Tämä artikkeli kertoo Suomen historiasta vuodesta 1917 eteenpäin.

Suomen itsenäistyminen

pienois|Svinhufvudin johtama ”itsenäisyyssenaatti” 1917. Suomalaisten kansallistunne alkoi kasvaa 1800-luvulla yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Lönnrotin Kalevala muodostivat suomalaista kulttuuria ja antoivat maalle moraalisen identiteetin.

Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän kevättalvella 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, jopa itsenäistymiseen. Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi.

Venäjän väliaikaisen hallituksen kukistuttua äärivasemmistolaisten bolševikkien suorittamassa lokakuun vallankaappauksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittinen kenttä jakautui kahtia siitä, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarit halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto halusi tunnustuksen ensin Venäjää hallinneilta bolševikeilta.

Eduskunta kokoontui 6. joulukuuta 1917 ja hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen. Venäjä tunnusti Suomen virallisesti 4. tammikuuta 1918 ja samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat myös Ruotsi ja Ranska. Saksa tunnusti itsenäisyyden 6. tammikuuta 1918.

Suomen sisällissota

pienois|Saksasta saapuneet jääkärit Vaasassa 1918. Suomen sisällissota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Sota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan pirstoutumisen kautta sisäisen hajoamisen ja taistelun vallasta Suomessa, jonka poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaristiseen valtajärjestelmään. Lisäksi yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia. Hajaannuksen keskeinen seuraus oli kahden aseistetun valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui niiden väliseen sotaan tammikuussa 1918.

Valkoiset voittivat sodan keisarillisen Saksan tuella. Neuvosto-Venäjän tukemat punaiset hävisivät sodan. Suomi siirtyi Venäjän valtapiiristä Saksan valtapiiriin. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten itsenäisyys varmistui ja maan valtiomuodoksi muotoutui tasavaltainen demokratia.

Sisällissodille luonteenomaisesti poliittinen terrori oli sodan aikana yleistä. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin vasta sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli noin 13 000 punaista. Sisällissota vaati yhteensä noin 37 000 uhria, joista noin 75 % oli suomalaisia punaisia. Muut uhrit olivat suomalaisia valkoisia, sekä saksalaisia ja venäläisiä. Tuhoisa sisällissota traumatisoi kansaa ja jakoi sen kahtia. Ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen seurauksena maltillinen vasemmisto ja oikeisto kykenivät kuitenkin aloittamaan pian sisällissodan jälkeen suomalaisia ajan myötä yhdistäneen yhteistyön.

Itsenäisen Suomen alkutaival

pienois|pysty|K. J. Ståhlberg. pienois|pysty|Carl Gustaf Emil Mannerheim. Sisällissodan jälkeen Suomen hallitusmuodoksi oli tulossa monarkia. Kuninkaanvalinnasta oli eriäviä mielipiteitä ja lopulta tukeuduttiin Saksaan, kuten muun muassa valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud ja pääministeri Juho Kusti Paasikivi halusivat. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi Friedrich Karl, mutta kuningaskuntahanke jäi sikseen, kun Saksa hävisi ensimmäisessä maailmansodassa. Suomesta tuli tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17. heinäkuuta 1919.Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). s. 117–120. Edita, Helsinki 2006. Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg.

Vuonna 1920 Suomi solmi Tartossa, Virossa rauhan- ja rajasopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Sopimuksessa määriteltiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen rajat, joiksi määrättiin Suomen suuriruhtinaskunnan rajat. Itä-Karjalan rajakuntien Repolan ja Porajärven asukkaat olivat vaatineet kuntien liittämistä Suomeen ja käytännössä ne olivat jo olleetkin Suomen hallinnassa heimosotien seurauksena, mutta rauhansopimuksella ne palautettiin Venäjälle. Suomi sai kuitenkin Venäjältä Petsamon alueen ja samalla yhteyden Jäämerelle ja Liinahamarin sataman.

Suhteita Neuvosto-Venäjään, vuodesta 1922 lähtien Neuvostoliittoon, rasitti myös Itä-Karjalan asema. Suomi halusi laajempaa autonomiaa vedoten asiaa koskeneisiin Tarton rauhansopimuksen määräyksiin, Neuvostoliitto katsoi nimellisen autonomian riittävän. Kansainliitto totesi asian olevan Neuvostoliiton sisäinen asia eikä puuttunut siihen Suomen pyynnöistä huolimatta.

