Suomen äänioikeuden historia

Suomen äänioikeuden historia alkaa jo sääty-yhteiskunnan ajalta. Varsinkin 1900-luvun aikana äänioikeutta on Suomessa merkittävästi laajennettu. Ruotsin vallan ja autonomian aikana Suomen kansanedustuslaitoksena toimivat nelisäätyiset säätyvaltiopäivät. Porvarissäädyssä äänioikeus määräytyi veronmaksukyvyn, talonpoikaissäädyssä maaomistuksen ja pappissäädyssä virka-aseman perusteella. Aatelissäädyn edustajia ei valittu lainkaan vaaleilla. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutettiin Suomessa valtiollisella tasolla vuonna 1906 samassa yhteydessä kun säätyvaltiopäivät korvattiin eduskunnalla. Tuolloin naiset ja myös suurin osa miespuolista väestöä saivat ensi kertaa äänioikeuden ja äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui. Kunnallisella tasolla vastaava uudistus toteutettiin 1917. Myöhemmin äänioikeudesta on vielä poistettu eräitä rajoituksia sekä äänioikeusikärajaa alennettu.

Ennen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta Vaalitoiminnan alku Vuonna 1362 Ruotsin kuninkaaksi valittu Haakon VI Maununpoika määräsi, että suomalaisilla oli oikeus ottaa osaa Ruotsin kuninkaanvaaliin. Suomen edustajina tuli lähettää Moran kiville laamanni, pappeja ja 12 talonpoikaa.Suomen historian pikkujättiläinen, s. 76.

Äänioikeus säätyvaltiopäivien vaaleissa Yleistä Ruotsin säätyvaltiopäivien porvarissäädyssä olivat edustettuina porvarinoikeuksien haltijat kaupungeittain, talonpoikaissäädyssä perintö- ja kruununtilalliset kihlakunnittain, mutta eivät rälssitalonpojat tai maattomat. Talonpoikien asema neljäntenä säätynä oli muualla Euroopassa tuntematon ruotsalainen erikoisuus.Suomen historian pikkujättiläinen, s. 274–275. Porvarissäädyn vaalissa äänimäärä määräytyi vero-osuuden mukaan ilman ylärajaa.Rasilainen 2004, s. 57–58, 68. Pappissäätyyn saivat virassa olevat papit ja kappalaiset valita rovastikunnittain edustajansa, minkä lisäksi piispat olivat itseoikeutettuina paikalla. Aatelissäätyyn oli jokaisella ritarihuoneeseen merkityllä aatelissuvulla oikeus lähettää yksi edustaja, yleensä vanhimman sukuhaaran vanhin miespuolinen jäsen tai tämän valtuuttama henkilö. Vuonna 1750 aateli käsitti koko valtakunnan väkiluvusta noin 0,5 prosenttia, papisto 0,9 prosenttia ja porvaristo 2 prosenttia. Valtiopäivillä päätöksen tekeminen edellytti vähintään kolmen säädyn hyväksyntää, perustuslakiasioissa kuitenkin kaikkien neljän säädyn yksimielisyyttä.

Vuoden 1809 Porvoon valtiopäivillä ja vuodesta 1863 alkaen säännöllisesti kokoontuneilla Suomen säätyvaltiopäivillä noudatettiin aluksi Ruotsin-aikaista lainsäädäntöä, jonka pohjalle myös vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys muotoiltiin. Uuteen valtiopäiväjärjestykseen sisällytettiin muodollisesti myös kansanedustuksen periaate, sillä ensimmäisen pykälän mukaan valtiopäiville kokoontuneet säädyt edustivat Suomen kansaa.Mylly 2006, s. 32–33. Äänioikeusikäraja oli kaikissa säädyissä 21 vuotta, joka oli myös täysi-ikäisyyden raja.Mylly 2006, s. 148.

Aateli- ja pappissäädyt Aatelissäädyssä vuoden 1869 uudistus poisti eri aatelisarvojen välisen luokkajärjestyksen, mikä merkitsi siirtymistä päätöksentekoon yksinkertaisella enemmistöllä. Pappissäätyyn saivat vuodesta 1869 alkaen valita edustajansa evankelis-luterilaisen kirkon pappien ohella myös yliopiston opettajat ja vakinaiset oppikoulujen miesopettajat. Kaikille ryhmille oli erikseen kiintiöity edustajamäärät. Pappissääty torjui edustusoikeuden laajentamisen kansakoulunopettajiin tai muuhun maaseudun korkeakoulutettuun väestöön.Mylly 2006, s. 33, 36–38.

