Viron vapaussota (, myös Viron itsenäisyyssota) käytiin vuosina 1918–1920, jossa Viro taisteli Neuvosto-Venäjää vastaan. Sodan toisessa vaiheessa Viron tasavalta taisteli myös Baltian yhdistynyttä herttuakuntaa baltiansaksalaista Baltian Landeswehriä vastaan pohjois-Latviassa. Sotatoimiin osallistui virolaisella puolella niin Britannian Kuninkaallinen laivasto kuin myös Luoteis-Venäjän armeija Viron itsenäisyyttä tunnustamatta.
Viron vapaussota on yksi suomalaisten käymistä heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat itäisessä Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntaisivat eteläiseen Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisjoukko-osastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin käskystä. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta.
Taustaa Viron itsenäistymisen mahdollisti monen muun Venäjän keisarikuntaan kuuluneen alueen tavoin ensimmäinen maailmansota, joka heikensi Venäjää ja aiheutti lopulta Venäjän sisällissodan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjällä taivuttiin vaivoin perustuslailliseen hallintotapaan, minkä vuoksi keisarikuntaan ei muodostunut parlamentaarista puoluejärjestelmää korvaamaan teollistumisen myötä heikentynyttä keisarinvaltaa.
Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedostettiin, ettei Saksa tunnustaisi Viron tai muunkaan Baltian alueen valtion riippumatonta itsenäisyyttä, suvereniteettia, vaan pyrkisi tilanteeseen, jossa baltiansaksalainen vähemmistö hallitsisi virolaisia Saksan tuella. Venäjän tsaarinvalta oli tukenut 1800-luvulla uudistuksia, jotka olivat heikentäneet baltiansaksalaisen aatelin yhteiskunnallista merkitystä suurmaanomistajina.
Latvian, Liettuan ja Viron ensimmäiset valtiotoimet itsenäisinä valtioina tähtäsivät kansalliseen pienmaanomistajuuteen baltiansaksalaisten suurmaanomistusta vastaan tähdätyillä maareformeilla, jotka olivat Liettuassa lievimmät ja Latviassa ankarimmat. Myöhempi Venäjän uhka oli ensisijaisesti neuvostovallan uhkaa kansalliselle omistamiselle. pysty|pienoiskuva|Viron vapaussodan aikainen propagandajuliste. Petrogradista eli nykyisestä Pietarista Moskovaan siirtynyt neuvostohallitus ei saksalaisten tapaan tunnustanut Viron, Latvian tai Liettuan itsenäisyyttä eikä sitä määritelty Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 niin kuin Suomen ja Ukrainan itsenäisyys. Saksan näkökulmasta Baltian itsenäistymisen esteenä oli baltiansaksalaisen vähemmistön etuoikeutetun aseman säilyttäminen ja Itämeren hallinta, Venäjän näkökulmasta Saksan etenemisen estäminen Venäjän ydinalueille ja tätä varten Itämeren hallinta.
Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Saksan ja Venäjän välinen rintamalinja oli vakiintunut Latviaan, minkä vuoksi maailmansodalla ei ollut äärimmäisen suurta vaikutusta Viroon. Virolaisia tosin taisteli runsaasti Venäjän armeijassa, ja virolaisten toiveet kohdistuivat monien muiden kansallisuuksien, muun muassa ukrainalaisten, tapaan Venäjän keisarikunnan muuttamiseksi liittovaltioksi, missä valtion osilla olisi autonomiaa.Zetterberg:Viron historia, s. 487.
Venäjä menetti Venäjän-Japanin sodassa suuren osan Itämeren laivastoaan, ja päätti korvata tappioitaan perustamalla Pietari Suuren merilinnoituksen, missä raskaiden alusten puute korvattiin Suomenlahden molemminpuolisella rannikkotykistöllä, joka kykeni ampumaan sulkutulta. Edellisen kerran Suomenlahdella olivat toimineet Krimin sodan aikana Britannian ja Ranskan laivastot, jotka olivat ylläpitäneet kauppasaartoa sekä tuhonneet Suomen rannikolla rannikkokaupunkien pääasiassa Britanniaan tarkoitetun tervan varastoja sekä hyökkäilleet rannikolla ja tuhonneet Bomarsundin merilinnoituksen Ahvenanmaalla.
