ajan kuluessa. Neljäntenä lyseovuotenaan hänet otettiin pianistiksi ja laulajaksi paikalliseen blues- ja rock and roll -yhtyeeseen The Corvettes, jonka olivat perustaneet kitaristi Stuart Brown ja basisti Geoff Dyson. Muutaman kuukauden kuluttua yhtye hajosi, mutta aloitti myöhemmin uudelleen nimellä Bluesology. Keväällä 1965 Reginald lopetti koulun keskittyäkseen musiikkiuraan, ja hänen serkkunsa Roy järjesti hänelle työpaikan apupoikana yhdysvaltalaisessa Music Mills -yhtiössä.Norman 2002, s. 44.
Bluesology kasvoi viisijäseniseksi, Reginaldin ja Stuart Brownin lisäksi siihen kuuluivat rumpali Mick Inkpen, basisti Rex Bishop ja tenorisaksofonisti Mike. Inkpen suostutteli työnantajansa, Arnold Tendlerin, yhtyeen manageriksi ja sponsoriksi. Hänen rahoillaan Bluesology levytti kaksipuolisen demolevyn, jolla Reginald esitti kirjoittamansa kappaleen "Come Back Baby" ja Brown lauloi Jimmy Witherspoonin kappaleen "Times Getting Tougher Than Tough". Tendler sai yhtyeelle levytyssopimuksen Fontanalta, mikä ei kuitenkaan ollut niihin aikoihin merkittävä saavutus, sillä levy-yhtiöt kävivät läpi lukemattomia harrastelijayhtyeitä löytääkseen ”seuraavan Beatlesin”. Yhtye levytti samat kappaleet jotka olivat demolla ja single julkaistiin heinäkuussa 1965. Listamenestystä ei tullut, mutta Bluesology sai parempia esiintymistilaisuuksia. He uudistivat kokoonpanoaan ottamalla mukaan trumpetisti Pat Higgsin ja osallistuivat kykyjenetsintäkilpailuun, joka toi heille tilaisuuden esiintyä yhdysvaltalaisten R&B-artistien taustayhtyeenä Britannian kiertueilla. Reginald joutui siksi lopettamaan työt Music Millsissa ja keskittymään pelkkään musiikkiuraan.
Bluesology kiersi maata muun muassa Patti LaBellen ja Billy Stewartin kanssa alkuvuodesta 1966. Helmikuussa julkaistiin toinen single, jonka A-puoli oli Reginaldin sävellys "Mr Frantic" ja B-puolena oli Brownin laulama "Every Day I Have the Blues". Single ei noussut listoille ja yhtye jatkoi esiintymistä. Loppuvuodesta brittiläinen blueslaulaja Long John Baldry palkkasi Bluesologyn taustayhtyeekseen ja kokoonpano muuttui. Uusia jäseniä olivat rumpali Pete Gavin, basisti Freddy Gandy, kitaristi Neil Hubbard, trumpetisti Marc Charig ja tenorisaksofonisti Elton Dean. Baldry palkkasi myöhemmin vielä yhden laulajan, minkä vuoksi Reginald jäi taustahahmoksi. Nähtyään New Musical Expressin lehti-ilmoituksen, jossa etsittiin jäseniä uuteen yhtyeeseen, Reginald päätti hakea paikkaa. Ray Williams, joka oli American Libertyn Euroopan haaran taiteellinen johtaja ja vastuussa kykyjen löytämisestä, ei innostunut Reginaldin koe-esiintymisestä, joka ei ollut lainkaan muodin mukainen.Norman 2002, s. 63.
Reginald teki häneen kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä hän päätti antaa tämän levyttää demon. Reginald kertoi Williamsille heikkoudekseen laulujen sanoitukset. Hän osasi säveltää lauluja nopeasti, mutta ei kyennyt sanoittamaan niitä. Williams muisti saaneensa kirjeen 17-vuotiaalta runoilijalta Bernie Taupinilta, joka tarjosi sanoituksiaan sovitettavaksi musiikkiin. Williams antoi Taupinin lähettämät 14 sanoitusta Reginaldille, joka kirjoitti niihin muutamassa tunnissa sävellykset.Immonen 2018, s. 32–33.
