Runon kuningas ja muuttolintu

Runon kuningas ja muuttolintu () on Yrjö Nortan ja Toivo Särkän ohjaama mustavalkoinen romanttinen draamaelokuva vuodelta 1940. Peri-isänmaallinen elokuva kertoo J. L. Runebergin (Eino Kaipainen) ja nuoren laulajattaren Emilie Björksténin (Ansa Ikonen) romanssista.Päivän elokuvia, Tv-maailma, 3/2012 sivu 29

Elokuvahanke aiheutti jo suunnitteluvaiheessaan julkista pahennusta varsinkin yliopistopiireissä. Sen väitettiin banalisoivan Runebergin muistoa, toisaalta hanke sai kehuja Runebergin inhimillistämisestä. Suomalaisessa elokuvataiteessa Runon kuningas ja muuttolintu edusti aikoinaan uudenlaista menneisyyden kuvausta. Mahtipontisuuden rinnalle oli kohotettu feminiinisyys, melodramaattisuus ja idyllin luominen. Talvisodan jälkeisissä tunnelmissa eskapistinen elokuva sai hyvän yleisövastaanoton, eikä sen katsottu loukkaavan Runebergiä.Lehtisalo 2011, s. 422

Näyttelijät

Kreditoimattomat näyttelijät

Juoni pienoiskuva|oikea|J. L. Runeberg (Eino Kaipainen) ja Emilie Björkstén (Ansa Ikonen) Runon kuningas ja muuttolintu kertoo episodin historiallisten henkilöiden elämästä 1830- ja 1840-lukujen Porvoossa. Tarina alkaa tapahtumista, jolloin Runeberg on jo maankuulu runoilija. Päähenkilöiden taustaa ja Runebergin tietä kuuluisuuteen ei valoteta katsojalle.Lehtisalo 2011, s. 132

On toukokuu 1837. Runeberg on saanut Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja muuttaa perheineen Helsingistä Porvooseen. Hänelle järjestetään läksiäisjuhla, jossa lauletaan ja kohotetaan malja runoilijalle. Runebergin vaimo Fredrika uskoo miehensä uran tukahtuvan pikkukaupungin ahtaissa piireissä ja hän kaipaa Helsinkiin jääneitä ystäviään.

Kahdeksan vuotta kuluu. Runeberg julkaisee Jouluillan (1841), Nadeschdan (1841) ja Kuningas Fjalarin (1844). Kimnaasin rehtorina hän vaalii järjestystä eikä siedä oppilaiden jekkuja. Fredrika-vaimo on kuuroutunut ja kiinni taloushuolissa, Matilda-sisar puolestaan onneton kevään tulosta huolimatta. Runebergiä kevät taas innostaa, ja rinnan kevään kanssa Porvooseen saapuu nuori Emilie Björkstén, orpotyttö joka kiertää kaupungista toiseen eläen sukulaistensa armoilla. Porvoossa hän on piispan, piispattaren ja heidän tyttärensä Sofin vieraana. Emilie ihailee Runebergiä ja pääsee tutustumaan häneen Seurahuoneen iltamissa, jossa Emilie lausuu Kuningas Fjalaria. Runeberg kiittää Emilietä esityksestä ja ilmaisee ihailunsa tyttöä kohtaan.

Kesän mittaan Runeberg on levoton ja kaipaa luontoon. Hän tapaa Emilien harjulle suuntautuvalla kävelyretkellä, ja heidän yhteisymmärryksensä syvenee. Runeberg saa innoituksen sotarunoihinsa ja lausuu eräässä tilaisuudessa Sven Dufvaa, jonka käsikirjoituksen hän antaa muistoksi Emilielle. Kun he jälleen tapaavat harjulla, Runeberg muistuttaa Emilielle olevansa mies eikä ainoastaan kuuluisa runoilija, jollaisena Emilie on häntä palvoen ihaillut. Emilie rukoilee Jumalalta voimaa kiellettyä rakkautta vastaan, mutta kokee tilanteen liian tulenaraksi. Hän matkustaa heti seuraavana päivänä Helsinkiin sisarensa luo, hyvästelemättä Runebergiä.

