thumb|300px|Kuvassa leivän ostamiseen oikeuttavia ostokortteja. pienoiskuva|Valikoima ostokortteja vuodelta 1949. Elintarvikkeiden säännöstelyllä pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen takaamaan kansalaisille välttämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Sodan aikana valtiovallan tuli huolehtia niin puolustuslaitoksen kuin siviilienkin ravitsemuksesta. Koska elintarvikkeista oli puutetta tuli säännöstely- ja jakeluorganisaation luominen ajankohtaiseksi syyskuussa 1939.Järventaus, s. 310. Säännöstely toisen maailmansodan aikana itsessään aiheutti puutetta, korkeita hintoja, valtion virkamiesten korruptiota ja mustaa pörssiä, mistä amerikkalainen taloustieteilijä Ludwig von Mises kirjoitti kirjassaan Omnipotent Government vuonna 1944. Säännöstely myös aiheutti rikollisuutta salakuljetuksen muodossa.
Kansanhuoltoministeriön ja sotatalousneuvoston määräämillä säännöstelytoimilla välttämättömyystarvikkeiden jakelu saatiinkin jotakuinkin tyydyttävästi toimivaksi sotien aikana. Ajoittaiset vaikeudet johtuivat pääsääntöisesti kuljetusvaikeuksista. Säännöstelyjärjestelmän luominen oli osa sotatalouden järjestelyjä.
Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä.Turun Sanomat viitattu 21.4.2012
Säännöstelyorganisaatio
Elintarvikkeiden säännöstelyssä oli keskeisenä toimijana syyskuussa 1939 perustettu Kansanhuoltoministeriö, jonka tehtäviin kuului muun muassa johtaa elintarvikkeiden ja eräiden raaka-aineiden kotimaista tuotantoa, jakelua sekä kulutusta. Ministeriö hoiti myös tehtäviä muun muassa elintarvikkeiden ja raaka-aineiden ulkomaankaupan toteuttamisessa. Ministeriön tehtävänä oli aluksi myös valvoa työvoiman käyttöä, mutta tehtävä siirrettiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle kesäkuussa 1941. Uutena tehtävänä ministeriölle tuli lokakuussa 1940 hintasääntelyn valvonta.
Elintarvikkeiden säännöstelyn toteutus
Käytännössä elintarvikkeiden säännöstely toteutettiin siten, että maataloudesta elantonsa saavalle väestölle määrättiin luovutusvelvollisuus lukuun ottamatta maataloustuotannon sitä osaa, jonka tuottaja sai pitää oman taloutensa arvioitua kulutusta varten. Luovutusvelvollisuuden valvonta oli hankalaa ja käytännössä oli yleistä, että maataloustuottajat pidättivät käyttöönsä suuremman määrän elintarvikkeita kuin olisi ollut sallittua. Tämä ylijäämä myytiin sitten joko mustaan pörssiin tai suoraan esimerkiksi kaupungeissa asuville tuttaville tai sukulaisille.Järventaus, s. 311.
Kuluttajille sen sijaan jaettiin ostokortteja, joita vastaan pystyi hankkimaan elintarvikkeita tai muita hyödykkeitä valtion ylläpitämän jakelujärjestelmän myyntipisteistä. Säännöstelyn ollessa laajimmillaan kuluttajalla täytyi olla käytössään 51 erilaista ostokorttia, joista osa koski muitakin hyödykkeitä kuin elintarvikkeita (esimerkiksi jalkineita, vaatteita ja saippuaa). Kaikkiaan erilaisia ostokortteja painettiin säännöstelykauden aikana noin 778 miljoonaa, ja ne koskivat noin 160 eri elintarviketta tai elintarvikeryhmää, tavaraa tai muuta hyödykettä.
Kansanhuoltoministeriössä oli säännöstelyn tiukimpana aikana töissä liki 800 virkamiestä, ja lisäksi valtakunnan kolmessatoista kansanhuoltopiirissä sekä kuntien kansanhuoltolautakuntien palkkalistoilla oli 6 000–7 000 henkilöä. Kansanhuolto-organisaation tärkeimpänä tehtävänä oli säännöstelyn suunnittelu ja käytännön toteutus. Käytännön toteutuksessa muun muassa ostokorttien jakelu kuluttajille muodosti valtaisan urakan. Ostokortteja jaettiin kansalaisille yleensä kolmasti vuoteen muun muassa ostokorttiväärennösten hankaloittamiseksi.Jermo, s. 8–9.
