Ihalaisen kalkkikaivos sijaitsee samannimisessä kaupunginosassa Lappeenrannassa ja sen omistaa Nordkalk Oy. Kaivoksen ohella alueella on kalkkitehdas sekä paperipigmentin raaka-aineita ja wollastoniittia valmistavat rikastamot. Ihalaisen kaivoksen tuntumassa on myös Finsementti Oy:n sementtitehdas, sekä Suomen Karbonaatti Oy:n kalsiumkarbonaattipohjaisia päällystyspigmenttejä ja täyteaineita valmistava tehdas. Koko Ihalaisen kaivos- ja tehdasalue on kooltaan noin 400 hehtaaria.
Esiintymän yleisin kivilaji on kalsiittinen kalkkikivi, jonka CaCO₃-pitoisuus on parhaimmillaan noin 97 prosenttia. Tavallisimpia esiintymässä olevia silikaattimineraaleja ovat wollastoniitti, kvartsi, diopsidi ja serpentiini.
Ihalaisen avolouhoksen pinta-ala on noin 40 hehtaaria, leveys 700 metriä, pituus 1,5 kilometriä ja syvyys noin 150 metriä. Kiveä louhitaan vuodessa noin 2,1 miljoonaa tonnia. Kalkkikiveä arvioidaan riittävän ainakin 200 vuodeksi nykyisellä kulutuksella. Vuoteen 2001 mennessä kaivoksesta oli louhittu yhteensä 46 miljoonaa tonnia kalkkikiveä. Kaivos tuottaa kalsiitti- ja wollastoniittirikastetta sekä ohessa sivukiveä ja rikastushiekkaa.
Ihalaisen kaivoksen alueella on noin neljä kilometriä 1960-luvulla louhittuja luolia, joita käytetään nykyisin varastoina. __NOTOC__ Historia Kalkkikiven louhinta alkoi Ihalaisen alueella pienimuotoisena jo 1500-luvulla. Vuosisatoja jatkunut louhinta oli varsin vaatimatonta, sillä vielä 1910-luvun alussa louhimon syvyys oli ainoastaan 7–8 metriä ja sen pinta-ala noin 2 500 neliömetriä. Vuonna 1910 rakensi Paraisten Kalkkivuori Oy Ihalaisen alueelle ensimmäisen kalkkikehäuunin. Vuoteen 1935 mennessä alueelle oli rakennettu kaikkiaan kolme pientä kehäuunia, ja kalkkikiven louhinta sekä lastaus vaunuihin tehtiin tuolloin vielä käsityönä.
Vuonna 1938 perustettiin sementtitehdas. Samana vuonna valmistui myös Suomen ensimmäinen kiertokalkkiuuni, joka oli 75 metriä pitkä ja jonka päivätuotanto oli 100 tonnia poltettua kalkkia. Sementinvalmistus tapahtui 105 metriä pitkässä kiertouunissa, jonka tuotanto nousi 300 tonniin vuorokaudessa. Raaka-aineina käytettiin kalkkikiven ja saven lisäksi rautaoksidia, jota saatiin Outokumpu Oy:n entisen Imatran kuparitehtaan kuonajätteistä.
Louhinnan koneellistamisen suunnittelutyöt keskeytyivät sodan syttyessä vuonna 1939, jolloin vähenevää työvoimaa korvattiin siirtämällä louhimoon kaivinkoneita. Sodassa Ruskealan suuret kalkkitehtaat jäivät luovutetulle alueelle, joten sodan jälkeen yhtiö päätti rakentaa Lappeenrantaan toisen kiertokalkkiuunin, joka valmistui syksyllä 1948. Uusi 90 metriä pitkä uuni nosti tehtaiden kokonaistehon yli 400 tonniin poltettua kalkkia vuorokaudessa.
Vuoteen 1946 saakka kalkkikivi lastattiin käsin ja koneellisesti yhden kuutiometrin vaunuihin, jotka nostettiin pystyhissillä maan tasalle ja kuljetettiin sieltä kapearaiteista rautatietä pitkin rengasuuneille sekä sementtitehtaan murskaamolle. Vuosina 1947–1949 louhos koneellistettiin ja siellä otettiin käyttöön Suomessa uudenlainen kumikuljetinhihnaratkaisu, jolla kivi siirrettiin 75 metrin korkeuserolla louhoksesta murskaamolle skippinoston sijaan. 1950-luvulta alkaen porausta ja räjäytystekniikkaa kehitettiin edelleen siirtymällä syvempiin porausreikiin ja ottamalla käyttöön intervallisytytykseen perustuva räjäytysmenetelmä, jolla vähennettiin tehdasalueelle kohdistuvaa tärinää.
Vuonna 1952 kaivosalueen pohjoispäähän rakennettiin vuorivillatehdas hyödyntämään kaivoksesta saatavia mineraaliraaka-aineita. Tehtaalla kaivoksen murskaus- ja lajittelulaitokselta johdettu materiaalivirta sulatettiin halkaisijaltaan kolmen metrin sähköuunissa, yhdistettiin sidosaineisiin ja muunnettiin kivivillakuiduiksi paineilmasuihkujen avulla. Toinen vuorivillan tuotantolinja avattiin vuonna 1955, vuorivillaisten eristyskourujen valmistus käynnistyi 1957 ja kolmas vuorivillalinja vuonna 1961.
Sementtitehdasta laajennettiin merkittävästi sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Vuonna 1957 valmistui uusi kiertouuni ja toinen samankaltainen vuonna 1967, kummankin vuorokausikapasiteetti oli 1 450 tonnia, mikä moninkertaisti tehtaan tuotannon alkuperäiseen verrattuna. Samalla vanhin, vuonna 1938 valmistunut sementtiuuni siirrettiin pelkästään kalkinpolttoon. 1960-luvulla alettiin louhittu kivi murskata ja lajitella maanalaisissa tiloissa, jotka ulottuivat enimmillään sadan metrin syvyyteen maanpinnasta ja joiden yhteistilavuus oli noin 50 000 kuutiometriä. Louhinta tapahtui tuolloin kolmiportaisesti syvenevässä avolouhoksessa 50, 70 ja 90 metrin tasoilla. 1970-luvulla käynnistyi myös wollastoniittirikasteen valmistus omassa rikastamossaan; mineraali esiintyy kalkkikiven yhteydessä sälömäisinä kerroksina etenkin esiintymän keskiosan niin sanotussa wollastoniittipankissa, ja rikastamon vuosikapasiteetti oli vuosikymmenen lopulla noin 12 000 tonnia.
Vuorivillatehdas myytiin Parocille ja se lopetti toimintansa vuonna 2016. Tehdasrakennus purettiin kaivoksen avolouhoksen laajennuksen tieltä.
Lähteet Nordkalk Lappeenrannan toimipiste Esa Vilenius : Infrastruktuuriliimaa Ihalaisesta – Lappeenrannassa tehdään silta- ja tehdasrakentamiseen sopivaa sementtiä, Etelä-Saimaa 13.11.2005 Esa Vilenius : Luolamiehen unelma, Etelä-Saimaa 17.10.2010
Viitteet
Luokka:Suomen kaivokset Luokka:Lappeenranta