Slade on brittiläinen rockyhtye, jonka alkuperäinen ja tunnetuin kokoonpano vaikutti vuodesta 1966 vuoteen 1991. Yhtye on alun perin kotoisin Englannin Wolverhamptonista. Sladen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat muun muassa "Mama Weer All Crazee Now", "Gudbuy T’Jane", "Cum On Feel the Noize", "Merry Xmas Everybody", "Far Far Away", "My Oh My" ja "Run Runaway".
Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1966 nimellä The ’N Betweens, joka vuonna 1969 muutettiin muotoon Ambrose Slade. Vuotta myöhemmin nimi vaihtui kuitenkin lopulliseen muotoonsa Slade. Slade nousi suureen suosioon 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin se julkaisi useita hittejä ja kaupallisesti menestyneitä albumeja. Slade oli huippuaikanaan maailman kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Menestys alkoi hiipua 1970-luvun puolivälissä, vaikka yhtye nousi listoille vielä myöhemminkin. Alkuperäinen Slade hajosi vuonna 1991.
Vuonna 1993 alkuperäisjäsenet Dave Hill ja Don Powell perustivat Slade II -yhtyeen. Vuonna 2002 se jätti järjestysluvun nimestään pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.
Muun muassa yhdysvaltalainen Kiss-yhtye on ilmoittanut Sladen suureksi vaikuttajakseen.
Historia Alkuajat (1966–1968)
Yhtye aloitti The ’N Betweens -nimellä vuonna 1966. Kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell olivat soittaneet samassa yhtyeessä jo parin vuoden ajan. Yhtyeeseen liittyivät myös laulaja-kitaristi Noddy Holder ja basisti Jim Lea. Samalla muodostui kokoonpano seuraavaksi lähes 30 vuodeksi.
Myöhemmin samana vuonna 1966 Van Morrisonin johtama Them-yhtye oli hajonnut kesken Yhdysvaltain-kiertueensa, ja ’N Betweensiä pyydettiin sen tilalle, mistä yhtye kuitenkin kieltäytyi.Perttunen & Väistö, 2004, s. 20 Yhtye julkaisi saman vuoden joulukuussa myös singlen, mutta "You Better Run" ei ollut suuri menestys, vaikkakin se oli Wolverhamptonin oman singlelistan ykkösenä yli kuukauden ajan.Perttunen & Väistö, 2004, s. 21 Yhtye saavutti suosiota keikoillaan kotiseutunsa lisäksi myös Lounais-Englannissa, Walesissa ja etenkin Skotlannissa.Perttunen & Väistö, 2004, s. 24 Myös silloisessa Länsi-Saksassa yhtye esiintyi monien brittiyhtyeiden tapaan.
1960-luvun lopulla The ’N Betweensille tarjottiin kahden kuukauden pestiä Bahamalta. Yhtye suostui, koska kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut aikaisemmin vieraillut yhtä eksoottisessa paikassa.Perttunen & Väistö, 2004, s. 25 The ’N Betweensillä oli normaalisti kaksi pitkää settiä illassa paikallisissa pubeissa, minkä lisäksi yhtye säesti monia muita esiintyjiä. Vierailu Bahamalla venyi erilaisten rahallisten epäselvyyksien vuoksi lopulta neljän kuukauden pituiseksi.
Levytysuran ensiaskeleet (1969–1970)
Englantiin palattuaan yhtye hankki levytyssopimuksen Fontana-yhtiöltä ja ryhtyi työstämään esikoisalbumiaan. Fontanan johtaja Jack Baverstock antoi yhtyeelle viikon aikaa kappaleiden äänittämiseen. Baverstock piti yhtyeen musiikista mutta vihasi sen nimeä ja ehtona levyn julkaisemiselle käski vaihtamaan sen uuteen. Baverstock ehdotti uudeksi nimeksi Ambrose Slade, ja vaikka se kuulosti yhtyeen mielestä naurettavalta, se otettiin käyttöön. Kerrotaan, että Baverstock olisi keksinyt nimen sihteeriltään, jolla oli tapana antaa nimiä tavaroilleen. Erään esineen nimi olisi ollut Ambrose ja erään toisen nimi Slade.Perttunen & Väistö, 2004, s. 30 Toisen teorian mukaan nimi olisi tullut eräästä elokuvasta, jossa oli ollut Ambrose Slade -niminen henkilö. Debyyttialbumi Beginnings julkaistiin lopulta vuonna 1969. Se sisälsi useita lainakappaleita, kuten Beatlesin ”Martha My Dear” ja Steppenwolfin ”Born to Be Wild”.
Vuonna 1970 yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Slade, sillä aikaisempi ei ollut uuden managerin Chas Chandlerin mielestä tarpeeksi iskevä. Hän loi yhtyeelle myös skinhead-imagon, jotta Slade erottuisi pitkätukkaisista valtavirtayhtyeistä. Yhtyeen jäsenten hiukset leikattiin lyhyiksi ja he ryhtyivät pukeutumaan vanhanmallisiin vaatteisiin. Myös levy-yhtiötä vaihdettiin Polydorille. Samana vuonna julkaistiin toinen albumi Play It Loud, joka oli äänimaailmaltaan raskaampi kuin debyyttialbumi. Myöskään Play It Loud ei ollut suuri menestys, mutta yhtye sai haluamaansa huomiota uudella imagollaan.
