Eino Ilmari Manninen (7. syyskuuta 1896 Mikkeli – 23. marraskuuta 1967 Helsinki) oli suomalainen saarnaaja, koulutukseltaan metsänhoitaja.Palavan pensaan äärellä, s. 15. Hän tuli tunnetuksi erityisesti Helsingin Saalem-seurakunnan perustajana ja ensimmäisenä johtajana vuosina 1928–1967.Palavan pensaan äärellä, s. 14.
Eino Manninen oli vuosikymmenien ajan suomalaisen helluntaherätyksen kiistattomia johtajia ja välillä jopa sen ehdoton keulakuva. Manninen ansioitui erityisesti liikkeen kansainvälisten suhteiden solmijana paitsi muihin Pohjoismaihin, myös Pohjois-Amerikkaan.
Mannista on kuvattu karismaattisena ja seurakunnalleen täysin omistautuneena hengenmiehenä, jonka merkitys helluntaiherätyksen kasvulle on ollut merkittävä. Mannista on luonnehdittu helluntailiikkeen pioneeriksi ja hänen työtään Suomessa on verrattu Norjan Thomas Ball Barrattiin sekä Ruotsin Lewi Pethrukseen.
Varhainen elämä ja koulutus Manninen syntyi Mikkelissä vuonna 1896, missä hänen vanhempansa Aksel Manninen (s. 1868) ja Iida Maria Riittinen asuivat tuolloin. Perhe muutti vuonna 1902 Helsinkiin, jossa Aksel Manninen toimi aluksi kauppiaana ja myöhemmin monissa eri ammateissa: rautatievirkailijana, vanginvartijana, lihakauppiaana ja lopulta poliisilaitoksella. Myöhemmin perhe asui Hämeenlinnassa ja lopulta Viipurissa, jossa Aksel Manninen työskenteli poliisietsivänä.Palavan pensaan äärellä, s. 26–32.
Manninen kävi koulua Viipurin Uudessa Yhteiskoulussa. Hän osallistui aktiivisesti Viipurin NMKY:n toimintaan ja toimi paikallisen raittiusseuran puheenjohtajana. Hänen vanhempi veljensä Valtter Manninen kiinnostui opiskeluaikanaan hengellisistä kysymyksistä, minkä vuoksi tämä siirtyi opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan.Palavan pensaan äärellä, s. 34.
Alun perin Manninen suunnitteli teologian opintoja Helsingissä, mutta osallistuttuaan 9. syyskuuta 1917 vanhemman veljensä Valtterin järjestämään kotikokoukseen hän kääntyi ja tuli uskoon. Manninen hakeutui kastettavaksi Haapajärvelle, missä Herran Kansa -suuntauksen johtaja Pekka Mikkonen kastoi hänet 7. lokakuuta 1917.Palavan pensaan äärellä, s. 36–38.
Manninen kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1917 Viipurissa ja työskenteli sen jälkeen lyhyen aikaa Viipurin postilaitoksessa. Manninen erosi luterilaisesta kirkosta ja suoritti teologisten opintojen sijaan metsänhoitajan tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1920 ja toimi vuosina 1920–1924 metsäkurssien johtajana ja opettajana Evon ja Tuomarniemen metsäkouluilla. Samanaikaisesti hän kierteli pitkin Suomea pitämässä hengellisiä kokouksia.
Ura helluntailiikkeessä
Mannisen kokema voimakas uskonnollinen herääminen johti hänet helluntaiherätyksen työhön. Manninen hakeutui 1924 ja 1925 Tukholmaan helluntaialaisten saarnaajien raamattukouluun, jossa hän tutustui Ruotsin helluntailiikkeen johtohahmoon Lewi Pethrukseen. Aluksi hän toimi Viipurin helluntaiseurakunnan saarnaajana vuonna 1925. Samana vuonna hänet valittiin Helsinkiin kaksikielisen Filadelfia-seurakunnan paimeneksi.
Tukholmassa saadut vaikutteet poikivat Mannisen aloitteesta pian ensimmäisen suomalaisen, kuukauden mittaisen raamattukurssin 1926. Kaksikielisen toiminnan käytännön vaikeuksien vuoksi hän päätti yhdessä muiden kymmennen suomenkielisen uskovan kanssa perustaa itsenäisen suomenkielisen seurakunnan. Uusi seurakunta nimettiin Saalemiksi, ja sen perustava kokous pidettiin 5. maaliskuuta 1928.Antturi, Johansson & Yrjölä 1988, s. 18
Manninen toimi Helsingin Saalem-seurakunnan vastaavana paimenena lähes neljä vuosikymmentä aina kuolemaansa asti. Mannisen johdolla Saalem-seurakunta kasvoi Suomen suurimmaksi evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella toimivaksi seurakunnaksi. Mannisen kuollessa seurakuntaan kuului noin 3 000 jäsentä. Mannisen työtovereina toimivat vuosien aikana muiden muassa saarnaajat Lauri Hokkanen, Ensio Lehtonen ja Kai Antturi.
Manninen toimi Ristin Voiton päätoimittajana vuosina 1931–1932 ja 1942–1943. Hän toimi myös Saalem-lähetyksen, IBRA-Radion sekä Suomen Vapaan Ulkolähetyksen hallitusten puheenjohtajana. Mannista pidetään helluntaiherätyksen 1950- ja 1960-lukujen vahvana hahmona yhdessä Eino Ahosen ja Vilho Soinisen kanssa.
