thumb|300px|Talvisodan alkaessa Suomen puolustusvoimien materiaalinen valmius oli heikko. Kansalaiskeräyksin hankittiin muun muassa suksia armeijan käyttöön. Sotatalous Suomessa toisen maailmansodan aikana -artikkeli käsittelee muun muassa niitä toimia ja päätöksiä, joilla Suomen tasavallan hallinto tavoitteli valtakunnan koko talouselämän sopeuttamista sodan ajan vaatimuksiin. Lisäksi artikkeli käsittelee muun muassa yksityisiin ihmisiin, talouselämään sekä tuotantolaitoksiin kohdistuneita haasteita toisen maailmansodan ajan Suomessa. Suomen taloudellisten resurssien vähäisyys vaikutti yhtä lailla sekä Suomen armeijan kuin muunkin väestön toimintaedellytyksiin sekä selviytymismahdollisuuksiin sodan oloissa.
Taloudellisen puolustusvalmiuden kohottaminen ennen toista maailmansotaa 1920-luku Suomen puolustusvoimien materiaalisen perustan loi se sotamateriaali, jonka Venäjän armeija oli jättänyt poistuessaan Suomen sisällissodan aikana tai heti sen jälkeen. Suomeen jäänyt sotamateriaali käsitti huomattavia määriä muun muassa jalkaväen ja tykistön aseistusta.Talvisodan historia, osa 4 s. 238
1920-luvun puolenvälin jälkeen Suomessa perustettiin kaksikin parlamentaarista komiteaa suunnittelemaan valtakunnan puolustamiseen liittyviä toimia niin taloudellisen kuin sotilaallisenkin valmistautumisen osalta. Komiteoiden saavuttamat tulokset jäivät kuitenkin vain suositusten asteelle.Järventaus s. 93
Vuosina 1923–1926 toiminut puolustusrevisioni esitti silloisen käsityksen mukaisesti puolustusvalmiuden järjestelmällistä kehittämisohjelmaa. Kehittämisohjelman mukaan puolustusvoimien olisi tullut käsittää noin 300 000 miestä jakautuen muun muassa 13–14 divisioonaan, ilmapuolustusjoukkoihin, merivoimiin sekä kotiarmeijaan. Kehittämisohjelma sisälsi myös ehdotuksen vuodet 1927–1936 kestävästä perushankintaohjelmasta, jonka tavoite olisi ollut puolustusvoimien täydellisessä varustamisessa mahdollisesti tulossa olevan sodan varalle. Suunnitelman mukaisen varustautumisohjelman kustannukset olisivat olleet noin 2 640 miljoonaa silloista markkaa. Puolustusrevisionin tärkeimmäksi saavutukseksi voidaan kuitenkin laskea puolustusneuvoston perustaminen keväällä 1924 tasavallan presidentin armeijaa koskevien päätösten suunnittelua ja käsittelyä varten.
Vuosikymmenen lopulla vuonna 1929 valtioneuvosto sai kuitenkin perustettua Taloudellisen puolustusneuvoston, joka pystyi suunnittelemaan mahdollisen sotatilan vaatimia toimenpiteitä hieman pidemmälle kuin tuloksettomaksi jääneet komiteat.
1930-luku Puolustusministeriöön perustettiin sotatalousosasto 10. tammikuuta 1936, mikä oli osa puolustushallinnon keskittämistä puolustusministeriöön. Samalla perustettiin sotatalouspäällikön virka, johon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Leonard Grandell. Sotatalousosastoa johtamaan nimitettiin eversti Johan Viktor Ståhlström. Sotatalousosasto johti perushankintaohjelmaan myönnettyjen varojen käyttöä, ja sotatalouspäällikkö esitteli toteutettavat hankinnat puolustusministerille.Lintunen s. 19.
Sotatalousosaston tehtäviin kuuluivat valtakunnan taloudellisen puolustusvalmiuden kehittäminen, materiaalivarastojen järjestely sekä sotatarvikkeiden valmistuksen ja hankintojen toteuttaminen, minkä vuoksi se alkoi kiireellisesti selvittää teollisuuden kriisivalmiutta. Kun oli todettu, että teollisuuden tuotantokyky ei vastannut tarvetta, perustettiin viisi teollisuuspiiriä, joiden esikunnat sijoitettiin Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Seinäjoelle ja Kuopioon. Ne aloittivat toimintansa 1. maaliskuuta 1937. Teollisuuspiireille siirrettiin vastuu kaikista alueensa teollisuuden liikekannallepanoon liittyvistä valmisteluista ja suunnitelmista. Talvisodan alkuun mennessä suurimmalle osalle sotilasmateriaalia tuottavista teollisuusyrityksistä oli teollisuuspiirien kautta osoitettu tuotantotehtävät, ja eri toimialoille oli laadittu yhteensä 138 sotataloussopimusta.Lintunen s. 18–19.