Suurimman menestyksen aika (1971–1975)
Single "Get Down and Get With It" muodostui yhtyeen ensimmäiseksi hitiksi, kun se nousi Britannian listalla kuudenneksitoista. Myöhemmin samana vuonna julkaistu single "Coz I Luv You" nousi brittilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Tässä vaiheessa yhtye halusi kasvattaa faniryhmäänsä, ja luopui skinhead-imagostaan.
Seuraava single, vuoden 1972 tammikuussa julkaistu "Look Wot You Dun" oli jälleen suuri hitti nousten Britanniassa neljänneksi. Manageri Chas Chandlerin idea oli, kuten aikoinaan Beatlesilla, myös Sladella olisi aina hitti singlelistalla – kun aikaisempi putoaa sieltä pois, nousee seuraava tilalle. Yhtyeen mielestä kaksi edellistä hittiä olivat olleet kuitenkin liian kaupallisia, eivätkä sopineet konsertteihin. Näin ollen kesäkuussa julkaistu single "Take Me Bak ’Ome" oli tyyliltään rockimpi ja single nousi jälleen brittilistan kärkeen. Vuonna 1972 ilmestyi myös seitsemän kappaleen livelevy Slade Alive!, joka oli Sladen ensimmäinen menestysalbumi. Se nousi Britanniassa listan sijalle 2 ja menestyi hyvin ympäri Eurooppaa. "Mama Weer All Crazee Now" -singlen noustessa jälleen Britannian ykköseksi, alettiin yhtyettä kutsua jo uudeksi Beatlesiksi.Perttunen & Väistö, 2004, s. Kyseisen singlejulkaisun aikoihin Slade aloitti ensimmäisen Amerikan-kiertueensa. Seuraava single "Gudbuy T’Jane" nousi brittilistan kakkoseksi marraskuussa 1972. Samassa kuussa aloitti yhtye vuorostaan Britannian-kiertueen lämmittelijöinään Thin Lizzy ja Suzi Quatro. Menestyksekkään vuoden kruunasi usein yhtyeen parhaaksi albumiksi kehuttu Slayed?, joka ylsi Britannian albumilistan kärkeen. Levy sisälsi Sladen viimeisimmät hitit "Mama Weer All Crazee Now" ja "Gudbuy T’Jane", sekä muun muassa Janis Joplin -coverin "Move Over". Tyyliltään albumi oli raskasta perusrockia, jolla solisti Noddy Holderin raspikurkkuääni oli vahvasti esillä. Slayed? pysyi Britannian albumilistalla pitkälle seuraavaan vuoteen.
thumb|left|Slade esiintymässä alankomaalaisessa TopPop-ohjelmassa 2. marraskuuta 1973. Tammikuussa 1973 julkaistiin singlenä kappale "Cum On Feel the Noize", joka saavutti jälleen kärkisijan Britanniassa. Kappale on yksi yhtyeen tunnetuimmista ja siitä on tullut eräänlainen Sladen "tunnuslaulu". Myöhemmin 1980-luvulla yhdysvaltalainen Quiet Riot -yhtye levytti siitä menestyksekkäästi oman versionsa. "Cum On Feel the Noizen" julkaisun aikoihin aloitettiin uusi Amerikan-kiertue, jonka jälkeen järjestettiin ensimmäinen Australian-kiertue. Australiassa yhtye esiintyi suurilla ulkoilmalavoilla, joissa oli yleisöä useita kymmeniä tuhansia. Lämmittelijöinä yhtyeelle toimivat yhtyeet Status Quo, Lindisfarne, sekä Caravan. Yhtyeen imago oli hieman muuttunut, ja yhtye parodioi silloin suosittua glam rock -muotia kiiltävillä vaatteillaan. Myös Noddy Holderin tavaramerkki oli vaihtunut lippalakista silinterihattuun, johon hän kiinnitti peilejä, jotka synnyttivät valokiilan valonheittimen osuessa niihin. Slade osti vaatteensa liikkeestä, jonka omisti Freddie Bulsara -niminen henkilö. Hän löi itsensä hieman myöhemmin läpi Queen-yhtyeen laulajana, nimellä Freddie Mercury.Perttunen & Väistö, 2004, s. 60 Kesäkuussa 1973 julkaistu single "Skweeze Me, Pleeze Me" nousi Britannian listaykköseksi. Tyyliltään se oli hyvin samankaltainen kuin aikaisempi single "Cum on Feel the Noize".