Talonpoikaissääty

Talonpoikaissääty oli perinteisesti tarkoitettu vain varsinaisille talonpojille, mutta vuodesta 1869 alkaen sen vaaleissa olivat äänioikeutettuja kaikki maalaiskuntien miespuoliset asukkaat, jotka omistivat manttaaliin pantua perintö- tai rälssimaata tai hallitsivat pysyvällä oikeudella kruununtilaa eivätkä kuuluneet muihin säätyihin. Näin valtiopäiville pääsi myös maata omistavia muiden elinkeinojen harjoittajia – pahimmillaan vuoden 1885 valtiopäivillä vain niukka enemmistö säädyn edustajista oli varsinaisia talonpoikia ja muut kuuluvat ylempiin sosiaaliluokkiin. Ilman äänioikeutta jäivät tilattomat, torpparit, palstatilalliset ja tilansa itsenäisiksi lunastaneet Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojat. Vuoden 1869 uudistus lakkautti myös maataomistavien naispuolisten leskien äänioikeuden sekä valitsijoiden oikeuden antaa edustajilleen sitovia ohjeita.Mylly 2006, s. 38–40.

Talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehet valittiin kaksiportaisella vaalilla: maanomistajat valitsivat ensin kuntansa edustajat vaalissa, jossa kunkin henkilön käytössä ollut äänimäärä määräytyi tämän omistaman manttaalimäärän mukaan. Vaali suoritettiin kunta- tai pitäjänkokouksessa, jossa valinnasta voitiin myös sopia yhteisymmärryksellä ilman äänestystä. Nämä ”valitsijamiehet” valitsivat lopullisille valtiopäiville yhden miehen kustakin tuomiokunnasta vaalissa, jossa jokaisella edustajalla oli yksi ääni. Vuonna 1900 laskettiin talonpoikaissäädyn vaalissa olleen 102 184 äänioikeutettua, mikä vastasi 4,3 prosenttia maalaiskuntien asukasluvusta ja selvää vähemmistöä myös täysi-ikäisistä miehistä.

Porvarissääty Porvarissääty edusti vuoteen 1879 asti kaupunkien veroa maksavia porvareita ja muita privilegioituja ammatinharjoittajia. Vanhan ammattikuntajärjestelmän lakkauttamisen ja elinkeinovapauden säätämisen jälkeen lakia muutettiin vuonna 1879 siten, että säädyn vaaliin saivat osallistua kaikki kaupunkien muihin säätyihin kuulumattomat miespuoliset veroa maksavat asukkaat, lukuun ottamatta erikseen laissa nimettyjä ryhmiä, kuten palvelusväkeä, palkkatyöläisiä, merimiehiä ja rivisotilaita. Alemmat sosiaaliryhmät pyrittiin rajaamaan valitsijakunnan ulkopuolelle, koska esimerkiksi palkkatyöläiset eivät olleet ”itsenäisessä asemassa”.Mylly 2006, s. 41–45, 52, 63.Rasilainen 2004, s. 82–84.

Väljä lainsäädäntö kuitenkin mahdollisti sen, että vaalikäytännöt muodostuivat eri kaupungeissa voimakkaasti toisistaan poikkeaviksi, varsinkin rajatapauksiksi jäävien ammattiryhmien kohdalla. Monissa kaupungeissa jopa osa työväestöä saattoi päästä äänestämään esimerkiksi talon omistamisen perusteella. Vuonna 1881 äänioikeutettujen osuus henkikirjoitetusta täysi-ikäisestä miesväestöstä vaihteli eri kaupungeissa 15 ja 48 prosentin välillä. Äänimäärä määräytyi veroäyrien mukaan, mutta vuodesta 1869 alkaen kaupungeilla oli halutessaan oikeus asettaa enimmäisäänimäärä eli äänikatto, usein jotain 10 ja 25 äänen väliltä. Viipurissa ennen äänikaton asettamista eräällä yksittäisellä äänestäjällä oli 1 830 ääntä. Käytännössä enin osa äänistä kasaantui suurituloisimmille. Käytössä oli yleensä myös sensus eli äänioikeuteen oikeuttava vähimmäistulomäärä. Vuoden 1883 kunnallisasetuksen mukaan alarajana olivat vähintään kahden veroäyrin eli 400–800 markan tulot.

Kunnallinen äänioikeus vuoteen 1917 asti Vuoden 1865 kunnallisasetus määräsi maalaiskuntien päättäväksi elimeksi kuntakokouksen, johon saivat osallistua kaikki kunnallisveroa maksavat asukkaat, jotka eivät olleet toisen isäntävallan alaisia. Myös kunnallisvaaleissa sai käyttöönsä yhden äänen veroäyriä kohden, mutta yhdellä henkilöllä sai olla enintään 1/6 kaikista äänistä. Vaikka varakkaimmilla oli edelleen suurin vaikutusvalta, maaseudun kunnallishallinnon äänioikeus oli selvästi laajempi kuin talonpoikaissäädyn vuoteen 1906 saakka, ja talonpojille aukeni tilaisuus päästä paikallistasolla entistä keskeisempiin luottamustehtäviin.Mylly 2006, s. 40.Suomen historian pikkujättiläinen, s. 496–497.

