Germaaninen kantakieli eli kanta­germaani on hypoteettinen kantakieli, josta nykyiset germaaniset kielet ovat kehittyneet. Sitä ei pitkään tunnettu kirjallisista lähteistä, mutta myöhempi tutkimus on löytänyt jäänteitä sen myöhäismuodoista.

Yleisesti ajatellaan, että kielen alkukoti sijaitsi noin vuonna 700 eaa. niin sanotun Jastorf-kulttuurin alueella nykyisen pohjoisen Saksan ja nykyisen Tanskan alueilla. Jorma Koivulehto on esittänyt, että alkukoti on ulottunut tätä pohjoisemmaksi, mutta hänen ajatuksensa ovat saaneet lähinnä kannatusta Suomen tutkijayhteisöissä.

Eteläisessä Skandinaviassa arviolta 1700 eaa. – 600 eaa. vallinneen pohjoisen pronssikauden kulttuurin keskuudessa indo­eurooppalaisesta kantakielestä syntyi vähitellen germaaninen kantakieli. Kieltä puhuttiin luultavasti noin vuosina 700 eaa. – 500 jaa. eli noin 1 000 vuoden ajan. Tuona aikana kantagermaani kuitenkin jo koki muutoksia. Loppuvaiheessa kanta­germaani oli jo luultavasti jakautunut murteisiin, joista osa hävisi kokonaan käytöstä ja osasta kehittyivät nykyään puhutut germaaniset kielet. Germaanisesta kantakielestä kehittyi esimerkiksi pohjoisgermaaninen kielimuoto, joka myöhemmin vaihtui kantaskandinaaviksi.

Noin vuodesta 850 eaa. alkanen viileät säät saivat osan kansasta siirtymään nykyisen Saksan ja Alankomaiden alueille. Osa väestöstä jäi Skandinaviaan sen nykyiseksi väestöksi, ja pohjoisgermaaniset eli skandinaaviset kielet kuten ruotsi, norja ja tanska periytyvät heiltä. Näin germaaniheimot saivat alkunsa ja tästä syystä saksa ja hollanti ovat ruotsia osaavan osittain ymmärrettävissä.

Fonologia +Kantagermaanin konsonantitBilabiaaliDentaaliAlveolaariVelaariLabiovelaariObstruentitptkkʷbdzggʷfþshhʷResonantitmnlr

Kielioppi Kantagermaani oli synteettinen ja flekteeraava kieli: sanojen välisiä suhteita ilmaistiin taivutuksella, ja sama pääte saattoi ilmaista samanaikaisesti esimerkiksi sijamuotoa ja lukua. Kielioppi mallinnetaan vertailemalla germaanisten kielten vanhimpia tunnettuja muotoja. Mallinnetut muodot eivät siten ole suoria lainauksia säilyneistä kantagermaanisista teksteistä.

Seuraavissa esimerkeissä tähtimerkki (*) osoittaa mallinnettua muotoa. Vokaalin päällä oleva viiva merkitsee äänteen pituutta, esimerkiksi *ī ja *ō, ja vokaalin alla oleva koukku nasaalisuutta, esimerkiksi *ą. Kirjain þ merkitsee soinnitonta dentaalifrikatiivia. Mallinnuksessa käytetään erilaisia merkintätapoja, ja etenkin painottomien loppuvokaalien pituudesta ja joidenkin taivutuspäätteiden tarkasta muodosta esiintyy tutkimuksessa vaihtoehtoisia tulkintoja.

Substantiivit

Suku ja luku

Substantiivit kuuluivat kolmeen kieliopilliseen sukuun: maskuliiniin, feminiiniin ja neutriin. Suku oli sanan kieliopillinen ominaisuus, eikä se määräytynyt yksinomaan tarkoitteen luonnollisen sukupuolen perusteella. Esimerkiksi *wulfaz ’susi’ oli maskuliini, *gebō ’lahja’ feminiini ja *wurdą ’sana’ neutri. Substantiivin suku vaikutti siihen liittyvien adjektiivien ja pronominien taivutukseen.