Pari vuotta kuluu. Vänrikki Stoolin runot on Helsingissä jo tunnettu teos, ja Cygnaeus ylistää niitä Emilielle, joka matkustaa pian Porvooseen. Hän kohtaa Runebergin sokkoleikin aikana ja pyörtyy tämän käsivarsille. Mies soimaa Emilietä tämän äkkilähdöstä ja vaatiessaan saa luettavakseen Emilien päiväkirjan.

Castrén ja Lönnrot saapuvat Porvooseen tapaamaan Runebergiä, joka päättää järjestää heidän kunniakseen juhlat. Samassa yhteydessä Runeberg palauttaa Emilielle tämän päiväkirjan ja toteaa sen sisällöstä: ”Rakkautta ei kenenkään tarvitse hävetä”. Sen jälkeen he suutelevat ensi kerran. Emilie käy lyhyen keskustelun myös Fredrikan kanssa, mutta kolmiodraamaa ei synny. Fredrika paljastaa aikanaan miehelleen olleensa tietoinen tämän ja Emilien suhteesta. Juhlien jälkeen Runeberg lupaa kirjoittaa sanat Porilaisten marssiin, ja Emilie toimii säestäjänä.

Runebergin ja Emilien suhteesta tulee juorukellojen puheenaihe pikkukaupungin seurapiirissä. Kesken eräiden tanssiaisten Emilie kuulee Runebergin jääneen kotiin entisen ihastuksensa Maria Prydzin tultua vierailulle. Emilie rientää oitis Runebergin luo, joka vakuuttaa rakastavansa vain häntä. Joulun alla, Marian lähdettyä ja Vänrikki Stoolin tarinoiden julkaisun lähestyessä Runeberg ilmaisee kiitollisuutensa Emilielle elämänsä rikkaimmasta vuodesta. Kun Emilie epäilee heidän suhteensa olevan syntiä, Runeberg vastaa: ”Ilo ei voi olla syntiä”. Juorujen yhä levitessä piispatar varoittaa Emilietä.

Eräissä talvisissa juhlissa Runebergin ja Emilien suhde tulee julkiseksi, kun vieraat näkevät heidät suutelemassa toisiaan parvekkeella ja skandaali on valmis. Tapauksen jälkiselvittelyssä Emilie saa piispattarelta nuhdesaarnan. Emilie lupaa sedälleen ja tädilleen pysyvänsä erossa Runebergistä ja kirjoittaa tälle jäähyväiskirjeen.

Kevään tullessa Runeberg sommittelee ikävissään runoa, ja kävellessään piispantalon ohi hän kuulee Emilien laulavan sitä avoimen ikkunan ääressä. Emilie teeskentelee olevansa onnellinen ja kertoo matkustavansa pian Helsinkiin serkkunsa ja vanhan ihailijansa Robertin kanssa. Runeberg närkästyy Emilien torjuvasta asenteesta ja sanoo hänen olevan ”sydämetön keimailija”. Jäätyään yksin Emilie kiittää jumalaansa siitä, että kesti kiusauksen.

Runebergin sanoittama Maamme-laulu saa ensiesityksensä Kumtähden kentällä 13. toukokuuta 1848. Runeberg on kohotettu Suomen kansallisrunoilijaksi ja hän kuuntelee lauluaan puhujankorokkeelta. Emilie pysyttelee kauempana suuren puun varjossa, hymyilee ja poistuu pian paikalta. Elokuva päättyy suomalaisten maisemien esittelyyn kuoron laulaessa Maamme-laulua.