Talvisodan aika
Sotatalouden rahoittaminen
Talvisodan aikana sotatalouden rahoittaminen perustui kolmeen eri lähteeseen, joista ehdottomasti tärkein oli Suomen valtion Suomen pankista ottamat lainat. Toiseksi valtio otti lainaa sieltä, mistä sitä oli saatavilla ja kolmantena tulivat mukaan ne varat, joita saatiin lahjoituksina eri maista. Kahta viimeistä rahoituskeinoa käytettiin lähinnä ulkomailta tapahtuneiden sotatarvikkeiden hankinnan rahoittamiseen.Lauri Haataja ym.: Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 134
Valtion lainanotto Suomen pankista tarkoitti käytännössä sitä, että valtio otti kasvaneiden puolustusmenojensa rahoittamiseksi lainaa Suomen pankilta, joka taas painoi lisää rahaa menojen kattamiseksi. Kyseessä oli siis tyypillinen setelirahoitus, joka perinteisen näkemyksen mukaan oli syypää taloudessa ilmenneisiin inflaatiopaineisiin jotka eivät kuitenkaan vielä talvisodan aikana johtaneet merkittäviin ongelmiin.Lauri Haataja ym.:Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 135 Chartalistisen mukainen näkemyksen budjettivajeet jo itsessään lisäävät talouden rahoitusvarallisuutta, lisäten näin talouden kokonaiskysyntää ja ovat omiaan liian suurina aiheuttamaan inflaatiopaineita huolimatta siitä miten ne ovat rahoitetut.L. Randall Wray: Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan, 2012. . Suomen valtio rahoitti sodankäyntiään myös muulla, kotimaisella lainanotolla. Suomen pankista ja yksityisiltä markkinoilta otetuilla lainoilla kerättiin vuonna 1939 noin 800 miljoonaa markkaa ja seuraavana vuonna peräti neljä miljardia markkaa. Vuoden 1940 lainanotosta merkittävä osa ei kohdistunut suoraan talvisodan aiheuttamiin kustannuksiin vaan muun muassa puolustusvalmiuden kohottamiseen välirauhan aikana.
Valtion talouden rahoitusmahdollisuuksia talvisodan aikana kavensi huomattavasti myös ulkomaankaupan lähes täydellinen tyrehtyminen, joka vähensi muun muassa tullimaksujen tuottoa. Lisäksi valtion tuloja vähensi puolustusvoimien palvelukseen kutsuttujen henkilöiden tuloverotuottojen merkittävä aleneminen.Lauri Haataja ym.:Itsenäisyyden puolustajat: 135
Kotimainen puolustusmateriaalituotanto Suomalaisen teollisuuden mobilisointi suoritettiin käytännössä vasta sodan jo sytyttyä 30. marraskuuta 1939. Sotaa ennen sotatarvikkeiden valmistukseen varatuista noin 500 tuotantolaitoksesta vain 126 oli ehtinyt saanut koetilauksia tai jo valmistaa sotamateriaalia puolustusvoimien tarpeisiin.Järventaus s. 94
Sotateollisuuden käynnistäminen sodan ollessa jo käynnissä osoittautui vaikeaksi, koska valmistelut olivat jääneet rauhan aikana pahasti kesken. Sotatarvikkeiden tuotannon aloittaminen kesti osalta tuotantolaitoksia jopa vuoden ajan.
Kotimainen ase- ja ampumatarviketuotanto Suomessa valmistettiin talvisodan aikana vain kevyimpiin kaliiberiluokkiin kuuluvia aseita. Näistä aseista kiväärikaliiberisten aseiden tuotanto oli osin jopa melko runsasta. Pistoolikaliiberisten aseiden (etenkin konepistoolien) tuotanto oli merkittävää. Näiden lisäksi tuotettiin vain vaatimaton määrä 37 mm:n pst-tykkejä (105 kpl) ja merkittävämpi määrä 81 mm:n kranaatinheittimiä (272 kpl).Talvisodan historia, osa 4 s. 298
Ampumatarvikkeissa käsiaseiden ammusten tuotantomäärät olivat merkittäviä, mutta suurikaliiberisempien aseiden ammusten tuotanto ei missään vaiheessa vastannut edes kulutusta. Suurimmat tuotannon ongelmat kohdistuivat etenkin tykistön ampumatarvikkeiden valmistukseen. Hankalimmiksi osoittautuivat muun muassa tykistön hylsyjen, sytyttimien ja pohjanallien valmistus. Kriittisimmillään esimerkiksi kranaatinheittimien ammusten valmistuskapasiteettia ei pystytty juurikaan käyttämään hyväksi, koska sytyttimien valmistus laahasi pahasti jäljessä. Sodan loppuvaiheissa pystyttiin valmistamaan noin 6 000 heittimen kranaattia vuorokaudessa, mutta sytyttimiä valmistui samassa ajassa vain 1 200 kappaletta.