Toinen ongelma koski Ahvenanmaata, jonka Ruotsi oli miehittänyt Suomen sisällissodan aikana. Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin, mutta vaatimus hylättiin tiukasti. Viimein Kansainliitto ratkaisi kysymyksen 1921 Suomen toivomusten mukaan.

Suomen turvallisuusongelmaa pyrittiin ratkaisemaan puolustusliitolla Viron, Latvian ja Puolan kanssa, eduskunta ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, ja 1932 solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus. 1930-luvun loppupuoliskolla suunniteltiin puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välille, tämäkin hanke kariutui muun muassa Neuvostoliiton vastustaessa Ahvenanmaan uudelleenlinnoittamista.

1920- ja 1930-luvuilla Suomea pitkään vaivanneet rakenteelliset ristiriidat pyrittiin ratkaisemaan. Ruotsin- ja suomenkielisen väestönosan välinen kieliriita onnistuttiin lopettamaan kielilainsäädännöllä. Ruotsin kielen asemaa heikennettiin kuitenkin vasta 1930-luvun loppua kohti.

Vuonna 1918 väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vuosien 1919 ja 1922 maauudistuksilla parannettiin maaseudun vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten asemaa. Lakiuudistusten perusteella lunastettiin itsenäisiksi yhteensä 126 000 torppaa, mäkitupaa ja lampuotitilaa.

Ståhlbergin presidenttikaudella 1919–1925 oikeisto ja keskustaryhmät olivat vallassa. Pisimpiin vankeustuomioihin sisällissodan jälkeen tuomitut armahdettiin. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue järjestäytyi uudelleen Väinö Tannerin johdolla ja muodostettuaan vähemmistöhallitukseen 1926 järjesti yleisen armahduksen.

Ståhlberg ajoi tietoisesti vahvaa eheyttämispolitiikkaa, pienentääkseen sisällissodassa syntynyttä kuilua suomalaisten välillä. Hänen kaudellaan maassa tehtiin lukuisia sosiaalisia uudistuksia lainsäädännössä ja verotuksessa, mitkä lisäsivät tasa-arvoa ja kasvattivat elintasoa.

Radikaaleimmat sosiaalidemokraatit pakenivat Venäjälle sisällissodan loppuvaiheessa ja perustivat siellä elokuussa 1918 Suomalaisen Kommunistisen Puolueen, joka ei saanut toimia laillisesti Suomessa. Niinpä SKP liittolaisineen perusti lailliseksi muodokseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, joka sai vuoden 1922 vaaleissa 27 paikkaa. Poliisi kuitenkin pidätti kaikki sen kansanedustajat maanpetoksesta syytettynä ja kielsi puolueen vuonna 1923. Kommunismin kasvun myötä järjestyi fasistinen Lapuan liike, joka 1929–1932 toimi kommunistisia sanomalehtiä vastaan, järjesti massamielenilmauksia ja terrorisoi yksittäisiä kansalaisia toimeenpanemalla muilutuksia. Kommunisteja estettiin osallistumasta 1930 vaaleihin ja kommunistien toiminta kaikissa muodoissaan kiellettiin. Kommunistilaeilla rajoitettiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.

Svinhufvud nostettiin presidentiksi 1931 lapualaistenkin tuella. Pian liike kääntyi sosiaalidemokraattejakin vastaan ja vuoden 1932 Mäntsälän kapinana tunnetun vallankaappausyrityksen jälkeen presidentti puuttui asiaan ja sai radiopuheellaan kapinan loppumaan. Samoihin vuosiin sattui myös talouspula, jonka kärjistymänä koettiin muun muassa Nivalan konikapina.

Vuosien 1919–1932 alkoholin kieltolaki oli epäonnistuminen. Kieltolaki johti rikosten määrän ja laittomuuden kasvuun ja lisäsi merkittävästi alkoholin kulutusta. Kieltolaki lopetettiin kansanäänestyksen jälkeen 1932.

