Valkopäämerikotka (Haliaeetus leucocephalus), josta puhekielessä käytetään myös nimityksiä amerikankotka ja kaljupääkotka, on pääasiassa Pohjois-Amerikan mantereella elävä päiväpetolintu, joka tunnetaan ehkä parhaiten Yhdysvaltain kansallislintuna. Se kuuluu merikotkien (Haliaeetus) sukuun ja on merikotkan sisarlaji.
Lajin suomenkielinen nimi on tieteellisen nimen suora suomennos. Se, että valkopäämerikotkaa kutsutaan Suomessa myös kaljupääkotkaksi, johtuu ilmeisesti linnun englanninkielisestä nimestä bald eagle, joka kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaakin kaljua kotkaa. Sana bald ei kuitenkaan tässä yhteydessä viittaa kaljuuteen, vaan on lyhenne sanasta piebald. Se merkitsee väritystä, jossa on valkea läikkä mustalla pohjalla. Tämä viitannee valkopäämerikotkan tummanruskeaan ja valkoiseen väritykseen. Nimen on myös ehdotettu olevan muunnelma vanhan englannin kielen valkoista tarkoittavasta sanasta balde.
Tuntomerkit pienoiskuva|Nuori valkopäämerikotka on väritykseltään ruskea.
Nuoren valkopäämerikotkan höyhenpeite on kokonaan vaaleanruskea ja täplikäs. Sen pään, kurkun ja pyrstön tunnusomaiset valkoiset höyhenet nimittäin kehittyvät vasta muutaman vuoden iässä, hieman ennen kuin yksilöstä tulee sukukypsä. Nuorella valkopäämerikotkalla on myös aikuista yksilöä vaaleampi väritys, mikä näkyy erityisesti linnun ”kainaloiden” läheisyydessä. Myös sen nokka on aikuista valkopäämerikotkaa tummempi: joillakin yksilöillä jopa musta. Nuori valkopäämerikotka helposti sekoitetaankin väritykseltään samankaltaiseen maakotkaan. Maakotkan kuitenkin erottaa valkopäämerikotkasta se, että osa sen höyhenistä ulottuu jopa sen jalkoihin asti, kun taas valkopäämerikotkalla höyhenet ovat lyhyempiä.
Aikuisilla valkopäämerikotkilla, sekä koirailla että naarailla, on tummanruskea väritys, joka peittää niiden rintaa ja selkää. Viiden ensimmäisen elinvuoden aikana pään, kurkun ja pyrstön ruskeat sulat kehittyvät valkoisiksi, ja näin muodostavat valkopäämerikotkalle ominaisen värityksen. Aikuisen linnun nokka ja jalat lisäksi vaihtavat väriä oranssinkeltaiseksi. Valkopäämerikotkan silmät ovat kellanruskeat. Naaraspuolinen valkopäämerikotka on hieman koirasta kookkaampi: noin 89–94 senttimetrin pituinen ja noin 5,8 kilogramman painoinen. Sen siipien väli voi olla jopa noin 2,3 metriä. Koiraspuolinen valkopäämerikotka on noin 76–86 senttimetriä pitkä ja painaa noin 4,1 kilogrammaa. Sen siipien väli vaihtelee yksilöittäin noin 1,8 metristä noin 2,1 metriin. pienoiskuva|vasen|Aikuinen valkopäämerikotka on väritykseltään valkoinen ja ruskea.
Aikuisella valkopäämerikotkalla on noin 7 000 sulkaa. Ne ovat muiden lintujen sulkien tapaan onttoja ja kevyitä, mutta vahvoja ja taipuisia. Lintu säätelee ruumiinlämpötilaansa höyhenpeitteensä avulla vaihtelemalla sulkiensa asentoa. Sulat ja höyhenpeite suojaavat lintua sekä kylmyydeltä että kuumuudelta. Sulkien avulla se myös suojautuu sateelta ja muulta kosteudelta. Sulat ovat tärkeitä myös lentämisen kannalta. Valkopäämerikotkan siivet ovat pitkät ja leveät. Valkopäämerikotkan siivet soveltuvat hyvin lentämiseen, ja se onkin voimakas lentäjä. Lentäessään se säästää energiaansa käyttämällä hyväkseen termiikkivirtauksia. Sen siivet ovat hyvin sopeutuneet tähän lämpimien ilmavirtojen käyttöön. Turbulenssia vähentääkseen valkopäämerikotkan siivet ovat muodostuneet suipoiksi ja siipien kärkihöyhenet toisistaan erkaantuviksi. Valkopäämerikotkan pyrstö on pään ja kurkun tapaan väriltään valkoinen. Sen avulla lintu tasapainottaa itseään ja jarruttaa laskeutuessaan. Pyrstön levittäytyvät sulat lisäävät myös termiikin vaikutusta linnun lentäessä. Valkopäämerikotka voi lentäessään nousta noin kolmen kilometrin korkeuteen ja saavuttaa yli 50 kilometrin tuntinopeuden.