Vaikutus Manninen rakensi rehokkaasti kansainvälisiä yhteyksiä, joiden myötä Suomeen saatiin tunnettuja helluntaijulistajia ulkomailta. Vuonna 1964 Helsingissä järjestettyä helluntaiherätyksen maailmankonferenssia pidetään Mannisen näyttönä suhteista. Mannisen kutsumina Suomessa vierailivat muun muassa Thomas Ball Barratt, Lewi Pethrus, Donald Gee, Georg Jeffrey, William Branham sekä Oral Roberts. Manninen tuli suhteidensa kautta tunnetuksi ympäri maailmaa. Hän toimi myös Billy Grahamin ensimmäisten Suomen kokousten puheenjohtajana.
Puhujana Manninen matkusti sekä Suomessa että ulkomailla. Hänen puhujamatkansa suuntautuivat muun muassa Viroon, Sveitsiin, Saksaan, Italiaan, Israeliin ja Etiopiaan. Hän oli myös 8 kuukauden ajan Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
Manninen piti tärkeänä myös liikkeen sisäisiä suhteita. Hän vieraili pienillä paikkakunnilla ja oli perustamassa seurakuntia ja vihkimässä rukoushuoneita.
Hengelliset ja yhteiskunnalliset kannanotot Manninen otti kantaa sekä Ristin Voitossa että perustamassaan Kristitty-lehdessä niin hengellisissä kuin yhteiskunnallisissa asioissa. Hänen 28. tammikuuta 1958 Helsingin Messuhallissa pitämäänsä puhetta on pidetty vaikuttavana esimerkkinä. Puheen pääkohdat julkaistiin otsikolla Nykyajan ihmisen ja yhteiskunnan kriisi.
Manninen käsitteli ajankuvaan liittyviä teemoja kuten aineellista hyvinvointia., alkoholia ja ihmisen sisäistä ahdistusta. Mannisen julistustyyliä on kuvattu omaperäiseksi, jossa on vahva evankelistan ote. Häntä kuvattiin räväkkänä ja rohkeana julistajana, jolla oli kansanomainen ja selkeä puhetyyli.
Teologiset näkemykset Teologisesti Manninen profiloitui erityisesit paikallisseurakuntaopin vankkana puolustajana. Hänen mukaansa paras järjestäytymismuoto oli itsenäiset paikallisseurakunnat, joita kastetut ja uudestisyntyneet uskovat muodostivat. Lewi Pethrus vaikutti opettajana ja läheisenä ystävänä ratkaisevasti Mannisen ajatteluun.
Mannisen seurakuntanäkemys sai vaikutteita Ruotsista. Helluntaiherätyksen alkuaikoina Suomessa ylestyi ilmaisu "Raamatullinen seurakunta", joka perustui ruotsalaisen Gustaf Dahlin samannimiseen kirjaan, jonka pohjalta Manninen määritteli Suomen helluntailiikkeen seurakuntanäkemystä. Manninen esitti vain vähän kirjallisia teologisia perusteluja näkemykselleen ja hänen tapansa käyttää Raamatun jakeita vaikuttaa olleen intuitiivinen ja perustuen yleiseen tietämykseen.
Viimeiset vuodet ja kuolema Manninen toimi kuolemaansa saakka helluntailiikkeen keskeisissä tehtävissä ja seurakunnan johdossa. Eino Manninen kuoli 71-vuotiaana vuonna 1967. Hänen hautajaisensa pidettiin itsenäisyyspäivän aattona 5. joulukuuta 1967. Siunaustilaisuus pidettiin Helsingin Saalem-seurakunnassa. Arkunkantajina toimivat seurakunnan vanhimmat. Manninen on haudattu Malmin hautausmaalle.
Yksityiselämä Eino Manninen meni naimisiin Eeva Helena Ainikki Hongan (s. 1899) kanssa 5. tammikuuta 1923. Hongan vanhempia olivat agronomi Uno Honka ja Turun suomalaisen yhteiskoulun perustaja ja johtaja Aina Hagan. Hongan veli ja Mannisen lanko oli oikeuskansleri Olavi Honka.
Manniset saivat neljä lasta; Lea (s. 1925) työskenteli sairaanhoitajana ja lähetystyöntekijänä, Erkki (s. 1926), Veikko (s. 1929) työskenteli saarnaajana sekä Pentti (s. 1932) toimi taiteilijana ja lähetystyöntekijänä.
Lähteet Manninen, Eino: Helsingin Saalem-seurakunnan viisivuotisjulkaisu. Helsinki, 1933. Antturi, Kai & Kärnä, Tapani: Helsingin Saalem-seurakunta 25 vuotias 1928-1953. Helsinki, 1953.
Ahonen, Lauri K.: Suomen Helluntaiherätyksen historia. Päivä Oy, Helsinki, 1994. Kärnä, Lea: Palavan pensaan äärellä. Eino Mannisen elämä ja työ. Ristin Voitto, Porvoo, 1988.
Viitteet
Aiheesta muualla
Luokka: Suomalaiset metsänhoitajat Luokka:Suomalaiset uskonnolliset vaikuttajat Luokka:Vuonna 1896 syntyneet Luokka:Vuonna 1967 kuolleet Luokka:Suomalaiset helluntailaiset pastorit Luokka:Suomalaiset uskonnolliset johtajat