Toinen maailmansota

pienois|Suomalaisia sotilaita talvisodassa. Toisen maailmansodan aikana Suomi kävi kolme sotaa: talvisodan, jatkosodan sekä Lapin sodan.

Elokuussa 1939 tehdyn Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Syksyllä 1939 Neuvostoliitto vaati neuvotteluja Leningradin turvaamiseksi ja vaati Suomelta aluetta Karjankannakselta, tukikohtaa Hangosta ja Suomenlahden ulkosaaret. Virallisen neuvostopropagandan mukaan alueluovutukset olisi korvattu vaihtona alueisiin Itä-Karjalasta (Porajärvi ja Repola).

Neuvottelujen katkettua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta 1939 järjestämiensä niin sanottujen Mainilan laukausten jälkeen ja alkoi talvisota. Huolimatta monista voitoista puolustus Karjalankannaksella oli murtumaisillaan. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 päätti sodan, ja Suomen täytyi luovuttaa Karjalankannas, Laatokan Karjala, Raja-Karjala, Suomenlahden ulkosaaret (luovutettu Karjala) sekä Kuusamon ja Sallan itäosat ja Petsamosta Kalastaja- ja Srednisaarentojen länsiosat ja vuokrata Hangon tukikohta Neuvostoliitolle 30 vuodeksi.

Pohjoismaisen puolustusliiton suunnittelua jatkettiin välirauhan aikana. Hanke kuitenkin kariutui jälleen.

Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Suomi liittyi Saksan rinnalle kesäkuussa 1941 tavoitteena ainakin saada luovutetut alueet takaisin. Näin aluksi kävikin, mutta lisäksi suuri osa Itä-Karjalaa miehitettiin pyrkimyksenä luoda Suur-Suomi. Jatkosota päättyi lopulta kesän 1944 perääntymiseen ja uusiin aluemenetyksiin. Moskovassa 19. syyskuuta 1944 solmitun välirauhasopimuksen mukaan saksalaiset oli ajettava maasta. Tämän jälkeen käytiin Lapin sota aiempaa liittolaista Saksaa vastaan Lapissa päättyen 27. huhtikuuta 1945. Saksan joukot tuhosivat perääntyessään suuria alueita Lapissa.

Välirauhansopimuksen mukaan Suomen täytyi talvisotaa seuranneiden aluemenetysten lisäksi luovuttaa Petsamo ja vuokrata Hangon sijasta Porkkala 50 vuodeksi tukikohdaksi. Sotakorvauksiksi määrättiin 300 miljoonaa dollaria. Lopullisesti välirauhansopimuksen ehdot vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.

Suomi myi Jäniskosken–Niskakosken alueen Neuvostoliitolle vuonna 1947.

Puolueeton Suomi

pienois|pysty|Helsingin olympialaiset 1952. Paavo Nurmi sytyttää olympiatulen. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli harmaalla vyöhykkeellä länsivaltojen ja Neuvostoliiton välissä. Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta eli YYA-sopimus liitti – tiukimman tulkinnan mukaan – Suomen sotilaallisesti tavallaan samaan leiriin Neuvostoliiton kanssa, vaikka Suomi virallisesti selitti olleensa puolueeton valtio. Sopimusta jatkettiin vuosina 1955, 1970 ja 1983.

Kun sotakorvaukset oli maksettu, kauppa Neuvostoliittoon jatkui ja oli jopa 25 prosenttia ulkomaankaupasta 1980-luvulla. Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta ennenaikaisesti 1956. 50 vuoden sopimuksen oli alun perin määrä loppua vasta vuonna 1994. Vuonna 1956 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi.

Neuvostoliiton katsotaan useaan kertaan pyrkineen puuttumaan epäsuorasti tai muutoin painostamalla Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen ja hallitusratkaisuihin, kuten 1958 yöpakkashallituksen hajotuksessa ja lokakuun 1961 noottikriisissä. Monet poliitikot käyttivät neuvostosuhteita puoluepoliittisten kiistojen selvittelyyn, mikä johti Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvuun. Toiset taas työskentelivät määrätietoisesti Neuvostoliiton vaikutuksen vastustamiseksi.