Substantiiveilla oli kaksi lukua, yksikkö ja monikko. Indoeurooppalaisesta kantakielestä periytynyt kaksikko eli duaali ei enää muodostanut substantiivien yleistä taivutuskategoriaa. Se säilyi kuitenkin ensimmäisen ja toisen persoonan pronomineissa sekä osassa verbintaivutusta.

Sijamuodot

Kantagermaanille mallinnetaan tavallisesti kuusi sijamuotoa. Nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi muodostivat järjestelmän keskeisen osan. Vokatiivi ja instrumentaali olivat rajallisemmin erotettavissa, eikä jokaisessa taivutusluokassa ollut niille omaa muotoa. Indoeurooppalaisen kantakielen paikallissijojen tehtäviä oli siirtynyt muihin sijoihin.

+ Sijamuotojen keskeisiä tehtäviä Sijamuoto Tyypillinen tehtävä Suomenkielinen havainnollistus Nominatiivi Subjektin sija susi ilmestyy Akkusatiivi Monien verbien suoran objektin sija näkee suden Genetiivi Omistuksen ja muiden nominaalisten suhteiden ilmaiseminen suden jälki Datiivi Muun muassa vastaanottajan ja epäsuoran objektin ilmaiseminen antaa ruokaa sudelle Vokatiivi Puhuttelu susi! Instrumentaali Välineen tai keinon ilmaiseminen miekalla, voimalla

Suomennokset kuvaavat sijojen tehtäviä, eivät kielten välistä yksi yhteen -vastaavuutta. Esimerkiksi suomen suden voi olla sekä genetiivi että kokonaisobjektin muoto, vaikka kantagermaanissa näitä tehtäviä vastasivat tavallisesti eri sijamuodot.

Taivutusluokat

Substantiivien taivutus jakautui vartaloluokkiin. Nimitykset a-vartalo, ō-vartalo ja muut vastaavat viittaavat historialliseen vartalonmuodostukseen, eivät välttämättä sanan nominatiivin viimeiseen äänteeseen. Esimerkiksi *wulfaz oli a-vartaloinen, vaikka nominatiivi päättyi konsonanttiin *z. A-vartalon nominatiivipääte -az on säilynyt suomen kielessä esimerkiksi lainasanoissa rengas ja kuningas, kun tytärkielistä se on kadonnut (ruots. ring ja kung). Suomen germaaniset lainat säilyttävätkin useita muinaisia piirteitä.

+ Keskeisiä substantiivien vartaloluokkia Vartaloluokka Tyypillinen suku tai sukuryhmä Esimerkki ja merkitys a-vartalot Maskuliini ja neutri *wulfaz ’susi’, *wurdą ’sana’ ō-vartalot Feminiini *gebō ’lahja’ i-vartalot Etenkin maskuliini ja feminiini *gastiz ’vieras’ u-vartalot Kaikki kolme sukua *sunuz ’poika’ n-vartalot Kaikki kolme sukua *guman- ’mies’, *tungōn- ’kieli’ r-vartalot Sukulaisuussanojen maskuliinit ja feminiinit *fadēr ’isä’, *mōdēr ’äiti’ Muut konsonanttivartalot Useita pieniä ryhmiä *fōt- ’jalka’

Vokaalivartaloiden yhteydessä erotetaan lisäksi muun muassa ja- ja wa-vartaloita sekä niitä vastaavia feminiinisiä luokkia. Konsonanttivartaloissa saattoi esiintyä vartalon sisäistä vaihtelua, jota analogiset uudennukset tasoittivat eri tavoin myöhemmissä kielissä.

Substantiivien heikolla taivutuksella tarkoitetaan tavallisesti n-vartaloiden taivutusta. Substantiiveilla vahva ja heikko taivutus eivät olleet saman sanan vapaasti vaihdettavia vaihtoehtoja, vaan liittyivät sen vartaloluokkaan.

