Gallipolin taistelu käytiin ensimmäisessä maailmansodassa Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä Osmanien valtakunnan välillä 19. helmikuuta 1915 – 9. tammikuuta 1916. Taistelu jakautui kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa ympärysvaltojen laivasto yritti tunkeutua Dardanellien salmen läpi Osmanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Toisessa vaiheessa brittiläis-ranskalainen siirtoarmeija nousi maihin Gallipolin niemimaalla tavoitteenaan miehittää Dardanellien rannikko ja taata laivaston turvallinen pääsy Marmaranmerelle. Kumpikin operaatio epäonnistui, ja lähes 11 kuukautta kestäneiden taistelujen jälkeen ympärysvallat joutuivat vetäytymään Gallipolista.
Taistelun taustalla oli ympärysvaltojen halu tukea niiden liittolaista Venäjää, pakottaa Osmanien valtakunta pois sodasta ja avata huoltoreitti Välimereltä Mustallemerelle. Alusta lähtien operaatio kärsi huonosta suunnittelusta, hitaasta etenemisestä ja kyvyttömyydestä hyödyntää meri- ja maataistelujen aikana yllättäen tarjoutuneita tilaisuuksia. Ympärysvallat aliarvioivat osmanien taistelutahdon ja -taidot pahoin. Osmanit hyötyivät myös liittolaisensa Saksan tuesta sekä Gallipolin rosoisesta maastosta, joka tekee maihinnousu- ja hyökkäysoperaatioista vaikeita. Ympärysvaltojen suurimpia vahvuuksia olivat tehokkaampi huolto, parempi kalusto sekä vahva laivasto, joka kykeni tykkitulellaan tuhoamaan osmanien asemia. Ympärysvallat eivät kuitenkaan kyenneet nopeaan läpimurtoon, ja taistelu jumiutui kuluttavaksi asemasodaksi.
Gallipolin taisteluun osallistui lähes miljoona ympärys- ja keskusvaltojen sotilasta. Kumpikin osapuoli menetti noin neljännesmiljoona miestä kuolleina, haavoittuneina, kadonneina ja sairastuneina. Ympärysvallat menettivät myös suuren määrän taistelulaivoja ja pienempiä sota-aluksia, jotka enimmäkseen tosin olivat vanhentunutta kalustoa. Osmaneille Gallipolin taistelu oli odottamaton voitto, joka nosti valtakunnan arvovaltaa ja antoi sen asevoimille kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Osmanien menestys vaikutti myös Bulgarian päätökseen liittyä sotaan keskusvaltojen puolella. Gallipolissa palvelleesta everstiluutnatti Mustafa Kemalista tuli sodan jälkeen itsenäisen Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti.
Ympärysvalloille tappio taantuvaa Lähi-idän valtiota vastaan oli nöyryytys, joka sai ne vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa tappio johti hallituskriisiin ja laivastoministeri Winston Churchillin eroon. Dardanellien salmi pysyi ympärysvaltojen laivaliikenteeltä suljettuna ensimmäisen maailmansodan loppuun asti, mikä osaltaan vaikutti Venäjän sotakoneiston romahdukseen vuoden 1916 lopulla.
Tausta
Dardanellit ja Gallipoli
pienoiskuva|vasen|Gallipolin kartta. Katkoviivoin on merkitty ympärysvaltojen sillanpääasemat laajimmillaan.
Dardanellien salmella on antiikin ajoista saakka ollut suuri taloudellinen ja sotilaallinen merkitys, sillä se tarjoaa meritien Välimereltä Marmaranmerelle ja Istanbuliin. Salmi on 61 kilometriä pitkä ja kapeimmillaan vain noin 1 500 metriä leveä. Kapeikon länsirannalla on Gallipolin niemimaa, jonka ylängöltä on mahdollista hallita koko taistelukenttää. Itärannalla levittäytyy Anatolian mäkinen maasto.
Pitkä rantaviiva tekee Gallipolin puolustamisesta vaikeaa, sillä vihollisen laivasto voi helposti hyökätä niemimaan puolustajien sivustaan tai häiritä huolto- ja viestintäyhteyksiä.Erickson 2000, s. 76. Maasto on vaikeaa myös hyökkääjälle. Niemimaalla on joitakin maihinnousukelpoisia rantoja, mutta suuri osa rannikosta on kallionjyrkännettä.Keegan 2000, s. 241. Epätasaisen maaston rotkot ja kukkulat pilkkovat maihinnousukelpoiset rannat pieniksi, toisistaan eristetyiksi kaistaleiksi.
Osmanien valtakunta sodassa
Osmanien valtakunnan sotilaallinen mahti oli 1900-luvun alussa vain varjo entisestä. Libyan (1911) ja Balkanin (1913) sodissa koettujen tappioiden jälkeen asevoimia yritettiin saksalaisten neuvonantajien tuella modernisoida. Marraskuussa 1914 valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan keskusvaltojen puolella. Sodan ensimmäisinä kuukausina osmanit tekivät hyökkäyksiä Kaukasiassa ja Siinailla.Erickson 2000, s. 51–52. Niiden epäonnistuttua aloite siirtyi ympärysvalloille,Erickson 2000, s. 51–52, 75. jotka alkoivat suunnitella Dardanelleille suuntautuvaa sotilasoperaatiota. Operaation tarkoituksena oli vähentää Venäjään Kaukasuksen rintamalla kohdistuvaa painetta, avata huoltoreitti Länsi-Euroopasta Mustallemerelle ja valloittaa Osmanien valtakunnan pääkaupunki Konstantinopoli.Newark 2002, s. 62.
Venäjän pitkäaikainen tavoite oli Konstantinopolin valloittaminen ja ortodoksisen kirkon keskuksen palauttaminen kristityn hallitsijan alaisuuteen. Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat perinteisesti vastustaneet Venäjän vallan laajentumista Välimerelle ja Länsi-Aasiaan,Keegan 2000, s. 234. mutta vuosien 1914–1915 kriisit pakottivat ne tarkistamaan kantojaan. Ranskan sisäministeri Aristide Briand ehdotti marraskuussa 1914, että Kreikkaan lähetettäisiin 400 000 miehen vahvuinen brittiläis-ranskalainen siirtoarmeija, joka tukisi Serbiaa sen taistelussa keskusvaltoja vastaan. Tuossa vaiheessa Ranskan sodanjohto halusi kuitenkin keskittää kaikki liikenevät voimat länsirintamalle.Keegan 2000, s. 236.
Aigeianmerellä toiminut brittiläinen laivue pommitti Dardanellien linnoituksia 3. marraskuuta 1914. Tykkituli räjäytti osmanien ammusvaraston, jolloin useimmat Euroopan-puoleisen rannan raskaat tykit tuhoutuivat. Hyökkäys oli vastine Osmanien valtakunnan aloittamille sotatoimille, ja laivue vetäytyi pian. Hyökkäyksen määrännyt laivastoministeri Winston Churchill vakuuttui kuitenkin siitä, ettei Dardanelleille suuntautuvalla laivastohyökkäyksellä olisi pelkkää taktista merkitystä vaan se voisi olla strategisesti ratkaiseva. Osmaneille hyökkäys osoitti, kuinka vaarallista oli laiminlyödä Dardanellien puolustus, jota alettiin kiireesti vahvistaa.
Osapuolet
Ympärysvallat
pienois|Australialaisia ja uusiseelantilaisia joukkoja Moúdroksen satamassa keväällä 1915.
Britannian poliittinen johto oli harkinnut salmen valloittamista jo vuosina 1904–1911, mutta maavoimien ja laivaston asiantuntijat olivat vastustaneet sitä. Tammikuun 2. päivänä 1915 hallitus päätti kuitenkin ryhtyä yritykseen. Päätös ei ollut yksin brittien, vaan siihen vaikuttivat suuriruhtinas Nikolain pyynnöt länsivaltojen avusta osmanien vastaisessa sodassa. Hyökkäyspäätökseen vaikutti myös halu löytää ulospääsy asemasodaksi jähmettyneestä sodasta. Läpimurto Länsi-Euroopassa ei vuonna 1915 ollut mahdollinen, mikä houkutteli uuden rintaman avaamiseen. Osmanien valtakunta vaikutti helpolta kohteelta, sillä se oli Saksan liittolaisista heikoin. Mikäli osmanit vetäytyisivät sodasta, venäläiset voisivat siirtää suuria joukkoja Kaukasiasta itärintamalle. Lisäksi puolueettomat Balkanin valtiot Kreikka, Bulgaria ja Romania saattaisivat liittyä ympärysvaltojen puolelle nähtyään keskusvaltojen joutuneen alakynteen.
Kuninkaallisen laivaston päällikkö merilordi John Fisher ehdotti 3. tammikuuta 1915, että Dardanelleille hyökättäisiin heti ja hyökkäykseen käytettäisiin sekä maa- että merivoimia. Merivoimien tuli käyttää ainoastaan vanhoja taistelulaivoja. Osmanien puolustus oli tuossa vaiheessa vielä heikko, eikä marraskuussa 1914 aiheutuneita tuhoja ollut saatu korjatuksi.Keegan 2000, s. 237. Myös laivastoministeri Churchill kannatti innokkaasti maa- ja merivoimien yhteishyökkäystä. Britannian sodanjohto jäi kuitenkin harkitsemaan strategiaansa ja lykkäsi hyökkäystä. Sotaministeri lordi Kitchener kirjoitti Churchillille, ettei maihinnousuun tarvittavia maavoimia ollut. Dardanellit olivat Kitchenerin mukaan ainoa paikka, jossa pelkällä laivaston voimannäytöllä voitaisiin saavuttaa jotakin.
