pienoiskuva|Venäjän keisarillisen laivaston sotalippu. Kyseessä on keula- eli rainelippu, jota käytettiin redillä. pienoiskuva|Venäjän keisarillisen laivaston tunnuslippu. Venäjän keisarikunnan laivasto oli Venäjän keisarillinen laivasto, joka lakkautettiin vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen.
Historia Kasakat sotivat 1500- ja 1600-luvuilla tataareja ja osmaneja vastaan käyttäen purje- ja soutulaivoja. Zaporižžjan kasakat kutsuivat näitä tšaikoiksi tai tšelneiksi (), Donin kasakat puolestaan strugeiksi (). Näissä oli yleensä 80 miestä. Laivueessa oli kahdeksastakymmenestä sataan alusta.
Venäjä on taistellut 1600-luvulta lähtien reiteistä Itämerelle, Mustallemerelle ja Asovanmerelle. Vuosisadan lopussa venäläiset olivat saaneet arvokasta kokemusta jokilauttojen käyttämisestä maajoukkojen rinnalla. Vuosina 1667–1669 venäläiset yrittivät rakentaa laivastoa Dedinovon kylään Okajoen rannalle suojellakseen Volgan kauppareittejä, jotka johtivat Kaspianmerelle.
Pietari Suuri Pietari Suuri perusti Venäjän keisarillisen laivaston vuonna 1696. Suuressa Pohjan sodassa vuosina 1700–1721 Venäjä loi Itämeren laivaston. Kaleerilaivueen rakentaminen vei paikan vuosina 1702–1704 monissa satamissa. Jotta he pystyisivät puolustamaan valloitettua rantakaisteletta ja hyökkäämään vihollisen meren yli kulkevia reittejä vastaan, venäläiset rakensivat purjelaivaston ulkomaisista ja Venäjällä valmistetuista aluksista.
Itämeren laivaston tukikohtana oli vuosina 1703–1723 Pietari, mistä se siirrettiin Kronstadtiin. Aluksi Vladimirski Prikaz oli laivanvalmistuksen johdossa. Myöhemmin tehtävä annettiin Admiralteiski Prikazille.
Laivaston upseerit otettiin värvättyjen joukosta. Palvelus laivastossa oli eliniän mittainen. Aatelisten lapset koulutettiin matematiikan ja navigointitieteiden koulussa, joka oli perustettu vuonna 1701. Oppilaita koulutettiin usein myös ulkomaisissa laivastoissa. Oli myös tavallista värvätä ulkomaalaisia Venäjän laivastoon. Vuonna 1718 perustettiin korkein laivastoelin, amiraliteetti ().
Vuonna 1722 laivastossa oli 130 alusta: 36 linjalaivaa, yhdeksän fregattia, kolme šnjavaa (, kevyt kaksimastoinen tiedustelualus), viisi mörssärialusta ja 77 avustavaa alusta. Kaleerilaivastossa oli 396 alusta: 253 kaleeria ja puolikaleeria ( kevyt, nopea kaleeri) ja 143 prikiä.
Laivoja rakennettiin 24 satamassa, muun muassa Voronežin, Kazanin, Perejaslavin, Arkangelin, Aunuksen, Pietarin ja Astrahanin satamissa.
Pietari Suuren kuoleman jälkeen Venäjän sotalaivasto pääsi rappeutumaan.
1700-luku 1700-luvun jälkipuoliskolla laivasto kasvoi Venäjän yhä aktiivisemman ulkopolitiikan ja Turkin sodan 1768–1774 vuoksi. Ensimmäistä kertaa Venäjä lähetti aluksia kaukaisille rintamille Mustaltamereltä. Amiraali Spiridovin laivue sai Egeanmerellä ylivallan kukistettuaan turkkilaiset kesäkuussa 1770 Tšesmen (Çeşme) salmessa. Vuonna 1771 Venäjän keisarillinen armeija valloitti sai osan Moldovaa sekä Asovanmereltä Kertšinsalmen sekä Kertšin ja Jenikalen linnakkeet. Edettyään Tonavalle venäläiset loivat Tonavan laivaston suojellakseen Tonavan suistoa. Vuonna 1773 sota Osmanien valtakuntaa vastaan päättyi voittoon, jolloin Venäjä sai alueita Asovan- ja Mustanmeren rannikolta. Krim julistautui itsenäiseksi Venäjän protektoraattina ja liittyi itse Venäjään vuonna 1783. Vuonna 1778 H’ersonin satama sai alkunsa. Saimaalla toimi Venäjän Saimaan laivasto.