thumb|265px|Valtion yleisostokortti vuodelta 1953. Niin sanottu korttiaika alkoi 12. lokakuuta 1939, jolloin ensimmäistä elintarvikkeita koskevaa ostokorttia ryhdyttiin jakamaan. Ostokortin nimi oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Valtion ostokortti”, joka väestön kielenkäytössä muuntui nopeasti yleisostokortiksi. Kortista leikatulla kupongilla sai ostaa aluksi yhden kilon sokeria yhdelle henkilölle, ja sen tuli riittää noin kuukauden käyttöön. Sokeri oli asetettu takavarikkoon ja säännöstelyn alaiseksi 7. lokakuuta, jolloin periaatteessa jokaisen tuli luovuttaa hallussaan oleva sokeri kansanhuoltoviranomaisille (omaan käyttöön oli lupa jättää vain kaksi kiloa sokeria). Ostokortti tarkoitti siis vain lupaa ostaa kulloistakin tuotetta, itse kortti ei käynyt maksuvälineeksi.Jermo, s. 11.
Säännöstelyn alkaessa tai laajetessa uusiin tuoteryhmiin on tavanomaista, että ihmiset alkavat ostamaan ja varastoimaan (hamstrata) kyseistä hyödykettä, jolloin sen kysynnässä tapahtuu nopea kasvu. Tästä on taas välittömänä seurauksena hamstrattujen tuotteiden hintojen voimakas nousu ja saatavuuden nopea lasku, koska kauppiaat varastoivat tuotteita ja pyrkivät hyviä asiakassuhteitaan ylläpitääkseen myymään niitä vain hyvinä ja maksukykyisinä pitämilleen asiakkaille, yleensä melko korkeaan hintaan. Tästä johtuvaa hintojen äkillistä nousua ehkäisemään säädettiin ja otettiin käyttöön laki kohtuuttomien hintojen ehkäisystä 25. syyskuuta 1939. Samalla päivämäärällä kansanhuoltoministeriön tehtävistä annettiin asetus, jossa sen tehtävät määriteltiin varsinaista lakia huomattavasti yksityiskohtaisemmin. Yksi näistä tehtävistä oli myös valvoa ylempänä mainitun lain (ns. kiskurilain) noudattamista. Kyseessä oli siis hintasääntelytoimenpide, jolla pyrittiin varmistamaan kansalaisten tasavertaiset mahdollisuudet hankkia itselleen erilaisia hyödykkeitä heidän varallisuudestaan riippumatta.
Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (muun muassa sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä tähän oli se, että jo yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja pommituksia. Moskovan rauhan solmimisen jälkeen elintarvikkeiden säännöstelyyn asettaminen laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin.Jermo, s. 15.
Välirauhan aikana elintarviketilanteen todettiin nopeasti heikkenevän. Syynä tähän olivat luovutetuille alueille jäänyt maatalousmaa (noin 10 % peltojen kokonaispinta-alasta) ja ulkomaankaupan voimakas lasku, jonka takia ulkomailta ennen sotaa tuotujen lannoitteiden määrä laski romahdusmaisesti. Kolmantena tekijänä elintarviketilanteen heikkenemisessä oli talvisodan aikana ja heti sen jälkeen tapahtunut karjan määrän voimakas lasku. Lisäksi kesä 1940 oli hyvin kuiva, mikä osaltaan laski maatalouden tuotantomääriä. Elintarvikkeita asetettiin säännöstelyn piiriin hieman eri aikoina, mutta vuoden 1940 loppuun mennessä säännöstely kattoi jo lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet ja nautintoaineet. Ravintorasvat, lihatuotteet ja maito sekä maitotuotteet olivat säännöstelyn piirissä vuoden lopussa. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti peruna, jota ei välirauhan aikana asetettu säännöstelyn piiriin.Järventaus, s. 161.
Välirauhan aikana luotiin Suomen sota-aikainen talouspolitiikka ja sen osana myös säännöstelyjärjestelmä, joka ei koskenut pelkästään elintarvikkeita vaan myös hyvin suurta osaa muita välttämättömiä hyödykkeitä. Välirauhan aikana saatiin luotua jonkinasteinen tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välillä, mutta jatkosodan osoittauduttua pidempikestoiseksi kuin aluksi oli uskottu tai toivottu järkkyi tasapainotila merkittävästi. Jatkosodan alusta selvittiin jo hankittujen varastojen turvin, mutta varastojen loputtua keväällä 1942 oli kansakunta käytännössä jo nälänhädän partaalla.Järventaus, s. 161 ja 311.
Säännöstelyyn määrätyt elintarvikkeet
Säännösteltäväksi määrättiin seuraavia elintarvikkeita:
Sokeri ja siirappi 3. lokakuuta 1939.Talvisodan historia, Osa 4, s. 296. Kahvi 28. lokakuuta 1939. Vilja ja viljatuotteet 15. toukokuuta 1940. Voi 13. kesäkuuta 1940. Tee, perunajauhot ja kuivatut hedelmät syksyllä 1940.Jermo, s. 16 Maito ja maitotaloustuotteet 21. marraskuuta 1940. Lihatuotteet 1. joulukuuta 1940. Kananmunat keväällä 1941.
Muita säännöstelyn piiriin määrättyjä hyödykkeitä: Vaatteet, jalkineet sekä saippua ja muut puhdistusaineet syksyllä 1940.
Elintarvikkeiden kotimainen tuotanto ja tuonti ulkomailta
Maataloustuotanto laski sodan aikana merkittävästi ja viljan kulutuksesta noin kolmannes oli tuotava ulkoa, pääosin Saksasta. Viljan tuonnilla oli myös poliittiset seurauksensa Suomeen, koska Suomi oli näin riippuvainen Saksasta. Saksa painosti Suomea erillisrauhaan tähtäävien tunnusteluiden aikana syksyllä 1943 ja keväällä 1944 viivyttämällä viljatoimituksia, supistamalla kiintiöitä ja määräämällä ajoittain jopa vientikieltoja.Jatkosodan historia, Osa 4, s. 122–123.Järventaus, s. 287.
Maataloustuotannon supistuminen sodan aikana johtui useammastakin tekijästä. Vuosina 1940 ja 1941 Moskovan rauhansopimuksessa luovutetuille alueille jäi noin 10 % peltopinta-alasta, eikä ne olleet vuonna 1941 käytössä. Luovutetulle alueelle tapahtuneen muuton seurauksena vuodesta 1942 kyseistä peltopinta-alaa saatiin jälleen käyttöön.
Toinen maataloustuotannon supistumiseen johtanut tekijä oli ulkomaisten lannoitteiden tuonnin romahtaminen, joka vähensi peltojen tuottoa noin kymmenyksen.
Kolmas syy huonoihin satoihin olivat sääolot; välirauhan ja jatkosodan aikana ne olivat hyvin epäedullisia useina vuosina. Vuodet 1940 ja 1941 olivat kuivuuden vuoksi lähes katovuosia, myös kesät 1942 ja 1944 olivat sääoloiltaan huonoja. Vuosina 1941 ja 1944 osa sadosta jäi myös korjaamatta, kun sotatoimet sitoivat työvoiman. Muinakin vuosina esiintyi ongelmia, kun sadonkorjuun vaatima työvoima ja vähäiset traktorit olivat pääosin sotatoimialueella. Vähäisten käytettävissä olleiden moottoroitujen korjuuvälineiden kärsimä polttoainepula lisäsi omalta osaltaan vaikeuksia.Järventaus, s. 286.
Kokonaisviljasato oli vuonna 1939 (jolloin tuontilannoitteet olivat käytössä ja sadonkorjuu voitiin järjestää käytännössä rauhan ajan oloissa) 1 513 tuhatta tonnia. Kokonaissatomäärä laski siten, että viljaa tuotettiin: Vuonna 1941 vain 947 tuhatta tonnia (63 % vuoden 1939 sadosta) Vuonna 1942 / 1 066 tuhatta tonnia (70 %) Vuonna 1943 / 1 029 tuhatta tonnia (68 %) Vuonna 1944 / 827 tuhatta tonnia (55 %) Vuoden 1945 sato oli vielä vuoden 1944 satoakin pienempi.
Viljan tuonti Saksasta käsitti vuosittain noin kolmanneksen kokonaiskulutuksesta. Viljan tuontimäärät vaihtelivat 200 ja 250 tuhannen tonnin välissä.Jatkosodan historia, Osa 4, s. 123.
Elintarvikkeiden säännöstellyt annokset
Elintarvikkeiden säännöstely aloitettiin Suomessa kansanhuoltoministeriön antamien määräysten perusteella syksyllä 1939. Säännöstely jatkui aina 1950-luvun alkuvuosiin asti, mutta tiukimmillaan säännöstely oli 1941–1945, jolloin lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet olivat sääntelyn alaisia.
Merkittävänä poikkeuksena tästä oli peruna, joka oli säänneltynä vain suhteellisen lyhyen ajan jatkosodan jo päätyttyä, minkä takia peruna oli suomalaisen ruokavalion perustana sääntelykauden aikana. Kilokalorimäärät (ns. B-ryhmässä noin 1 000–1 200 kcal/henkilö/vrk) osoittavat, että ilman sääntelemätöntä perunaa olisi ennen pitkää tapahtunut nälkäkuolemia.Järventaus, s. 311–312.
Siviiliväestön annokset