Kaupunkien hallintoon saivat ennen vuoden 1875 kunnallisasetusta osallistua vain porvarinoikeuksien haltijat, sen jälkeen kaikki hyvämaineiset, omaisuuttaan hallitsevat kunnallisveronmaksajat – miehet, naiset ja myös yhtiöt. Naimattomilla, veroa maksavilla naisilla oli siis kunnallinen äänioikeus, mutta he olivat vaalikelpoisia eli oikeutettuja asettumaan ehdolle ainoastaan lautakuntiin, eivät valtuustoihin.Mylly 2006, s. 45–46.Suomen historian pikkujättiläinen, s. 497–498.Jorma Kallenautio: Kunnallinen äänioikeus, Suomen historia 6, s. 282–283. Valtuustot valittiin raastuvankokouksissa, joissa voitiin tehdä päätöksiä myös suoraan. Äänikatto oli 25 äänessä ja yhdellä äänestäjällä sai olla enintään 1/50 osa kaikista äänistä. Senaatin vuonna 1879 ilmoittaman tarkennuksen mukaan äänikattoa ei huomioitu pormestaria tai raatimiehiä valittaessa.Rasilainen 2004, s. 73–74, 84. Myös kaupungeissa valitsijoiden piiri oli vuoden 1875 jälkeen selvästi laajempi kunnallisvaaleissa kuin porvarissäädyn vaaleissa, vaikka sen ulkopuolelle jäivät edelleen muun muassa naimisissa olleet naiset ja suuri osa työväestöä joko toisen alaisuuden tai köyhyyden vuoksi. Vuonna 1900 kaupunkien henkikirjoitetusta väestöstä noin viidennes oli äänioikeutettuja. Uusi kunnallishallinto muodostui kuitenkin varhaisten äänioikeusreformipyrkimysten esikuvaksi.

Vaatimukset äänioikeuden laajentamisesta Kaksikamariseen parlamenttiin siirtymisestä oli tehty aloitteita valtiopäivillä jo 1860-luvulta alkaen, mutta ne eivät olleet koskaan johtaneet mihinkään.Mylly 2006, s. 34–35. Säätyvaltiopäivien edustavuus heikkeni koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan, sillä teollisuustyöläisten ja varsinkin maaseudun tilattoman väestön suhteellinen osuus kasvoi huomattavasti. Maataomistavia talonpoikia oli 1900-luvun alussa enää noin kaksi viidesosaa maataloudessa toimivasta väestöstä.Mylly 2006, s. 29–30, 226. Lisäksi pyrkimys yhtenäistää porvarissäädyn vaalikäytäntöjä uusien kunnallisasetusten kanssa johti tilapäisiin taka-askeliin. Kun vuoden 1869 valtiopäiväjärjestystä sovellettiin ensimmäisen kerran vuoden 1872 valtiopäivävaaleissa, eräät kaupungit – joukossa Helsinki – käyttivät 10 äänen äänikattoa, mutta vuoden 1882 vaaleihin mennessä lähes kaikki kaupungit joko poistivat äänikaton pormestarivaalien tapaan tai vähintään nostivat sen kunnallisasetuksen mallin mukaiseen 25:een ääneen. Matalahko 10 äänen katto jäi pysyvään käyttöön vain Maarianhaminassa.Rasilainen 2004, s. 68, 71, 79–80, 84–85.

Fennomaanit alkoivat 1880-luvulta alkaen vaatia porvarissäädyn vaaliin yleistä 10 äänen äänikattoa, kun taas ruotsinkieliset liberaalit olivat äänioikeusreformien suhteen varsin pidättyväisiä ja konservatiivisimmat svekomaanit kannattivat pääsääntöisesti rajattomia ääniasteikkoja. Fennomaanien päätavoite oli vallata enemmistö porvarissäädyssä, koska hallitsemalla tämän jälkeen kolmea säätyä he olisivat saaneet suvereenin vallan valtiopäivillä. Vastaavasti yleinen 25 äänen äänikatto vastasi liberaalien keskivertokannattajien tulotasoa, joten heillä ei ollut syytä vaatia radikaaleja muutoksia.Mylly 2006, s. 50–51, 53. Vuoden 1885 valtiopäivillä eräät nuorten fennomaanien johtajat nostivat jo esiin ajatuksen yhtäläisestä äänioikeudesta, mutta vielä seuraavan kahden vuosikymmenen ajan kamppailu käytiin lähinnä porvarissäädyn ääniasteikoista. Myös talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta tehtiin aloitteita, mutta ne eivät edenneet lainkaan.Mylly 2006, s. 39, 57–59, 61–62, 72.

pienois|upright=1.25|Mielenosoitus yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta.