pienoiskuva|Aleksanteri III:n keisarillinen monogrammi. Aleksanteri III (ven. Александр III, Александр Александрович Романов); (10. maaliskuuta (J: 26. helmikuuta) 1845 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 1. marraskuuta (J: 20. lokakuuta) 1894 Livadijan palatsi, Jalta, Krim) oli Venäjän keisari sekä Suomen suuriruhtinas vuosina 1881–1894.
Hänet muistetaan etenkin pahamaineisen salaisen poliisin suojeluosaston eli ohranan perustajana. Toisaalta hänen valtakaudellaan Venäjä ei ollut osallisena yhdessäkään sodassa, ja häntä on kutsuttu rauhanrakentajaksi. Aleksanteri III halusi keskittyä vahvistamaan itsevaltiutta ja yhtenäisyyttä vanhojen perinteiden hengessä.
Suomen suuriruhtinaana Aleksanteri III on perinteisesti nähty historiankirjoituksessa joko sortokausien alullepanijana tai merkityksettömänä ”välivaiheen” hallitsijana; myöhemmin häntä on kuitenkin kuvattu hyvänä hallitsijana ja ”maan isänä”. Hän arvosti suomalaisten lojaaliutta ja Suomen perustuslaillista asemaa ja oli itse asiassa Suomelle melko myötämielinen suuriruhtinas.
Aleksanterin hallituskautta ei kokonaisuutena voida pitää yhtenä Venäjän historian tapahtumarikkaimmista ajanjaksoista, mutta voidaan sanoa, että hänen ankaran, kovakätisen hallintonsa aikana maa edistyi jonkin verran.
Suku ja koulutus Aleksandr Aleksandrovitš Romanovin vanhemmat olivat keisari Aleksanteri II ja keisarinna Maria Aleksandrovna, saksalainen Hessen-Darmstadtin prinsessa Marie, hän oli toiseksi vanhin lapsi. Hänellä oli seitsemän sisarusta. Perhepiirissä häntä kutsuttiin nimellä Šaša.
Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Katariinan palatsissa. Hän leikki veljineen Lastensaarella tai Katariina II:n yksityispuutarhassa, jossa he istuttivat kukkia ja vihanneksia, kiipeilivät tikkailla ja köysillä verkossa, hyökkäsivät ja puolustivat vuorotellen leikkilinnoitusta. Vuonna 1848 koko keisariperhe vietti kesän keskeytyksettä Tsarskoje Selossa välttääkseen Pietarissa riehuneen koleraepidemian. Suuriruhtinaana hän vietti aina nimipäiväänsä 30. elokuuta, Aleksanterin päivää Katariinan palatsissa. Kun hän täytti kuusitoista vuotta, nimipäivää juhlittiin Kiinalaisessa salissa. Se oli Aleksandrin ensimmäinen aikuismainen vastaanotto.
Aleksandr ei ollut kruununperijä eli tsarevitš ensimmäisen 20 ikävuotensa aikana, joten hänen suuriruhtinaalle sopiva koulutuksensa ei sisältänyt kuin ranskaa, saksaa ja englantia sekä sotilaallisia opintoja. Kun hänen vanhempi veljensä, tsarevitš Nikolai Aleksandrovitš kuoli vuonna 1865, hän alkoi opiskella lakia ja poliittista filosofiaa. Hänen mentoriensa joukossa olivat Venäjän historian professori Sergei Solovjov, filologi ja akateemikko Jakov Groth sekä kenraali Mihail Dragomirov. Hänen opettajanaan toimi pääasiassa Konstantin Pobedonostsev, Pyhän synodin prokuraattori, joka oli yksinvaltiuden vannoutunut tukija.
Suuriruhtinas Aleksandr ei ollut yhtä vapaamielinen kuin isänsä. Hän oli venäläisen nationalismin ja ortodoksisuuden tukija. Hän oli ulkomaisia, erityisesti saksalaisia, vaikutteita vastaan, vaikkakin hänen omassa suvussaan oli lähinnä saksalaisia. Preussin–Ranskan sodan aikana hän vastusti julkisesti isäänsä, joka oli Preussin puolella. Turkin sodassa vuonna 1877–1878 tsarevitš Aleksandr komensi hyökkäävän armeijan vasenta sivustaa. Aleksandr oli pikkutarkka komentaja ja pettynyt kuten muutkin, kun Berliinin konferenssi 1884 vei suuren osan Venäjän voitoista.
Kruununperijä oli raivoissaan isälleen, kun tämä nai alle kaksi kuukautta äitinsä Maria Aleksandrovnan kuoleman jälkeen rakastajattarensa Jekaterina Dolgurukovan, jonka kanssa saadut aviottomat lapset laillistettiin. Aleksanteri II uhkasi tehdä pojastaan perinnöttömän, jos tämä muuttaisi pois Talvipalatsista protestina. Sisaruspuolten kanssa hän tuli kuitenkin hyvin toimeen ja jopa leikki näiden kanssa.