Tätä tarkoitusta varten Tallinnaan perustettiin merilinnoituksen keskus vuonna 1912, ja sinne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä. Tallinna julistettiin sotatilaan jo heinäkuussa 1914, jolloin alettiin suunnitella muun muassa 100 000 virolaisen evakuoimista siinä tapauksessa, että Saksan armeija alkaa lähestyä. Myös tärkeiden laitosten, kuten Tarton yliopiston, evakuointia kauas itään Venäjälle suunniteltiin.Zetterberg:Viron historia, s. 488.Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 196. Käytännössä kuitenkaan saksalaiset eivät etenemisvaiheessa 1915 päässeet kuin nykyisen Latvian alueelle, jolloin rintama vakiintui Riianlahdelle Liepājalle ja Väinäjoelle.Raun 1989: Viron historia, s. 124.Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 195.
Joulukuussa 1914 Viron tuleva presidentti Konstantin Päts kirjoitti lehdessä: ”Meidän kotimaamme pysyy Venäjän valtakunnan osana. [– –] Venäjän valtakunnan reuna-alueena ovat edessämme laajat kehitysmahdollisuudet, eikä Venäjällä ole sodan jälkeen mitään syytä pitää kansalaisiamme yleisesti epäluotettavina.”Zetterberg:Viron historia, s. 489.
Venäjän väliaikainen hallitus myönsi Virolle Suomen autonomiaa muistuttavan väliaikaisen autonomian 12. huhtikuuta 1917. Virosta tuli Viron autonominen kuvernementti.Raun 1989: Viron historia, s. 128.Zetterberg:Viron historia, s. 492–493.
Myös virolaisille alettiin sallia Venäjän armeijassa kansallisia joukko-osastoja latvialaisten tapaan. Virolaiset muodostivat ensiksi kansallisen rykmentin, mutta vuoden 1918 vaihteeseen mennessä joukko-osasto oli laajentunut jo divisioonan kokoiseksi. Viron alueella oli lisäksi syksyllä 1917 noin 200 000 venäläistä sotilasta.Raun 1989: Viron historia, s. 129–130.
Viron itsenäisyysjulistus ja sitä seurannut keisarillisen Saksan miehitys
pienoiskuva|Viron itsenäisyyden juhlintaa Pärnussa 23. helmikuuta 1918, vain päivää ennen virallista julistautumista. Viron maapäivät (maapäev) julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 Tallinnassa. Julistus oli laadittu päivää aikaisemmin Pärnussa.Estonian Declaration of Independence 24 February 1918Zetterberg:Viron historia, s. 500–501. Lyhyt itsenäisyyden aika päättyi seuraavana päivänä saksalaisten joukkojen saapumiseen Tallinnaan. Saksalaisten tavoitteena ei ollut sallia Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyyttä, vaan painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskin rauhaan, jotta Saksa saisi työnnettyä Venäjän idemmäs, itselleen edullisen rauhan ja suojeltavat alueet taloudelliseen vaikutuspiirinsä voidakseen jatkaa ensimmäistä maailmansotaa länsirintamalla rauhoitettuaan itärintaman. Saksalaiset lakkauttivat virolaiset joukko-osastot ja muuttivat hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.Raun 1989: Viron historia, s. 135–136.Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 210.
Keisarillisen Saksan valtaa kesti helmikuun lopusta 1918 marraskuun puoliväliin 1918. Saksa joutui marraskuussa 1918 tunnustamaan tappionsa ensimmäisessä maailmansodassa, ja siihen liittyen saksalaiset luovuttivat hallitusvallan virolaisille Riiassa 19. marraskuuta 1918 kirjoittamallaan sopimuksella. Se mahdollisti virolaisten oman toiminnan Saksan tappion aiheuttaman sotilaallisen tyhjiön täyttämistä. 21. marraskuuta 1918 kokoontuivat Viron maapäivät, jotka myönsivät Konstantin Pätsin johtamalle väliaikaiselle hallitukselle laajat valtaoikeudet. Oikeuksia laajennettiin rajoittamattomiksi 27. marraskuuta. Ne olivat voimassa huhtikuuhun 1919 saakka.Zetterberg:Viron historia, s. 504. Puna-armeijaan virolaisia kuului enimmillään noin 8 500, mutta heidän osuutensa laski, kun toukokuussa 1919 puna-armeijan suurin virolaisrykmentti antautui komentajansa johdolla.Raun 1989: Viron historia, s. 138. 11. marraskuuta 1918 oli pidetty Eesti Vabariigi Kaitseliiton perustava kokous, jossa Viron tasavallan suojeluskuntaan liittyi palokuntalaisia, entisiä sotilaita, eri koulujen vanhimpia oppilaita ja maltillista työväkeä. Kaitseliit järjestäytyi sotilaallisesti ja taistelu punakaarteja vastaan alkoi. Alussa niissä oli 11 000 miehistöön ja alipäällystöön kuuluvaa sekä 240 upseeria, mutta vain 4 000 kivääriä ja kymmenen toimivaa konekivääriä.Mattila et al.:Viron vapaussota 1918-1920, s. 19-21.