Bluesology julkaisi kolmannen singlensä Polydorilla elokuussa 1967 nimellä Stu Brown ja Bluesology. Brown myös lauloi molemmat kappaleet singlellä, joka ei edellisten julkaisujen tapaan noussut listoille. Reginald alkoi kirjoittaa lauluja Taupinin kanssa ja levytti niitä Dick Jamesin studioilla. Parille tarjottiin lopulta sopimusta This Record Companyn kanssa ja he hyväksyivät sen, sillä Bluesology joutui väistymään taka-alalle Long John Baldryn saavutettua ykkössija Britannian singlelistalla kappaleella "Let the Heartaches Begin". Reginald esiintyi viimeisen kerran yhtyeen kanssa Edinburghissa joulukuussa 1967. Hän päätti samalla ottaa taiteilijanimen Elton John, jonka hän yhdisti Elton Deanin ja Long John Baldryn nimistä.Norman 2002, s. 90. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa 1971 hän muutti virallisesti nimekseen Elton Hercules John.Norman 2002, s. 190.
This Record Company julkaisi kappaleen "I've Been Loving You" maaliskuussa 1968, mutta menestystä ei tullut. Dick James pyysi Elton Johnia ja Bernie Taupinia kirjoittamaan mahdollisimman kaupallisia kappaleita, joita muutkin artistit voisivat levyttää. Laulujen kauppaaminen ei kuitenkaan saavuttanut suurta menestystä. Syksyllä James palkkasi Steve Brownin yhtiöönsä EMIltä. Tämä vakuuttui Johnin ja Taupinin ei-kaupallisen materiaalin potentiaalista ja pyysi heitä jatkamaan samaa linjaa. "Lady Samantha" julkaistiin tammikuussa 1969. Se ei noussut listoille, mutta sai hyvät arvostelut suurimmissa musiikkilehdissä kuten New Musical Express ja Melody Maker.Norman 2002, s. 106.
John pääsi myös esiintymään BBC Radio Onella. Mediahuomio auttoi kaupallisempaa kappaletta "I Can't Go on Living Without You" nousemaan yhdeksi Britannian euroviisuehdokkaaksi, jonka Lulu esitti televisiossa. He saivat Dick Jamesilta luvan levyttää albumin, jonka nimeksi tuli Empty Sky. Philipsin taiteellinen johtaja ei kuitenkaan halunnut julkaista albumia, sillä siinä ei ollut selkeää teemaa, jollaista oli odotettu albumeilta Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -levystä lähtien.Norman 2002, s. 111. Dick Jamesin poika Stephen James julkaisi levyn Dick James Musicin itsenäisellä levymerkillä kesäkuussa 1969. Albumia myytiin vain alle 4 000 kappaletta, eivätkä kriitikotkaan siitä innostuneet.Immonen 2018, s. 48.
Yhdysvaltain läpimurto thumb|Useimmat Elton Johnin hitit sanoittanut Bernie Taupin ja John vuonna 1971 Ensimmäisen albumin julkaisun jälkeen Johnin ura jatkoi hiljaista linjaansa. Hän esiintyi nimettömänä halvoilla levyillä, joilla esitettiin uusia versioita isoista menestyskappaleista. Samalla hän yritti päästä eroon sopimuksestaan DJM:lla, sillä Dick James ei ollut onnistunut saamaan hänen uraansa nousuun lupauksista huolimatta. Sopimusta ei purettu, mutta Johnille annettiin vielä yksi mahdollisuus, ja hän sai levyttää albumin, jonka nimeksi tuli Elton John. Dick James piti tuloksesta ja alkoi mainostaa levyä kunnolla. John pääsi esittämään ensimmäisen singlen "Border Song" Top of the Pops -ohjelmaan, mutta kappale ei saavuttanut menestystä. James päätti kuitenkin tukea Johnin uraa, sillä albumi myi Britanniassa 10 000 kappaletta, mikä oli siihen aikaan hyvä saavutus.Norman 2002, s. 122.