Veljensä Vladimir Aleksandrovitšin kanssa hän ei tullut lainkaan toimeen ja varsinkin tämän puoliso suuriruhtinatar Maria Pavlovna oli seuraelämässä keisarinna Maria Fjodorovnan kilpailija. Aleksanteri uhkasi jopa karkottaa veljensä vaimoineen Siperiaan, kun nämä aiheuttivat ravintolassa häiriötä niin että Pietarin poliisipäällikön oli ohjattava suuriruhtinas ulos. Ranskalainen näyttelijä Lucien Guitry oli juljennut suudella Maria Pavlovnaa ja tästä raivostunut suuriruhtinas Vladimir alkoi riidellä kovaäänisesti. Vuonna 1888 tapahtuneen junaonnettomuuden jälkeen keisari Aleksanteri III vitsaili, miten pettynyt suuriruhtinas Vladimirin täytyi olla kun hän jäikin henkiin.
Veljiensä Aleksein, Sergein ja Pavelin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Hänen ainoa sisarensa oli Maria Aleksandrovna Romanova.
Kihlaus ja avioliitto pienoiskuva|188x188px|Maria Jefimova Meštšerskaja Demidova, Franz Xaver Winterhalter 1867. Hän avioitui Aurora Karamzinin pojan Paul Demidovin kanssa. Kuolinvuoteellaan tsarevitš Nikolai toivoi, että hänen morsiamensa, Tanskan Kristian IX:n ja kuningatar Louisen tytär, prinsessa Dagmar naisi hänen seuraajansa. Sekä Aleksandr, joka oli ollut rakastunut vuodesta 1864 lähtien äitinsä hovineiti, ruhtinatar Maria Jefimova Meštšerskajaan (1844–1868) ja yritti luopua valtaistuimen perillisen asemasta mennäkseen tämän kanssa naimisiin että Nikolaita syvästi sureva Dagmar olivat molemmat aluksi vastahakoisia.Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Toinen kohtaus: Vapauttaja. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 511, 548.
Vanhempiensa painostamana ja isänsä uhattua karkottaa ruhtinatar Meštšerskaja Venäjältä, Aleksandr saapui 2. kesäkuuta 1866 pikkuveljensä Aleksein saattamana Tanskaan kosimaan Dagmaria, jota perhepiirissä kutsuttiin nimellä Minny. He löysivät kahden viikon kuluessa yhteisen sävelen, koska kumpikin rakasti edesmennyttä Nikolai Aleksandrovitšia sekä kunnioitti tämän viimeistä toivomusta. Kihlaus julkaistiin Aleksandrin kosittua 11. kesäkuuta 1866.Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Toinen kohtaus: Vapauttaja. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 515-516. Aleksandrin ja Maria Fjodorovna (1847–1928) nimen ottaneen sekä ortodoksisuuteen kääntyneen prinsessan avioliitosta tuli kaikesta huolimatta onnellinen.vasen|pienoiskuva|284x284px|Tsarevitš Aleksandr Aleksandrovitš ja tšarevna, suuriruhtinatar Maria Fjodorovna 1871
Häät pidettiin Pietarin Talvipalatsin suuressa kirkossa 9. marraskuuta [J: 28. lokakuuta] 1866. Avioliiton alku oli vaikea, uuteen elämään tottuminen oli hankalaa vastahakoiselle Šašalle, joka juopotteli ja oli väkivaltainen, mutta hän rakastui vähitellen Minnyyn. Puolisot pysyivät toisilleen uskollisina koko elämänsä ja olivat toistensa lähimpiä uskottuja. vasen|pienoiskuva|180x180px|Aleksanteri III:n ja Maria Fjodorovnan kruunajaiset 27. toukokuuta 1883 Uspenskin katedraalissa Moskovassa, G. Becker 1888. Keisari sanoi kruunajaisissaan: "En pidä tätä päivää vapaapäivänä enkä ota vastaan onnitteluja." Simon Sebag Montefioren mukaan keisari sanoi: "Tämä on elämäni onnellisin päivä."Sebag Montefiore, Simon: Kolmas näytös: Rappio. Kolmas kohtaus: Kolossi. Romanovit 1613–1918. WSOY, 2016. Ss. 576, 577, 578, 581, 582, 583, 584, 588, 589, 602, 604.
Keisari Aleksanteri III nousi valtaistuimelle maaliskuussa 1881, kun hänen isänsä Aleksanteri II oli murhattu. Kaksi kuukautta murhan jälkeen Aleksanteri III allekirjoitti manifestin, jota historiantutkimuksessa sanotaan "manifestiksi itsevaltiuden järkkymättömyydestä". Pian tämän jälkeen uudistusmieliset ministerit, kuten Mihail Loris-Melikov, pakotettiin eroamaan. Uudeksi sisäministeriksi Aleksanteri III nimitti Dmitri Tolstoin ja uudeksi ulkoministeriksi Nikolai de Giersin. Hänen lähimpiä miehiään oli kenraaliadjutantti, kenraali Pjotr Tšerevin, joka turvallisuuspäällikön ominaisuudessa vartioi keisarin työhuoneen edessä eikä päästänyt sisään edes sukulaisia sekä juopotteli tämän kanssa iltaisin. Muita luottomiehiä olivat hoviministeri, kreivi Illarion Ivanovitš Vorontsov-Daškov ja hovikanslian johtaja, kenraali Otto Richter. Keisari halveksi omia ministereitään, joita hän piti lurjuksina ja joitten selontekoihin hän saattoi kirjoittaa loppuun: "mikä elukka!"