4. heinäkuuta 1973 rumpali Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen törmättyään tyttöystävänsä kanssa talon seinään, jolloin molemmat lensivät auton tuulilasin läpi. Tyttöystävä Angela Morris kuoli matkalla sairaalaan ja Powell itse vaipui koomaan usean päivän ajaksi. Powellin herättyä kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen, hän ei muistanut onnettomuudesta mitään, ei edes kuollutta tyttöystäväänsä ja Powell kärsii muistihäiriöistä edelleen.Perttunen & Väistö, 2004, s. 69 Tragediasta huolimatta yhtye ei joutunut perumaan konserttejaan, sillä Powellin kuntoutuessa rumpuja soitti parilla heinäkuun 1973 keikalla yhtyeen basisti Jim Lean veli Frank Lea. Don toipui onnettomuudesta odotettua nopeammin ja uutta albumia ryhdyttiin äänittämään.
Syyskuussa 1973 julkaistu pianovoittoinen "My Friend Stan" -single, joka oli totuttua kevyempää musiikkia Sladelta, sijoittui Britannian singlelistalla toiseksi. Samoihin aikoihin "My Friend Stan" -singlejulkaisun kanssa julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Sladest, joka nousi jo totutusti listaykköseksi. Albumi sisälsi yhtyeen kaikki siihenastiset hittisinglet. Sillä on myös muutama kappale yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vuoden lopulla Slade esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa, 5. marraskuuta Helsingin Messuhallissa. Konsertti oli vähällä peruuntua yhtyeen tiukan aikataulun vuoksi.
Vuoden lopulla joululaulu "Merry Xmas Everybody" nousi listaykköseksi ja kappaleesta muodostui suuri Slade-klassiko. Kappaleen iloinen ja optimistinen sävy loi uskoa noihin aikoihin syvässä lamassa painiskeleviin britteihin. Solisti Noddy Holder oli kirjoittanut kappaleen alun perin jo vuonna 1967, tuolloin tosin eri sanoilla. Slade julkaisi "Merry Xmas Everybodyn" useana jouluna vuoden 1973 jälkeenkin, kuten muun muassa peräkkäisinä vuosina 1980–1984.
Slade vuonna 1974.|thumb|right Seuraavan vuoden 1974 alussa julkaistu albumi Old, New, Borrowed and Blue nousi jälleen Britannian listaykköseksi. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin nimellä Stomp Your Hands, Clap Your Feet. Levyllä Holderin raspin käyttö lauluissa oli suurimmillaan ja levy sisälsi useita raskaita kappaleita, kuten avausraita "Just A Little Bit" ja "We’re Really Gonna Raise the Roof". Vastapainoksi albumilta löytyi myös kevyempää materiaalia, kuten "Everyday", jota on kutsuttu "Sladen Yesterdayksi". Se julkaistiin myös singlenä, jolloin kappale nousi brittilistan kolmanneksi. Kesällä ilmestyi single "The Bangin' Man", joka nousi myös Britanniassa listan kolmanneksi.
Kesällä 1974 yhtye ryhtyi kuvaamaan elokuvaansa Flame, joka tuli elokuvateattereihin myöhemmin samana vuonna. Elokuva kertoi Flame-nimisestä yhtyeestä 1960-luvulla. Alun perin elokuvan piti olla parodia 1950-luvun brittiläisestä elokuvasta "The Quatermass Experiment", ja Noddy Holder olisi ollut pääosassa näytellen hullua tiedemiestä. Dave Hill asettui kuitenkin tätä vastaan, koska hirviö olisi syönyt hänet heti elokuvan alussa ja näin ajatuksesta luovuttiin. Sladen jäsenet huomasivat näyttelemisen olevan kovaa työtä. Erityisen vaikeaa näytteleminen oli muistiongelmista kärsineelle Don Powellille. Flamen ensi-ilta järjestettiin vuoden lopulla 1974 Lontoossa. Elokuva oli pienoinen pettymys Slade-faneille, jotka odottivat siitä The Beatles -tyylistä huumorielokuvaa. Flame sisälsi muun muassa väkivaltaa, minkä vuoksi se aluksi kiellettiin Britanniassa alle 18-vuotiailta. Flame on sittemmin saavuttanut kulttimainetta ja sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaista rock-elokuvista.Perttunen & Väistö, 2004, s. 91
Flame-elokuvan soundtrack Slade in Flame julkaistiin samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa, ja albumi oli parhaimmillaan -Britannian albumilistan sijalla kuusi. Tällä levyllä Sladen uusi aluevaltaus oli puhaltimien ja jousien käyttö, mikä aiheutti mielipiteiden vaihtelua fanien keskuudessa. Singlenä julkaistu, monien mielestä yhtyeen parhaisiin lauluihin kuuluva "Far Far Away" nousi singlelistan toiseksi.
Vuonna 1975 tuli markkinoille uusi single "Thanks for the Memory". Samana vuonna yhtye muutti Yhdysvaltoihin Amerikan-valloituksen toivossa. Loppuvuodesta julkaistu single "In for a Penny" antoi maistiaisia tulevasta levystä.
Menestys haihtuu (1976–1979)
thumb|right|Slade esiintymässä Oslossa 1977.