Esimerkki a-vartalon taivutuksesta

Maskuliinisen a-vartalon taivutusta voidaan havainnollistaa sanalla *wulfaz ’susi’. Taulukossa esitetään keskeiset sijamuodot; monikon nominatiivin loppuvokaalin pituus ja eräät muut päätteet merkitään eri rekonstruktioissa hieman eri tavoin.

Sijamuoto Yksikkö Monikko Nominatiivi *wulfaz *wulfōz Akkusatiivi *wulfą *wulfanz Genetiivi *wulfas *wulfǫ̂ Datiivi *wulfai *wulfamaz Instrumentaali *wulfō *wulfamiz Muotojen merkityksiä voi havainnollistaa seuraavasti:

*wulfaz: ’susi’ subjektina; *wulfą: ’suden’ tai ’sutta’ objektina suomennoksen asiayhteydestä riippuen; *wulfas: ’suden’, esimerkiksi omistusta tai muuta suhdetta ilmaistaessa; *wulfai: esimerkiksi ’sudelle’; *wulfōz: ’sudet’ subjektina; *wulfǫ̂: ’susien’.

Neutrisilla substantiiveilla nominatiivi ja akkusatiivi olivat keskenään samanmuotoiset kummassakin luvussa. Esimerkiksi *wurdą ’sana’ oli sekä yksikön nominatiivi että akkusatiivi; vastaava monikkomuoto oli *wurdō ’sanat’. Nykysaksa on yleistänyt tämän kaikkiin muihin tapauksiin paitsi maskuliinin yksikköön.

N-vartaloiden jatkajat saksassa

Kantagermaanisten n-vartaloiden taivutuksen jatkajia ovat nyky­saksan heikot maskuliinisubstantiivit eli niin sanottuun n-taivutukseen kuuluvat sanat. Esimerkiksi Mensch ’ihminen’ saa yksikön akkusatiivissa, datiivissa ja genetiivissä päätteen -en, mutta yksikön nominatiivissa päätettä ei ole. Monikossa muoto on kaikissa sijoissa Menschen.

Sijamuoto Yksikkö Monikko Nominatiivi der Mensch die Menschen Akkusatiivi den Menschen die Menschen Datiivi dem Menschen den Menschen Genetiivi des Menschen der Menschen

Ilmauksessa das Leiden des Menschen ’ihmisen kärsimys’ muoto des Menschen on siten genetiivin yksikkö. Vastaava monikollinen ilmaus on das Leiden der Menschen ’ihmisten kärsimys’. Heikko taivutus kuuluu substantiivin taivutusluokkaan eikä määräydy artikkelin määräisyyden perusteella: sekä eines Menschen että des Menschen sisältävät saman substantiivimuodon.

Sanan Mensch historia havainnollistaa myös adjektiivien ja substantiivien välistä yhteyttä. Se palautuu muinaisyläsaksan muotoihin mannisco ja mennisco (vrt. ruotsin människa), jotka olivat ’inhimillistä, ihmiseen kuuluvaa’ merkinneen adjektiivin substantivoituneita muotoja. Kehitystä voidaan havainnollistaa merkityssiirtymällä ’inhimillinen olento’ → ’ihminen’. Kyseessä on siis sama johdin kuin vaikkapa ruotsin sanassa slavisk, slaavilainen. Nyky­saksassa sana on kuitenkin itsenäinen substantiivi, jonka taivutus ei vaihtele adjektiivien vahvan ja heikon taivutuksen käyttösääntöjen mukaisesti.

Instrumentaalin rekonstruktio

Instrumentaali ilmaisi muun muassa toiminnan välinettä tai keinoa. Kantagermaanin instrumentaali ei ollut kaikissa taivutustyypeissä datiivin kanssa samanmuotoinen: esimerkiksi a-vartaloisen substantiivin *juką ’ies’ yksikön datiiviksi rekonstruoidaan *jukai ja instrumentaaliksi *jukō. Monikossa vastaava ero oli *jukamaz ja *jukamiz.

Kaikkien vartalotyyppien instrumentaalimuotoja ei kuitenkaan voida rekonstruoida yhtä varmasti. Ringe jättää esimerkiksi n-vartaloisen ’miestä’ tarkoittavan substantiivin yksikön instrumentaalin avoimeksi. Rekonstruktion puuttuminen ei itsessään osoita, että kyseiseltä vartalotyypiltä olisi puuttunut instrumentaali tai että se olisi ollut datiivin kanssa samanmuotoinen.

Germaanisten kielten myöhemmässä kehityksessä instrumentaali sulautui laajalti datiiviin, mutta erillisiä instrumentaalimuotoja säilyi osassa kielistä. Siksi kantagermaanin taivutusta ei voida päätellä suoraan nykykielten sijajärjestelmistä.

Adjektiivit

Kongruenssi sekä vahva ja heikko taivutus

Adjektiivit mukautuivat pääsanansa sukuun, lukuun ja sijaan eli noudattivat kongruenssia. Kantagermaanin erityispiirre oli saman adjektiivin kahden taivutussarjan, vahvan ja heikon taivutuksen, rinnakkaisuus. Vahvassa taivutuksessa yhdistyivät substantiivien ja pronominien taivutuksen piirteet. Heikko taivutus perustui n-vartaloiden päätteisiin.

Ero säilyy esimerkiksi gootissa, jossa vahva maskuliinin nominatiivi blinds tarkoittaa ’sokea’ ja heikko blinda saman adjektiivin heikkoa muotoa. Suomen adjektiivin taivutuksessa ei ole vastaavaa vahvan ja heikon taivutussarjan eroa. Ero esiintyy edelleen myös esimerkiksi saksan kielessä, josta se on nykyopiskelijalle tuttu.

Vahva taivutus yhdistetään perinteisesti epämääräiseen ja heikko määräiseen käyttöön. Tätä ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksettomana sääntönä. Gootin aineistossa heikkoja adjektiiveja käytetään myös ilman demonstratiivista määritettä ja sellaisissa yhteyksissä, joissa ne luokittelevat tai yksilöivät tarkoitetta ilmaisematta itsenäisesti määräisyyttä. Kantagermaanin käyttösääntöjä ei siten voida suoraan samastaa esimerkiksi nyky­saksan artikkelien ohjaamaan adjektiivintaivutukseen.

Vahvan ja heikon taivutuksen historia

Adjektiivien vahvan ja heikon taivutuksen ero rekonstruoidaan kantagermaaniin vanhojen germaanisten kielten vertailun perusteella. Vahva taivutus jatkoi vanhempaa adjektiivintaivutusta, johon oli omaksuttu pronominien päätteitä. Heikko taivutus puolestaan perustui n-vartaloiden taivutukseen. Erään vaikutusvaltaisen selityksen mukaan heikon muodostuksen taustalla oli ominaisuutta ilmaisevan sanan käyttö yksilöivänä nimityksenä: esimerkiksi merkityksestä ’viisas’ muodostui ’viisasta henkilöä’ tarkoittava nimitys. Tällaisten substantiivisten muodostusten myöhempi adjektiivinen käyttö selittäisi heikon taivutuksen yhteyttä sekä substantiivintaivutukseen että tarkoitteen yksilöimiseen. Kehityksen yksityiskohdista on kuitenkin erilaisia tulkintoja.

Perinteinen luonnehdinta vahvasta taivutuksesta epämääräisenä ja heikosta määräisenä ei kuvaa kaikkia varhaisia käyttötapoja. Artūras Ratkus on osoittanut gootin aineistosta, että heikko adjektiivi saattoi toimia luokittelevana tai yksilöivänä määritteenä ilmaisematta itsenäisesti määräisyyttä. Nykygermaanisten kielten käyttösääntöjä ei tämän vuoksi voida sellaisinaan siirtää kantagermaaniin.