1800-luvulta vuoteen 1917
pienoiskuva|Taistelulaiva Gangut Helsingissä 27. kesäkuuta 1915. 1700-luvun loppupuolelta 1800-luvun alkuun Venäjällä oli maailman kolmanneksi suurin laivasto Ison-Britannian ja Ranskan jälkeen. 1800-luvun alussa Venäjän laivasto muodostui Itä- ja Mustanmeren laivastoista sekä Kaspianmeren, Vienanmeren ja Ohotanmeren laivueista. Vuonna 1802 perustettiin Merisotavoimien ministeriö, joka nimettiin vuonna 1815 meriministeriöksi. Mustanmeren laivastossa oli vuonna 1787 viisi linjalaivaa ja 19 fregattia. Vuonna 1788 Itämeren-laivastossa oli 23 linjalaivaa ja 130 fregattia.
Vuonna 1826 venäläiset valmistivat ensimmäisen aseistetun höyrylaivansa kahdeksantykkisen Ižoran. Vuonna 1836 he rakensivat ensimmäisen siipiratashöyryfregatin, 28-tykkisen Bogatyrin. Vuosina 1803–1855 venäläiset aloittivat yli 40 maailmanympäripurjehdusta ja pitkää merimatkaa, jolla oli tärkeä rooli Kaukoidän tutkimuksessa, eri valtamerillä ja Tyynenmeren operaatioissa.
Krimin sodassa Venäjällä oli Itämeren ja Mustanmeren laivastot sekä Arkangelin, Kaspian ja Kamtšatkan laivueet. Vuonna 1853 Venäjällä oli yhteensä 40 linjalaivaa, 15 fregattia, 24 korvettia ja rikiä jne. Venäjän laivasto teki useita laivastovierailuja eri maihin, muun muassa Ranskaan ja Itä-Aasiaan 1800-luvun lopulla.
Venäjän laivaston osasto lähti vuonna 1863 sisällissotaa käyviin Yhdysvaltoihin kontra-amiraali Andrei Aleksandrovitš Popovin johdolla. Joukossa oli Kalevala-luokan korvetti. Pohjoisvaltojen luvalla osasto viipyi San Franciscossa turvaamassa Venäjän strategisia etuja: Euroopan suurvaltojen välit olivat kireät Kongressi-Puolan kysymyksen takia. Osasto lähti takaisin Venäjälle elokuussa 1864 ja palasi Itämerelle Kronstadtiin vuonna 1865.
Purjealuksista siirryttiin höyrylaivoihin 1860- ja 1870-lukujen aikana. Tärkeimmiksi toiminta-alueiksi muodostuivat Itämeri, Pohjoinen jäämeri, Mustameri ja Tyynimeri.
Laivasto ajautui alamäkeen 1800-luvun alkupuoliskolla Venäjän hitaan teknisen ja taloudellisen kehityksen vuoksi. Se elpyi vuosisadan loppupuolella keisari Nikolai II:n hallituskaudella vuosina 1894–1917, mutta menetti suurimman osan Tyynenmeren ja Itämeren laivastoistaan. Molemmat laivastot lähetettiin Kaukoitään ja ne tuhoutuivat myöhemmin katastrofaalisessa vuoden 1904 Tsushiman meritaistelussa. Nikolai II:n sotilasuran toista vaihetta leimasi hänen osallistumisensa laivaston uudelleenjärjestelyyn katastrofaalisen Venäjän-Japanin sodan jälkeen.