Kuvausaika ja -paikat Elokuvan Runon kuningas ja muuttolintu kuvaukset aloitettiin 14. heinäkuuta 1938. Talvisota viivytti teoksen valmistumista; kuvaukset saatiin päätökseen kesällä 1940. Epävakaiden olojen vuoksi myös ensi-ilta siirtyi lähes vuodella eteenpäin. Elokuvan ulkojaksot tehtiin autenttisilla paikoilla Porvoossa. Runebergien kotitaloa esitti Orraeuksen talo Porvoon Kirkkotorilla. Sisäkuvat otettiin SF-studioilla Helsingissä.Suomen kansallisfilmografia 2, s. 570

Ennakkokeskustelu elokuvahankkeesta Emilie Björksténin ja J. L. Runebergin suhde tuli aiempaa laajemmin tunnetuksi vuonna 1922, kun Berta Edelfelt julkaisi Björksténin autenttiseen päiväkirjaan pohjautuvan kirjan Ur en gammal dagbok (Vanhan päiväkirjan lehtiä). Se aiheutti ilmestyessään keskustelua suorasukaisesta tavastaan esittää Runebergin romanssi.Lehtisalo 2011, s. 83Suomen kansallisfilmografia 2, s. 573 Suomen Filmiteollisuus aloitti Runeberg-elokuvansa suunnittelun jo talvella 1937, jolloin tuottaja T. J. Särkkä tilasi kirjailija Elsa Soinilta elokuvakäsikirjoituksen. Kyseessä oli yhtiön siihenastisen historian pisimpään työstetty elokuvahanke.

Runon kuningas ja muuttolintu aiheutti laajaa ja kiivasta keskustelua jo suunnitteluvaiheessaan. Koska teemana oli Runebergin yksityiselämä, Särkkää pyydettiin luopumaan hankkeesta joka voisi häpäistä kansallisrunoilijan maineen. Särkkä kuitenkin pysyi aikeissaan ja selitti sen edustavan uudentyyppistä ”kulttuurihistoriallista elokuvaa”. Muun muassa professorit Yrjö Hirn, Otto Manninen ja J. V. Lehtonen olivat hanketta vastaan. Edelfeltin päiväkirjakoosteen oikeudenomistajat puolestaan uhkasivat Suomen Filmiteollisuutta oikeustoimilla, mikäli yhtiö rakentaa filmatisointinsa Edelfeltin teokselle. Särkän mukaan Edelfeltin kirja ei ollut keskeinen elementti elokuvassa, vaan se perustuisi ennen kaikkea laajoihin analyyseihin Runebergin elämästä.Lehtisalo 2011, s. 414 ja 415

Eritoten ruotsinkielinen lehdistö vastusti elokuvahanketta. Hufvudstadsbladet julkaisi artikkelin, jonka mukaan Runebergin ”henkisesti arvokasta” perintöä oltiin ”banalisoimassa ja hyväksikäyttämässä”. Toisaalta eräät suomenkieliset lehdet tekivät mediakohusta suoranaista parodiaa. Uudenmaan Sanomien pakinoitsija Pökön mielestä Runebergin palvonnassa oli menty liiallisuuksiin ja runoilijasta oli tehty ”joukkohyveiden myhkyrä”.Lehtisalo 2011, s. 416 Särkkä puolusti hanketta SF-Uutisissa sanoen, ettei yhtiö tavoittele sensaatiota vaan ”pyrkimyksemme on luoda todella ensimmäinen suomalainen kulttuurifilmi, jossa pieteettiä noudatetaan”.Lehtisalo 2011, s. 417 Hannu Salmi arvioi myöhemmin, että koko kiista kertoi lähinnä elokuvataiteen heikosta arvostuksesta. Elokuvatutkija Kimmo Laineen mukaan kiistan syynä oli taasen Suomen Filmiteollisuuden rahvaanomainen maine.Lehtisalo 2011, s. 418 Ongelmalliseksi osoittautui nimenomaan se, että Runebergin ja Björksténin suhde tuotiin audiovisuaaliseen muotoon, mitä pidettiin liian paljastavana. Kansallissymbolia ei haluttu seksualisoitavan runoilijasta mieheksi.Lehtisalo 2011, s. 420