28. tammikuuta päätettiin, että hyökkäykseen käytettäisiin pelkästään laivastoa, joka yrittäisi murtautua salmen läpi. Suunnitelmaa täydennettiin 16. helmikuuta, jolloin todettiin, että myös Dardanellien rannikko miehitettäisiin mikäli laivasto onnistuisi läpimurrossa. Ennen sotaa maihinnousu oli arvioitu niin vaaralliseksi uhkayritykseksi, ettei sitä kannattanut edes yrittää. Lordi Kitchener sai helmikuussa 1915 selonteon sotaa edeltäneistä tutkimuksista, mutta hän uskoi osmanien jättäneen Dardanellien länsirannikon vaille kunnollista puolustusta ja asettui kannattamaan hyökkäystä. Kitchener oletti, että ”selkä seinää vasten” joutuessaan osmanit antautuisivat.Fromkin 1989, s. 157. Fisher myöntyi vastentahtoisesti. Hän suhtautui operaatioon kokeiluna ja olisi mieluummin ryhtynyt samantapaiseen hankkeeseen Itämerellä. Churchill sen sijaan viehättyi seikkailullisista laivasto-operaatioista, ja hänen tuellaan oli esimerkiksi perustettu kuninkaallisen merijalkaväen 63. divisioona.
Hyökkäyslaivastoon kuului 12 brittiläistä ja 4 ranskalaista taistelulaivaa sekä lukuisia pienempiä aluksia. Laivat olivat enimmäkseen vanhentunutta kalustoa, joka ei enää soveltunut varsinaisiin meritaisteluihin. Tulivoimaisin oli superdreadnought HMS Queen Elizabeth, joka oli aseistettu kahdeksalla 15-tuumaisella tykillä. Yhteensä sotalaivoja oli 90 ja tykkejä 814. Laivasto oli suurin Dardanelleilla koskaan nähty. Sitä komensi brittiläinen amiraali Sackville Carden, jonka sairastuttua tilalle tuli John de Robeck.
Brittiläisen Välimeren siirtoarmeijan () komentajaksi asetettiin kenraali Ian Hamilton. Hamilton oli kokenut upseeri, joka oli Etelä-Afrikassa ja Mantšuriassa saanut kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Hän ymmärsi maihinnousuun liittyvät riskit hyvin. Siirtoarmeijalle korvamerkittyjen divisioonien määrä kohosi pian yhdestä viiteen. Niihin kuuluivat 63. merijalkaväen divisioona, vakinaisen jalkaväen 29. divisioona sekä Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta (, ANZAC). Ranskalainen Idän siirtoarmeijakunta ( vastasi vahvuudeltaan divisioonaa.
Hyökkäysjoukot ryhmitettiin Límnoksen saarelle, ja esimerkiksi ANZAC-armeijakunta oli jo valmiiksi itäisen Välimeren alueella, sillä se odotti Egyptissä siirtoa Ranskaan. Maasodan alkuvaiheessa Brittiläisen imperiumin joukkoja oli noin 75 000, joista 30 000 oli australialaisia ja uusiseelantilaisia. Sotaretken pitkittyessä vahvuus nousi lopulta 14 brittiläiseen ja 2 ranskalaiseen divisioonaan. Brittiläisen imperiumin joukot olivat kotoisin Britteinsaarilta, Newfoundlandistä, Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Intiasta. Kymmenen kuukautta kestäneen sotaretken aikana Gallipolissa palveli kaikkiaan noin 410 000 brittiläistä ja 79 000 ranskalaista sotilasta.
Sotaretken aikana ympärysvaltojen hyökkäysvalmisteluista paljastui vakavia puutteita. Kalusto oli olosuhteisiin sopimatonta, joukot kokemattomia, sodanjohto taitamatonta ja taktiikka virheellistä. Hyökkäyssuunnitelmiin käytetyt kartat oli lainattu Kreikan asevoimilta, eivätkä ne antaneet todenmukaista kuvaa Gallipolin rosoisesta maastosta.Fromkin 1989, s. 156. Länsirintamaan verrattuna Dardanellit olivat sivunäyttämö, eikä niiden valloittamiseen osoitettu riittäviä voimavaroja.
Keskusvallat
pienois|Saksalaisilta saatu raskas laivatykki Dardanelleilla. Alun perin panssariristeilijä SMS Rooniin asennetun tykin miehistö koostuu osmanisotilaista.
Kaukasiassa, Siinailla ja Mesopotamiassa kärsityistä tappioista huolimatta Traakiaan oli sijoitettuna lukuisia Osmanien valtakunnan divisioonia, joiden toimintakyky vaihteli huomattavasti. Armeijan vakinaiset divisioonat olivat tehokkaita, mutta sotaa varten muodostetuilta joukko-osastoilta puuttui koulutusta ja kokemusta. Divisioonien ja armeijakuntien johto oli enimmäkseen pätevää, mutta pääesikunta oli keväällä 1915 sekasortoisessa tilassa. Sotaministeri Enver pašša ja laivastoministeri Djemal pašša halusivat hallinnollisten tehtävien lisäksi osallistua varsinaisten sotatoimien johtamiseen. Apunaan heillä oli saksalaisia neuvonantajia, jotka jättivät asemansa Konstantinopolissa ja siirtyivät Enverin ja Djemalin mukana rintamalle. Myös viestiyhteydet ja huolto olivat puutteelliset, mikä johti tehottomuuteen ja tarvikepulaan.