Hän peruutti isänsä valmisteleman itsevaltiaan valtaa rajoittavan perustuslain ja ilmoitti, ettei aikonut rajoittaa valtaansa. Nationalistien mukaan löyhä kuri ja vapaamielisyys johtivat hajanaisuuteen ja vähemmistökansojen omavaltaisuuteen. Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset taas olivat johtaneet vallankumoukselliseen toimintaan ja hänen omaan surmaamiseensa. Keisarin murhasta järkyttynyt kansa suhtautuikin aluksi myönteisesti kurinpalautukseen.
Aleksanteri III ehdotti Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarckille yhteistyötä, mikä oli Bismarckille myönteinen yllätys. Uusi Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän kolmen keisarin liitto solmittiin 18. kesäkuuta 1881. Sopimuksen mukaan Itävalta-Unkari tai Saksa eivät liittoudu Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa Venäjää vastaan, ja Venäjää tuettiin Bulgarian yhdistymisessä.Volanen s. 228–229.
Elokuussa 1881 hyväksyttiin "määräykset kansallisen turvallisuuden ja yleisen turvallisuuden suojelutoimenpiteistä". Kuvernöörit saivat nyt valtuudet sulkea sanomalehtiä, kaupallisia ja teollisuusyrityksiä, oppilaitoksia sekä keskeyttää paikallisviranomaisten ja kaupunginvaltuuston toiminta. Kolmen vuoden ajan "väliaikaisena" julkaistua "määräystä" oli uusittiin jatkuvasti ja se pysyi voimassa vuoteen 1917 asti.
Sisäministeri, kreivi Dmitri Tolstoin johdolla entinen salainen poliisi keisarin kanslian III osasto järjestettiin uudelleen ohranaksi. Maaseudulla ihmisiä alkoivat valvomaan aatelistosta valitut poliisiviranomaiset, maapäälliköt. Zemstvojen valtaa ja talonpoikien edustusta niissä vähennettiin. Vallankumoukselliset liikkeet saatiin kukistettua 15 vuodeksi.
Zemstvon säädökset vuonna 1890 ja kunnalliset määräykset vuonna 1892 tiukensivat paikallishallinnon valvontaa rajoittamalla yhteiskunnan alempien kerrosten äänestäjien oikeuksia. Aleksanteri II:n uudistukset olivat heikentäneet vaaliperiaatetta, kaventaneet kunnan ratkaistavien asioiden kirjoa ja laajentaneet hallituksen toimivaltaa. Samaan aikaan toteutettiin taantumuksellisen sisäministeri Dmitri Tolstoin johdolla joukko toimenpiteitä ihmisten taloudellisen tilanteen helpottamiseksi ja yhteiskunnan sosiaalisten jännitteiden lieventämiseksi: pakkolunastus, ostomaksujen alentaminen, talonpoikien maapankin perustaminen, tehdastarkastuksen käyttöönotto ja henkiveron asteittainen lakkauttaminen. "Väliaikaiset lehdistösäännöt" asetuksen vuonna 1882 mukaan hallinnolla oli oikeus lakkauttaa mikä tahansa sanomalehti ja aikakauslehdet sekä riistää kustantajilta ja toimittajilta oikeus jatkaa ammattiaan.pienoiskuva|Keisarillisen junan onnettomuus Borkissa 17. lokakuuta 1888. Murskautunut ruokasalivaunu ja suuriruhtinaan vaunu.|200x200px Toukokuussa 1887 Aleksandr Uljanov, Leninin vanhin veli, joka oli ollut mukana niin sanotussa narodnikkiliikkeessä, hirtettiin viiden muun terroristin kanssa osallistumisesta keisari Aleksanteri III:n salamurhayritykseen kahden pommin avulla Aleksanteri II:n murhan 5-vuotismuistopäivänä Pietarisssa 1. maaliskuuta 1887.
Suurin uhka keisarin ja hänen perheensä hengelle ei aiheutunut terroristeista, vaan keisarillisen junan suistumisesta raiteilta Borkissa lokakuussa 1888. Aleksanteri ja hänen perheensä olivat olleet palaamassa Krimiltä Pietariin ja lounastamassa ruokasalivaunussa, kun juna hyppäsi raiteiltaan ja liukui alas ratapenkereeltä, jolloin vaunun katto melkein sortui heidän niskaansa. Kertomus siitä että keisari olisi itse kannatellut kattoa harteillaan ei pidä paikkaansa. Onnettomuudessa tuhoutui seitsemän palvelijoiden vaunua ja menehtyi 21 ihmistä. Syynä oli liian raskaaksi tehty 15 vaunuinen juna, jossa oli sallitun 42 akselin sijasta 64 akselia ja joka matkasi liian kovalla vauhdilla (68 km / h) kahden vaarallisia pystyvärinöitä aiheuttavien höyryveturien voimalla, jotka löystyttivät yksityisradan rakenteet.