Saksalaisten tosiasiallisena tavoitteena ei ollut Saksan ympärysvaltojen kanssa solmiman aselevon jälkeenkään tukea Viron tai Latvian itsenäistymistä, vaan aikaansaada tilanne, jossa saksalaisvähemmistö saa johtoaseman. Kuitenkin myös saksalaiset taistelivat neuvostojoukkoja vastaan.O'Connor, Kevin C.: The History of the Baltic States, s. 103.
Viron puolustus loppuvuonna 1918 Viro oli julistanut yleisen vapaaehtoisen liikekannallepanon 16. marraskuuta 1918, mutta 28. marraskuuta 1918 mennessä oli vain 800 vapaaehtoista ilmoittautunut. Silloin liikekannallepanosta tehtiin jo pakollinen käsittäen 21–24-vuotiaat miehet. Joulukuussa tätä laajennettiin koskemaan 21–28-vuotiaita, mitä laajennettiin tammikuussa 1919 koskemaan 29–35-vuotiaita sekä toukokuussa 1919 jopa 18–19-vuotiaita. Moni kieltäytyi palveluksesta tai karkasi. Joulukuussa 1918 armeijan vahvuus oli 2 300, mutta maaliskuussa 1919 jo 75 000. Joulukuussa 1918 muutettiin suojeluskunnat pakollisiksi kaikille niille miehille, jotka eivät olleet armeijassa. Kesällä 1919 suojeluskuntaan kuului jopa 100 000 miestä.Mattila et al.:Viron vapaussota 1918-1920, s. 22-24.
Bolševikkien puna-armeija valloitti Pihkovan marraskuussa 1918, ja valkoiset venäläiset joukko-osastot siirtyivät sieltä Viroon. Valkoiset venäläiset ja virolaiset tekivät 6. joulukuuta 1918 sotilassopimuksen, joka takasi venäläisille mahdollisuuden taistella virolaisten rinnalla bolševikkeja vastaan. Valkoisten venäläisten komentaja eversti Heinrich von Neff nähtiin saksalaissuuntauksen aikaiseksi komentajaksi, minkä vuoksi hänen täytyi luovuttaa komentajuus eversti, myöhempi kenraalimajuri Aleksandr Rodzjankolle.Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi -2, p. 100–101
200px|pienoiskuva|vasen|Brittien laivastoeskaaderi matkalla Tallinnaan joulukuussa 1918. Ympärysvaltojen ja Saksan välinen aselepo kuitenkin velvoitti Saksaa pitämään joukkojaan idässä, kunnes ympärysvallat päättävät alueisiin liittyvistä asioista. Tämän tarkoituksena oli estää alueiden joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun. Virolaiset itse aloittivat neuvostojoukkojen vastustamisen. Silloisina komentajina toimivat kenraalimajurit Andres Larka ja Aleksander Tõnisson.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Lloyd Georgen johtama hallitus teki päätöksen laivasto-osaston lähettämisestä tukemaan Viron tasavaltaa. Eskaaderi lähti Britanniasta 22. marraskuuta 1918. Siihen kuuluivat Ceres-luokan keveät risteilijät HMS Cardiff ja HMS Ceres sekä Caledon-luokan keveät risteilijät HMS Cassandra, HMS Caradoc ja HMS Calypso. Eskaaderia saattoi yhdeksän 13. laivueen hävittäjää ja 3. miinanraivaajalaivueen miinantorjunta-alusta. Osastoa komensi kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair.
Puna-armeijan hyökkäys Tallinnaa kohti Narvasta
350px|pienoiskuva|Viron vapaussodan taistelut ja joukkojen eteneminen. Puna-armeijan 7. armeija komentajanaan entinen kenraali Jevgeni Andrejevitš Iskritski aloitti laajalla rintamalla hyökkäyksen Viron itärajalla 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Armeijan esikunnassa toimi suomalaistaustainen, keisarillisen Venäjän armeijan entinen kenraalimajuri Nikolai Henriksson, josta tuli Iskritskin haavoituttua Narvan taistelujen yhteydessä 7. armeijan komentaja.