Kotimainen teollisuus oli valmistautunut valmistamaan vain tärkeimpiä raskaamman kaluston ammuksista (81 mm krh, 76 mm, 107 mm, 122 mm ja 152 mm). Muiden asekaliiberien osalta oltiin kokonaan tuonnin varassa tai jouduttiin tyytymään siihen, mitä varastoissa sattui olemaan. Sodan aikana ulkomailta saatiin hyvinkin erikaliiberista tykistökalustoa, joiden mukana hankittiin myös ampumatarvikkeita, koska ampumatarvikkeille ei ollut saatavissa täydennystä kotimaasta.Talvisodan historia, osa 4, s. 302–303. Sotatieteen laitos
Puolustusvoimien muu materiaali Elintarvikkeiden hankinnat Elintarvikkeiden hankkimiseksi puolustusvoimille puolustusministeriön intendenttiosaston alaisuuteen perustettiin YH:n aikana kolme elintarvikekeskusvarikkoa (rauhanaikaisista muonavarikoista vain MV 1 jäi huolehtimaan Helsingin alueella olevien joukkojen muonatäydennyksestä). Joulukuussa 1939 perustettiin lisäksi kolme uutta elintarvikekeskusvarikkoa. Ekesk.V:den tehtävänä oli hankkia kullekin määrätyltä hankinta-alueelta muun muassa perunan, vihannekset, herneet, lihatuotteet sekä hevosten rehuksi käytetyn kauran ja korsirehun. Lisäksi keskusvarikot hankkivat yhteistyössä Valion kanssa voin ja juuston. Jauhojen ja ryynien tilaukset lähetettiin valtion viljavaraston kautta myllyille.Talvisodan historia – Osa 4 s. 310. Sotatieteen laitos
Talvisodan aikana elintarvikkeiden hankkiminen puolustusvoimien tarpeisiin ei tuottanut mainittavia vaikeuksia ja yhteistyö Kansanhuoltoministeriön kanssa toimi ilman merkittäviä ongelmia. Säännöstelymääräyksin herneet takavarikoitiin 7. joulukuuta ja sodan aikana myös tee jouduttiin takavarikoimaan puolustusvoimien käyttöön. Rintamalle toimittaminen tapahtui pääsääntöisesti junilla päämajan ennakkoon (5–6 vrk) varikoille tekemien tilausten perusteella. Elintarvikejunat oli kuormattu kahteen ”moduuliin”, joissa molemmissa oli kaksi kokonaisen divisioonan päivittäistä kulutusta vastaava määrä elintarvikkeita.Talvisodan historia – Osa 4, s. 310–311. Sotatieteen laitos
Talvisodan aikana merkittävin ongelma elintarvikkeiden rintamalle toimittamisen suhteen oli näkkileivän riittämätön valmistuskapasiteetti. Kun kokonaistarve oli noin 180 tonnia vuorokaudessa, sitä pystyttiin valmistamaan vain noin 60 tonnia vuorokaudessa. Vaje korvattiin muilla leipälaaduilla. Perunan osalta jouduttiin turvautumaan lähinnä sotatoimialueelle jääneisiin varastoihin, sillä kuivatun perunan valmistus aloitettiin vasta tammikuussa 1940 ja tuoreen perunan kuljettaminen kotialueelta ankarassa pakkasessa olisi johtanut väistämättä tuotteiden pilaantumiseen. Mainitusta syystä lähes suomen koko makaronin tuotanto otettiin puolustusvoimien tarpeisiin. Lihasäilykkeitä hankittiin kotimaasta, muun muassa 660 000 kg naudanlihaa ja 216 000 kg sianlihaa.Talvisodan historia – Osa 4 s. 311. Sotatieteen laitos
Muiden varusesineiden riittävyys