Vukovarin piiritys oli Kroatian sodan tapahtumaketju, jossa Vukovarin kaupunki saarrettiin, tuhottiin tykkitulella, vallattiin ja puhdistettiin etnisesti marraskuussa 1991. Kaupunki kesti saartoa kolme kuukautta ja puolustautui tehokkaasti erittäin vahvasti aseistautunutta, mutta muuten heikkoa Jugoslavian liittoarmeijaa vastaan. Lopputaistelu käytiin kaupungin sisällä talo talolta. Valtauksen jälkeen serbit erottelivat asekykyiset kroaattimiehet teloitettaviksi tai vankileirille. Muut kroaatit ajettiin pois.
Piirityksessä kuoli 1 700 kroaattia ja 22 000 joutui lähtemään kaupungista.
Ennen taistelua thumb|Vukovarin kartta.
Vuonna 1991 Vukovarissa oli 44 639 asukasta. Väestöstä kroaatteja oli 53 %, serbejä 36 % ja loput sekalaisia kansallisuuksia. Pääsiäisenä serbit ympäröivät Vukovarin katusuluin, ja kroaattipoliisi yritti hallita syntynyttä jännitteistä tilannetta. Lähettyvillä 2. toukokuuta 1991 sattuneen Borovo Selon välikohtauksen jälkeen kroaatit tiedostivat millaisessa vaarassa Vukovar oli. Kaupunki sijaitsi aivan Serbian hallinnassa olevan Vojvodinan rajalla. Voimakas pelko valtasi kaupungin, eivätkä asukkaat halunneet enää poistua ympäröivälle maaseudulle. Vukovarin kaupungin johto varautui aloittamalla puolustuksen rakentamisen.
Kesä- ja heinäkuussa Vukovarissa oli melko rauhallista samaan aikaan kun sota levisi muualla Kroatiassa. Uhkaavia merkkejä oli kuitenkin näkyvissä: useimmat Vukovarin sairaalan serbit lopettivat työnsä ja siirtyivät Bobotaan, jonne rakennettiin uusi sairaala. Lähtiessään serbit veivät mukanaan paljon sairaalakalustoa. Kesällä 1991 serbit uhkasivat polttaa Vukovaria ympäröivien peltojen tuottaman sadon, minkä kroaattipoliisit onnistuivat kuitenkin estämään partioimalla pelloilla. Vukovarin paikallisradio alkoi lähettää serbimielistä ohjelmaa, jossa kroaatteja parjattiin ja kroaattipoliiseja kutsuttiin ustašaksi. Borovo Selon välikohtauksen jälkeen 2. toukokuuta paikallisradio soitti musiikkia kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä raivostutti kroaatit. Kroatian tiedotusministeri erotti paikallisradion johtaja Mirko Stankovićin kaksi päivää myöhemmin.
Kesäkuussa 1991 Vukovariin saapui vasta perustetun Kroatian kansalliskaartin (ZNG) jäseniä, jotka perustivat koulutusleirin vapaaehtoisille. Heinäkuussa saapui vielä uusi ryhmä kaartilaisia univormuineen ja aseineen, ja joukot alkoivat muistuttaa armeijaa. Heinäkuussa saatiin myös konetuliaseita ja panssarintorjuntamiinoja Saksasta. 1. heinäkuuta serbit hyökkäsivät Vukovarin esikaupunkiin Borovo Naseljeen. Elokuun lopulla puolustajilla oli Vukovarin poliisiasemalla vain 120 kivääriä, mikä oli mitätön määrä verrattuna liittoarmeijan aseistukseen. Tuhansia siviilejä lähti pois ja lapsia lähetettiin Kroatian rannikolle, missä heidän uskottiin olevan turvassa. Vielä elokuussa Vukovar näytti hetken aikaa rauhalliselta sodan raivotessa muualla Kroatiassa.
Vukovarin saarto pienoiskuva|Vukovarin vesitorni tuhottiin taisteluissa 1991. Elokuussa serbit miehittivät lähes kaikki kylät Vukovarin ympärillä. Luoteessa suoritettiin etnisiä puhdistuksia jo melko varhain. Koillisesta Vukovaria vastassa oli Vojvodina Serbiassa Tonavan takana, mistä kaupunkia tulitettiin. Viimeisenä kaupunki saarrettiin etelästä ja kaakosta ajamalla kroaatit sieltä pois. Tämän Srijemin alueen paikalliset serbit auttoivat liittoarmeijaa.
Vukovaria vastaan hyökättiin ilmavoimien, tykistön ja panssareiden tukemana. Kaupunkiin ei alussa onnistuttu tunkeutumaan suuren armeijan voimin. Serbeillä oli 65 000 hyvin koulutettua liittoarmeijan sotilasta ja tshetnikkejä 18 500. Lisäksi heillä oli alussa muutamia satoja, myöhemmin 1400 panssarivaunua. Tykistöaseita oli 1400, lentokoneita ja konekiväärein varustettuja helikoptereita sata. Serbeillä oli täydellinen ilmaherruus ja mahdollisuus huoltaa joukkojaan. Kroaateilla oli noin 1800 miestä, joista muutama sata oli poliiseja ja kansalliskaartin jäseniä. Lisäksi oli tuhat vapaaehtoista, joilla ei ollut sotilaskoulutusta. 60% puolustajista oli vukovarilaisia, muut kotoisin muualta Kroatiasta ja Bosnia ja Hertsegovinasta. Kroaateilla oli puutetta ampumatarvikkeista, eivätkä he myöskään pystyneet torjumaan kaupunkia pommittavia armeijan lentokoneita. Puolustajilla oli vain kevyitä aseita: automaatti- ja puoliautomaattiaseita, muutama konekivääri ja tykki sekä kranaatinheitin ja joitakin yksinkertaisia panssarintorjunta-aseita. Aseita, ruokaa ja tarvikkeita tuotiin kaupunkiin peltojen kautta pitkin tietä, joka kulki lähellä Marincia ja Bogdanovcia.
Kun liittoarmeija ryhtyi saartamaan Vukovaria, se ei kyennyt heti valtaamaan kaupunkia, joka puolustautui sitkeästi. Serbien ohjaama liittoarmeija oli kaaoksessa. Armeijan komentosuhteet olivat sekavat ja erityisesti reserviläisiä karkasi runsaastiVihervuori 1999, s. 210. Yksi karkuri ajoi panssarivaunulla Belgradin parlamenttitalon eteenVihervuori 1999, s. 211. Serbian puolustusministerin määräämä uusi kenraali palautti kurin vasta loka-marraskuussa. Sotilaallisen teorian mukaan kaupungin olisi pitänyt kukistua muutamassa päivässä, mutta se kesti kolme kuukautta eli yli 87 päivää 18. marraskuuta asti, jolloin puolustajien ampumatarvikkeet loppuivat.
Saarretussa Vukovarissa Elämä saarretussa Vukovarissa oli vaikeaa, sillä kranaatteja ammuttiin kaupunkiin jatkuvasti. Kaupungin sairaala ja muu elämä oli siirtynyt kellareihin. Sairaalassa oli pula ruoasta ja lääkkeistä. Kuolleita ei voitu haudata jatkuvan kranaattitulen takia. Sovitut tulitauot pettivät kaikki nopeasti. Vukovarista pakeni ennen piiritystä 25 000 ihmistä, noin 15 000 jäi kellareihin nälkiintymään. Näistä 2 000 oli lapsia. Vukovarilaiset yrittivät pyydystää tulituksessa maaseudulta karanneita sikoja. Serbit ampuivat päivässä kaupunkiin 2 000–5 000 ammusta. Kaikkiaan Vukovariin osui noin 800 000 ammusta, rakettia ja pommia. Vukovarin sairaalaa pommitettiin raskaasti. Kouluja, kirkkoja ja asuintaloja vaurioitui ja raunioitui.
YK yritti turhaan auttaa saarrettua Vukovaria neljä kertaa. Avustukset eivät päässeet perille yhtä lukuun ottamatta liittoarmeijan, tšetnikkien ja miinakenttien takia. Eräs saattue pääsi 700 metrin päähän kohteestaan serbien verotettua sitä rankasti. Viides yritys onnistui, mutta se oli hyvin riisuttuVihervuori 1999, s. 2101. Saattueen kolmas auto ajoi miinaan, ja siinä olleet sairaanhoitajat haavoittuivat. Vukovarissa ensi kertaa Jugoslavian hajoamissodissa cetnikit verottivat avustuskuljetuksia.
Vukovarin puolustautuminen serbejä vastaan pienoiskuva|Vukovarin taistelun loppuvaiheet kartalla. pienoiskuva|Tuhottu liittoarmeijan panssarivaunu.
Vukovarin taistelu oli ylivoimaisesti ankarin taistelu Kroatian sodassa. Se ei ole suotta ollut tiedotusvälineiden mielenkiinnon kohde ja myöhemmin sotilaallisen tutkimuksen aihe. Puolustajien, kansalliskaartin 204. prikaatin taistelumotivaatio oli hyvä ja he olivat kekseliäitä, vaikkakin heikosti aseistettuja ja vähälukuisia hyökkääjiin verrattuna. Kaupunki oli käytännössä saarrettu jo elokuun puolivälissä. Saartajina olivat 12. armeija ja 1. panssaroitu mekanisoitu divisioona. Ensimmäinen liittoarmeijan tykistötuli osui kaupunkiin 24. elokuuta. Seuraavana päivänä, 25. elokuuta, serbijoukot alkoivat saartaa kaupunkia. Vukovarin puolustusta johti elokuun puoliväliin Tomislav Merčep, sitten Blago Zadro ja 1. syyskuuta alkaen myös Mile Dedaković ("Haukka"). Taistelu laantui hieman muutaman päivän kuluessa saarrosta. Kaupungissa oli noin 15 000 asukasta ja ruokaa kuukaudeksi.
Serbien suurhyökkäyksessä 14.–20. syyskuuta 1991 kaupungin puolustajat tuhosivat 130 panssaria ja panssaroitua miehistönkuljetusvaunua muun muassa Tripnjan tielle, josta tuli "tankkien hauta". 21. syyskuuta armeija hyökkäsi voimakkaasti Vukovarissakin. 1. lokakuuta alkaen Serbian lähettämässä liittoarmeijan kolonnassa saapui uusia serbijoukkoja Vukovarin rintamalle, missä oli ankaria taisteluja. Liittoarmeija aikoi vapauttaa kaupunkiin saarretut sotilaansa. 1. lokakuuta – 3. lokakuuta serbit valtasivat kaupungista lounaaseen sijaitsevan Marincin kylän ja katkaisivat ainoan Vukovariin vievän huoltotien, joka kulki serbijoukkojen lomitse. Yritykset purkaa saarto jatkuivat lokakuun puolivälistä marraskuun puoliväliin asti ilman menestystä. EY:n tarkkailijat kehottivat Kroatiaa lopettamaan hyökkäykset saarron purkamiseksi lokakuun keskivaiheilla. Serbikomentaja eversti Mile Dedaković siirrettiin Vinkovciin ja hänen alaisensa majuri Branko Borkovićiin lokakuun alussa.
9. lokakuuta oli käynyt selväksi, että varsinkaan Vukovarissa tulitauot eivät pitäneet, sodalla oli täällä oma lakinsa, kosto oli herkässä. Näihin aikoihin Vukovarin taistelut olivat koko sodan kiivaimpia. 11. lokakuuta liittoarmeija esti avustussaattueen saapumisen Vukovariin. 16. lokakuuta kaupungin kuuluisa puolustaja Blago Zadro kaatui. Tällöin liittoarmeija hyökkäsi pohjoisiin esikaupunkeihin, muun muassa Borovo Naselje vallattiin ja taistelut siirtyivät Vukovarin esikaupunkeihin, missä käytiin taisteluja talo talolta. Blago Zadron tilalle tuli toinen johtaja, Branko Borković.