Myös arvostelut olivat positiivisia: New Musical Express kutsui Johnia suureksi kyvyksi. Hänen ympärilleen palkattiin joukko ihmisiä, Ray Williams manageriksi, Nigel Olsson rumpaliksi ja Dee Murray basistiksi. Britanniassa suosio kasvoi hitaasti ja Yhdysvalloissa vieläkin vaivalloisemmin. Asiat kääntyivät kuitenkin parempaan suuntaan, kun Johnin työtoveri Roger Greenaway esitteli Johnin tuotantoa Uni Recordsin johtaja Russ Reganille Amerikan-matkallaan. Hän ei innostunut Empty Sky -levystä, mutta kuunneltuaan albumia Elton John, hän hyväksyi jälkimmäisen ja pyysi laulajaa tulemaan Yhdysvaltoihin markkinoimaan sitä. James päätti, että matkan hinnan vuoksi tulisi tehdä kunnon kiertue. Keikkoja ei kuitenkaan ollut mahdollista saada ilman suurta mainetta, joten hän pääsi lopulta viikoksi pääesiintyjäksi Los Angelesin folk-klubille, Troubadourille, jossa oli tilaa 300 ihmiselle. Ensimmäinen esiintyminen sai hyvät arvostelut, vaikka John oli hetkeä ennen sitä ollut vähällä palata Britanniaan hermostuksissaan.Norman 2002, s. 134.
Los Angeles Timesin Robert Hilburn omisti kolumninsa Johnin ensimmäiselle Troubadourin konsertille ja uskoi hänestä tulevan "yksi rockin suurimmista ja tärkeimmistä nimistä". Maine levisi ympäri Yhdysvaltoja ja kahdessa viikossa Elton John -albumia oli myyty 30 000 kappaletta. Kiertuetta pidennettiin ja se käsitti lopulta Bostonin, Philadelphian ja New Yorkin.
1970–1974 Yhdysvaltain läpimurron jälkeen John palasi kotimaahansa, jossa vastaanotto oli hiljainen. Lokakuussa 1970 hän julkaisi kolmannen albuminsa Tumbleweed Connection, joka nousi viidenneksi Yhdysvaltain albumilistalla, mutta ei tehnyt vaikutusta Britanniassa. John ja James olivat yhtä mieltä siitä, että mikään kappale ei sopisi singleksi, ja lopulta John päätyi levyttämään soundtrackin Lewis Gilbertin ohjaamaan elokuvaan Ystävät.Norman 2002, s. 145.
Uni Records julkaisi kappaleen "Your Song" albumilta Elton John, ja marraskuun puolivälissä John ja hänen yhtyeensä palasivat Yhdysvaltoihin toiselle kiertueelle. He saivat myös vihdoin huomiota Britannian lehdistössä, kun Bob Dylan kehui Johnin ja Taupinin yhteistyötä.Norman 2002, s. 154. Tammikuussa 1971 "Your Song" nousi kahdeksanneksi Yhdysvaltain singlelistalla ja helmikuussa seitsemänneksi Britannian listalla ollen näin Johnin ensimmäinen menestyskappale kotimaassaan. Kahden seuraavan vuosikymmenen aikana kappaleesta tehtiin ainakin 45 cover-versiota ja John Lennon sanoi sitä ensimmäiseksi todella uudeksi asiaksi Beatlesien jälkeen.Norman 2002, s. 158.
Vaikka Tumbleweed Connection menestyi kaupallisesti, seuraavat nopeasti julkaistut levyt jäivät vähälle huomiolle. Soundtrack Friends saavutti kultarajan vähittäismyyjille myytyjen määrien ansiosta, mutta todellinen myynti jäi alhaiseksi. Lisäksi julkaistiin äänityspäivänsä mukaan nimetty livealbumi 11-17-70, joka nousi sijalle 11 Yhdysvalloissa mutta ei ollenkaan listoille Britanniassa. John on myöhemmin sanonut, että hätäiset julkaisut olivat vähällä tuhota sen menestyksen, jonka eteen he olivat kauan töitä tehneet.Norman 2002, s. 164.