Kiivas keskustelu lehdistössä vaikutti lopulta elokuvan toteutukseen. Björksténin päiväkirja siirrettiin taka-alalle ja Kaipainen teki Runeberg-tulkintansa hienotunteisesti. Björkstén kuvattiin ennen kaikkea Runebergin muusana, ei niinkään suoran sukupuolisen intohimon kohteena.Lehtisalo 2011, s. 277 Luonnollisesti ennakkokeskustelu puolesta ja vastaan oli mitä parhainta mainosta elokuvalle. SF korosti mainonnassaan elokuvan korkeaa tuotantoarvoa kulttuurihistoriallisena epookkiteoksena sekä tähtinäyttelijöiden Kaipaisen ja Ikosen mukanaoloa.Lehtisalo 2011, s. 83 ja 86

Ajankuva ja lavastus thumb|Runebergien salissa vietetään juhlia Castrénin ja Lönnrotin kunniaksi. Eräänä Särkän Runeberg-filmatisoinnin olennaisena osana on pidetty 1840-luvun porvoolaisen säätyläiselämän kuvausta ja siihen kuuluvan biedermeier-tunnelman luomista. Tunnelma on rakennettu säätyläisten seurapiiritapahtumista ja lyhyistä kohtauksista, joissa kuvataan arkiaskareita, kuten kattokruunun puhtaanapitoa. Asiaan kuuluvat myös enemmän tai vähemmän karrikoidut tyypit, kuten juoruileva Malla tyttärensä Mian kera, koomiset kapteenit Pitkä ja Pätkä sekä Emilietä tavoitteleva ujo Robert. Ajankuva 1800-luvun puolenvälin Porvoosta on idyllinen, ja draaman kannalta oleellisen särön idylliin tuo Runebergin ja Emilien romanssin paljastuminen, joka sekään ei lopulta hetkauta kansan tuntemaa kunnioitusta runoilijaa kohtaan.

Elokuvan porvariskodit on lavastettu ajanmukaisesti kynttelikköineen ja sulkakynineen, tosin rekvisiitta on uutta ja siitä puuttuu ajan patina. Tilaan on haettu kolmiulotteista vaikutelmaa sijoittamalla esineitä kuvan etualalle. Juhlavia illanviettoja on runsaasti ja niissä ihmiset on sijoitettu tilaan syvyyssuunnassa. Kuvakompositiot ovat harmonisia ja rytmikkäitä. SF:n ja kuvaaja Theodor Lutsin suosima pehmeäntasainen valaistus täydentää sopusointuisen lavastuksen. Sekä Runeberg että Björkstén olivat taustoiltaan yläluokkaisia, mikä näkyy hahmojen runsaassa pukuloistossa. Yhtenä valttina elokuvan menestykselle olivat hienot puvut, jotka ihastuttivat puutteessa elänyttä sota-ajan yleisöä.Lehtisalo 2011, s. 313 ja 314

Hahmojen esitystapa Runebergin hahmo ei juuri muutu eikä kehity elokuvan kuluessa. Hänet on tyypitelty monumentaaliseksi suurmieheksi, jonka yksityiselämää katsojat pääsevät hetkeksi seuraamaan. Runebergin sielunelämään ei pureuduta, vaan hänet pidetään etäällä katsojasta. Runoilijan tunnerekisteri esitetään suoraviivaisena akselilla innostuneisuus, vakavuus ja ärtyneisyys.Lehtisalo 2011, s. 124, 128, 130 Myös Björkstén jää melko ohueksi hahmoksi, jonka tehtävä on muodostaa vastakohta Runebergille. Tarinan alussa hänet esitetään intoa pursuavana nuorena kaunottarena, joka palvoo runoilijaa. Tarinan kuluessa hänen hahmonsa kehittyy tytönhupakosta vastuulliseksi aikuiseksi naiseksi.

Arviot