Marraskuun alussa serbit siirsivät päämajansa aivan kaupungin läheisyyteen ja johtivat hyökkäystä Luzacin esikaupunkiin sieltä. Hyökkäyksessä serbijohtaja Mladen Bratić kuoli, mutta hyökkäys onnistui, kun kroaattien panssarintorjunta-aseiden ammukset loppuivat. Bratićin tilalle tuli Života Panić, jonka oli määrä järjestää sekasortoon ajautunut armeija. 4. marraskuuta ilmavoimat hyökkäsivät 65 kertaa kroaattien asemiin ja maajoukot etenivät muutaman sadan metrin päähän Vukovarin keskustasta.
10. marraskuuta tienoilla kaikki esikaupungit kahta lukuun ottamatta olivat serbien hallussa. 11. marraskuuta Bogdanovci siirtyi serbeille. 12. marraskuuta serbit aloittivat valtavan hyökkäyksen, joka onnistui toisella kertaa. Puolustajat jakautuivat kahteen saarekkeeseen: Lužacin ja Tonavan väliin sekä pitkin Vuka-jokea kaupungin keskustasta hieman sivuun. Kroaatit puolustivat vielä kaupunkia, mutta ilman ruokaa ja ampumatarvikkeita; kroaatit jakautuivat pieniin ryhmiin ja murtautuivat länteen. Kaksi ryhmää Borovo Naseljessaa ja Mitnicassa joutui antautumaan marraskuun 16. päivänä. Tuona päivänä oli 13. tulitaukoVihervuori 1999, s. 212. 18. marraskuuta serbitaistelijat olivat 400 metrin päässä Vukovarin sairaalasta, jossa oli Ivan Fattorinin johtama hoitoryhmä. Fattorini uhkasi sairaalan henkilökunnan tekevän itsemurhan vihollisen saapuessa. Liittoarmeija saapui sairaalaan ja lajitteli seuraavan seitsemän tunnin aikana vangittavat vapautettavista. Vangittaviin kuului kaksi kroaattilääkäriä ja 300 hoidettavana ollutta kansalliskaartilaista.
Arviot tappioista Arviot Vukovaria saartaneen liittoarmeijan kärsimistä tappioista: 350–400 panssaroitua ajoneuvoa (Varmasti ainakin 300, ehkä jopa 500) Joista 200 tankkia ja 100–200 muuta panssaroitua ajoneuvoa) 100 tykkiä, 25–39 (jopa 50) lentokonetta. Kroaatit tappoivat 8 000 (jopa 14 000 tai 10 000–15 000) vihollisen sotilasta. Haavoitti 25 000–30 000. Vihollisen eli liittoarmeijan arviot tappioista olivat 10–15% alempia. Serbisissejä kuoli 5 000–7 000 ja 20 000–30 000 haavoittui.
Vukovarin piirityksen aikana kroaatit aiheuttivat noin 50% kalustotuhoista ja miehistötappioista koko Kroatian sodassa. Puolustajista kuoli 500–600, noin kolmannes onnistui pakenemaan pieninä ryhminä ja loput haavoittuivat tai joutuivat vangeiksi. Kroaatteja kaatui runsaasti Mitnicassa, Trpinjskan kaduilla, Luzacissa, Sajistessa ja Bodanovacissa.
Kaupunkiin pääsi lehdistön toimittajia vielä syyskuun puolivälissä.
Kaupunkilaisten kohtalo thumb|Ovčaran maatila, jossa Vukovarin vallanneet tšetnikit surmasivat kostoksi taistelujen kuolemista ainakin noin parisataa haavoittunutta kroaattia.