Itä-Karjalan kansannousu tai Itäkarjalaisten kansannousu oli osa heimosotia ja Venäjän sisällissotaa. Se kesti loka–marraskuusta 1921 tammi–helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala.Niinistö 2005, s. 225. Suomi yritti siirtää Itä-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta käsiteltäväkseen. Kansannousu oli myös karjalaisten sisällissota, sillä osa karjalaisista asettui punaisten puolelle.
Kansannousun syyt ja tausta vasen|pienoiskuva|Kansannousun ylipäällikkö Ilmarinen eli Jalmari Takkinen työpöytänsä ääressä talvella 1921–1922.|alt= Kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Työkansan Kommuunin (KTK). Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea jo maaliskuussa 1921.
Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.Niinistö 2005, s. 239.
Jo 1921 alussa suojeluskunnista kerättiin aseita Karhunpesäsuunnitelmaa varten, jonka tarkoitus oli aseistaa 500-600 karjalaispakolaista käyttämällä peiteorganisaationa suomalaisten puutavarayhtiöiden savottoja. Heimoaktivistien keskushahmo Elmo E. Kaila onnistui laajan suhdeverkostonsa avulla piilottamaan asekätköjä Vienaan. Kaila sitoutti operaatioon mukaan myös ystävänsä Suojeluskuntain yliesikunnan päällikön Per Zilliacuksen. Suunnitelmana oli vallata nopeasti Viena ja pitää sitä hallussa Neuvosto-Venäjän odotettuun romahdukseen asti.
Kansannousun johto
Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.
Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof). Takkinen oli Karjalan Metsäsissijärjestön ylipäällikkö sekä Metsäsissirykmentin komentaja, mutta suomalaisupseerien alkaessa saapua Vienaan hän siirsi sotilaallisia tehtäviä yhä enemmän heille keskittyen itse hallintoon. Yksi suomalaisupseereista oli jääkärimajuri Paavo Talvela, joka saapui vuosilomaltaan johtamaan joukkoja Vienaan. Niinpä ”Karjalan Vapausarmeijan” väliaikaiseksi ylipäälliköksi valittiin jääkärimajuri, Suojeluskuntain Yleisesikunnan esikuntapäällikkö Per Zilliacus (salanimeltään Kallio), joka johti metsäsissien sotatoimia Helsingistä käsin. Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista.Niinistö 2005, s. 248. Suomalaisia vapaaehtoisia motivoi muun muassa Suur-Suomi aate, kuten teologian ylioppilas Elias Simeliusta, joka ennen Vienaan lähtöään oli huudattanut osakuntalaisille Helsingin rautatieasemalla eläköötä Suur-Suomelle. Toisaalta metsäsissien ylipäällikkö Jalmari Takkisen mukaan suuri osa vapaaehtoisista oli suoranaista "roskajoukkoa", sotaretkiä kiertäneitä ja moraalinsa menettäneitä "ammattiseikkailijoita". Suomalaiset vapaaehtoisjoukot muistuttivat baltiassa bolsevikkeja vastaan sotineita Freikorps-joukkoja.
Kansa nousee pienoiskuva|Suomalaisia vapaaehtoisia Karjalan kansannousussa Tšolmossa Rukajärvellä talvella 1921-1922. Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi itäkarjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Toisaalta kansannousu oli osittain suomalaisten masinoima, sillä ilman uskoa Suomen tukeen karjalaiset tuskin olisivat nousseet kapinaan ylipäätään. Paikallisten ja Suomesta tulleiden tekijöiden erottelu on vaikeaa, mutta ensimmäiset ja viimeiset taistelevat osastot olivat itäkarjalaisia.Niinistö 2005, s. 260. Kansannousu käynnistyi itäkarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Näin tapahtui esimerkiksi 6. marraskuuta 1921 Rukajärvellä, jossa metsäsissit vangitsivat joukon lokakuun vallankumouksen vuosijuhlaa viettämässä olleita neuvostovallan toimihenkilöitä, jotka sissit asettivat seinää vasten ja teloittivat. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka–marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.Niinistö 2005, s. 244. Metsäsisseillä oli käytössään Karhunpesäsuunnitelmaa varten tehtyjä asekätköjä, sekä Brittien jättämiä aseita ja univormuja. Maxim-konekiväärit ja Lewis-pikakiväärit olivat tärkeä ase kansannousussa. Sodankäynti oli alusta asti julmaa ja armotonta erittäin vaikeissa olosuhteissa. Pulaa oli ammuksista, ruuasta ja jopa kengistä, ja paleltumat vaativat raskaita tappioita. Siviileille kansannousu tarkoitti elämää sotatoimialueella. Suurin osa nälkiintyneistä karjalaisesta väestöstä pysyi kuitenkin sivussa sotatoimista, jonka sekä valkoiset että punaiset Suur-Suomi aatteen kannattajat tulkitsivat rasistisesti karjalaisille ominaiseksi passiivisuudeksi. Itäkarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. Suomen äärioikeisto reagoi nopeasti kansannousun alkuun. Johtoroolissa ollut aktivisti Elmo Kaila ilmoitti suojeluskuntien piiripäälliköille että kokoon tulisi saada 600 miestä ilman, että värväystä voisi liittää Suomen valtioon suoraan, sillä se saattaisi asettaa hallituksen ikävään valoon kansainvälisesti. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Äärivalkoiset heimoaktivistit olivat käytännössä sulautuneet Suomen valtion rakenteisiin, etenkin suojeluskuntiin, armeijaan ja turvallisuuselimiin. Aktivisti Kai Donner hankki vapaaehtoisten värväykselle rahaa antikommunistisen korkean profiilin herrasseuran, Suomen Suojelusliiton kautta. Donner myös suunnitteli suojeluskuntien yliesikunnan kanssa vapaaehtoisten värväyksen ja "avunkeruun" suojeluskuntajärjestön piiriorganisaation kautta. Toiminnan tarkoitus oli näyttää spontaanilta ja irralliselta valtiosta. Muun muassa Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, sekä aktivistien piirin pitkäaikaisjäsen Ossi Holmström korosti salailun merkitystä. Heimoaktivistit myös uhkailivat Suomen hallitusta vallankaappauksella, mikäli he yrittäisivät estää vapaaehtoisten pääsyä rajan yli.17. marraskuuta 1921 Kai Donner vieraili ulkoministeri Rudolf Holstin luona varoittamassa tätä olemasta puuttumasta aktivistien toimiin. Holsti syytti kaikista vaikeuksista Heikki Ritavuorta. Jääkärivärväri Vihtori Kosolan johtama lähetystö lähetettiin vierailemaan hallituksen luona. Pääministeri J. H. Vennola oli aktivistien puolella, kun taas sisäministeri Heikki Ritavuori oli aluksi aktivistien linjoilla, mutta alkoi myöhemmin muuttua epäileväisemmäksi, joka johti hänen murhaansa. Äärioikeistoon yhteydessä olleella puunjalostusteollisuudella oli myös merkittävä asema metsäsissien tukemisessa. Monessa teollisuuspiirissä unelmoitiin Neuvostovallan kaatumisesta ja Itä-Karjalan sekä Venäjäm markkinoiden ja metsävarojen avautumisesta. Aunuksen retkeä rahoitettiin liikemiespiirien pankkitakuilla, ja vuonna 1919 Paperitehtaiden Yhdistys oli varannut Pietarin valtaamiseen hankkimalla ylimääräistä varastotilaa ja kuljetusvälineistöä. Itä-Karjalan kansannousun aikana Sahanomistajayhdistys rahoitti kapinallisia 500 000 markalla ja Gutzeit tarjosi hevosiaan ja kuljetusvälineistöään sissien käyttöön. Humanitääristä apua virallinen Suomi itäkarjalaisille päätti antaa.Niinistö 2005, s. 246.
Ensimmäinen iso taistelu käytiin 28. lokakuuta 1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät riittäneet, joten hän pyysi Paavo Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.
Kansannousun kukistuminen vasen|pienoiskuva|Harjoitus Kiimasjärvellä talvella 1921–1922.|210x210px|alt= Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20. helmikuuta 1922 mennessä. Suurin osa pakolaisista tuli kuitenkin pian takaisin. Perääntyessään kapinalliset tuhosivat asuin- ja varastorakennuksia, sekä veivät karjaa mukanaan. Tämä vaikeutti elinoloja Vienassa kansannousun jälkeen. Suomeen jääneet pakolaiset saivat varsin vähän tukea ja heillä oli vaikeuksia saada töitä alhaisten koulutustasojensa takia. Moni heistä päätyi työskentelemään Pohjois-Suomen metsätyömaille. Suur-Suomi aktivisti Martti Pihkala käytti pakolaisia Yhtymä Vientirauhan lakonmurtajina, koska tämä oli lähes ainoa tapa pakolaisille päästä vakinaisiin töihin, vaikka he eivät olisi halunnetkaan toimia lakonmurtajina. Pihkala piti tätä osoituksena porvarillisen yhteiskunnan ylivertaisuudesta "köyhäinvaltaan" verrattuna, sillä se pystyy tarjoamaan työmiehellekin paremman elämän.
Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä. Tilannetta tarkasti seuranneen Leninin aloitteesta Venäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean politbyroo hyväksytti neuvostojen 9. yleisvenäläisessä edustajakokouksessa joulukuun lopulla vuonna 1921 julistuksen, jossa Suomen sekä samalla Puolan ja Romanian hallituksia kehotettiin lopettamaan avunanto vastavallankumouksellisille joukoille. Suomen hallituksessa hermostuttiin puna-armeijan joukkojen keskityksistä kapina-alueella ja Neuvosto-Venäjän ilmoituksesta lopettaa kauppasopimusten solmiminen Suomen kanssa 27. joulukuuta 1921 alkaen. Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.Niinistö 2005, s. 250.