Ensimmäinen jäänmurtaja Jermak rakennettiin. Venäjän laivasto kärsi suuria tappioita Venäjän–Japanin sodassa vuosina 1904–1905. Venäjän laivastossa tapahtui vallankumouksellista toimintaa muun muassa taistelulaiva Potemkinilla Mustallamerellä ja Viaporissa vuosina 1905–1906. Venäjän laivastoa rakennettiin voimakkaasti 1900-luvun alkupuolella. Suuria taistelulaivoja, ns. dreadnought-tyyppisiä taistelulaivoja valmistui.
Vuonna 1905 Venäjä oli pudonnut kolmanneksi suurimmasta merivallasta kuudenneksi. Merivoimien toiminnan painopiste siirtyi takaisin Kaukoidästä Itämerelle. Itämeren laivaston tehtävänä oli puolustaa Itämerta ja Pietaria keisarilliselta Saksalta. Bosnian kriisi vuonna 1909 nosti jälleen esiin laivaston laajentamisen kysymyksen, ja Itämeren laivastoon tilattiin uusia taistelulaivoja, risteilijöitä ja hävittäjiä. Suhteiden heikkeneminen Turkin kanssa tarkoitti, että Mustanmeren laivastolle tilattiin myös uusia aluksia, mukaan lukien Imperatritsa Marija -luokan taistelulaivat vuosina 1906–1913.
Laivastolla oli vaihtelevaa menestystä ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan keisarikunnan laivaston saavuttaessa yleisesti yliotteen Itämerellä, kun taas Venäjä vakiinnutti absoluuttisen valta-asemansa Mustallamerellä. Mustameri oli venäläisten ja Osmanien valtakunnan aluetta, jossa Venäjän keisarillinen laivasto vakiinnutti absoluuttisen valta-asemansa. Sillä oli suuri laivasto Sevastopolissa, ja sitä johtivat kaksi taitavaa komentajaa: amiraali Andrei Eberhart (1856–1919) ja amiraali Aleksandr Koltšak (1874–1920), joka otti komennon vuonna 1916.
Suomalaisia palveli Venäjän keisarillisessa sotalaivastossa kaikkiaan 339 meriupseeria.
Vallankumouksen jälkeen Bolševikkivallankaappauksen jälkeen Keisarillisen laivaston nimeksi tuli vuonna 1918 Työläisten ja talonpoikien punainen laivasto. Maaliskuuhun 1918 mennessä Venäjän vallankumous ja Brest-Litovskin rauha tekivät saksalaisista Itämeren herroja, ja saksalaiset laivastot siirsivät joukkoja tukemaan itsenäistynyttä Suomea ja miehittämään suurta osaa Venäjästä, pysähtyen vain kärsittyään tappion lännessä. Venäläiset evakuoivat Itämeren laivaston Helsingistä ja Tallinnasta Kronstadtiin Itämeren laivaston jäätä myöten maaliskuussa 1918.
Vallankumous ja sitä seurannut sisällissota tuhosivat Venäjän keisarillisen laivaston. Vain Pietarissa sijaitseva Itämeren laivasto säilyi pääosin kokonaisena, vaikka Britannian kuninkaallinen laivasto hyökkäsikin sen kimppuun vuonna 1919. Ulkomaiset interventionistit miehittivät Tyynenmeren, Mustanmeren ja arktisen alueen rannikot. Suurin osa jäljellä olevista Mustanmeren laivaston sota-aluksista, joiden miehistöt olivat uskollisia Valkoiselle armeijalle, liitettiin Wrangelin laivastoon komentaja Pjotr Nikolajevitš Wrangelin (1878–1928) alaisuudessa. Valkoisten joukkojen ja siviilien evakuoinnin jälkeen Krimiltä ne lopulta internoitiin Bizertaan, Tunisiaan. Venäläiset merimiehet taistelivat molemmilla puolilla tässä verisessä konfliktissa. Itämeren laivaston merimiehet kapinoivat Neuvosto-Venäjän viranomaisten ankaraa kohtelua vastaan Kronstadtin kapinassa vuonna 1921.
Jäljelle jääneet alukset muodostivat Neuvosto-Venäjän laivaston ytimen sen perustamisen yhteydessä vuonna 1918, vaikka Wrangelin laivaston jäänteet eivät koskaan palanneet Venäjälle. Ks. Bizertan tykit.
Lähteet
*