Valkopäämerikotkan vahva ja terävä raatelunokka on tarkoitettu ravinnon nauttimiseen ja aseeksi. Lisäksi nokan kaartuva kärki sopii hyvin saaliin repimiseen. Lintu käyttää nokkaansa muun muassa myös itsensä ja parittelukumppaninsa sukimiseen ja poikastensa syöttämiseen. Naaraan nokka on koiraslinnun nokkaa suurempi. Myös valkopäämerikotkan kynnet on tarkoitettu saalistukseen ja itsepuolustukseen. Kotkat tappavatkin saaliinsa juuri kynsillään. Sekä nokka että kynnet ovat keratiinia ja kasvavat koko linnun eliniän. Vankeudessa elävän kotkan nokkaa on leikattava säännöllisesti, sillä se ei kulu samalla tavoin kuin vapaana elävällä yksilöllä. Valkopäämerikotkalla ei ole äänihuulia. Sen ääni syntyy alemmassa kurkunpäässä, joka on henkitorven alapäässä. Äänen on tarkoitus toimia muun muassa varoitus- ja soidinäänenä. Valkopäämerikotkan ääntä on usein kuvattu kimeäksi ja korkeaksi.
Ei juurikaan tiedetä, kuinka vanhaksi valkopäämerikotkat yleensä elävät luonnossa. Rengastettujen valkopäämerikotkien avulla on saatu selville, että laji voi luonnossa elää jopa yli 30-vuotiaaksi; luultavimmin valkopäämerikotka kuitenkin elää noin 20–30-vuotiaaksi. Vankeudessa valkopäämerikotka sen sijaan saattaa elää jopa yli 40-vuotiaaksi.
Alalajit
Valkopäämerikotka jaetaan kahteen alalajiin: Audubonin vuonna 1827 kuvaileman washingtoniensis-alalajin valkopäämerikotkat elävät pohjoisemmassa: Alaskassa, Aleuteilla, Kanadassa ja Yhdysvaltain pohjoisosissa, kun taas Carl von Linnén Etelä-Carolinassa vuonna 1766 kuvaileman leucocephalus-nimialalajin valkopäämerikotkat asustavat Yhdysvaltain eteläosissa ja Meksikossa. Nämä kaksi alalajia erottuvat toisistaan lähinnä kooltaan: Pohjoisessa elävät washingtoniensikset ovat huomattavasti eteläisiä lajitovereitaan suurempia. Suurimmat valkopäämerikotkat on tavattu Yhdysvaltain Alaskan osavaltiosta. Siellä naaraspuoliset linnut voivat painaa jopa seitsemän kilogrammaa ja niiden siipien väli voi yltää aina 2,4 metriin saakka. Pohjoisemmasta alalajista käytetään joskus myös nimeä alascanus.
Kanta pienoiskuva|140px Ennen eurooppalaisten saapumista Pohjois-Amerikkaan valkopäämerikotkia arvellaan mantereella olleen noin puoli miljoonaa yksilöä, jotka olivat levittäytyneet suurimpaan osaan mannerta. Laajimmillaan niiden elinalue käsitti jopa lähes koko Pohjois-Amerikan lukuun ottamatta eteläistä Meksikoa. Ihmisten kasvava määrä mantereella johti valkopäämerikotkan ja ihmisen raakaan kilpailuun elintilasta ja ruuasta. Ihmiset veivät voiton, ja valkopäämerikotkakanta olikin pienentynyt jyrkästi jo 1800-luvun loppuun mennessä. 1900-luvun suojelutoimet elvyttivät lintua, mutta tuholaismyrkkyjen käyttö käänsi kannan jälleen laskuun. Pahimmillaan valkopäämerikotka luokiteltiin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Myrkkyjen kieltäminen ja uudet suojelutoimet käänsivät kuitenkin kannan uuteen nousuun, ja nykyään laji luokitellaan elinvoimaiseksi. Maailman valkopäämerikotkakanta käsittää nykyään noin 100 000–1 000 000 yksilöä.
Levinneisyys
Valkopäämerikotkan elinalue kattaa lähes koko Pohjois-Amerikan mantereen, sillä sitä on tavattu niin Kanadasta, Manner-Yhdysvalloista, Alaskasta kuin Pohjois-Meksikostakin. Kanadassa sitä esiintyy lähes koko maassa, mutta kanta on keskittynyt Brittiläiseen Kolumbiaan, missä lintuja on noin 20 000 yksilöä. Lintua on tavattu myös pohjoisesta Meksikosta. Suurin osa valkopäämerikotkakannasta keskittyy kuitenkin Yhdysvaltain puolelle. Sitä esiintyy maan jokaisessa osavaltiossa lukuun ottamatta Havaijin saaria, mutta erityisen runsas kanta on Floridassa, Wisconsinissa, Washingtonissa, Minnesotassa, Oregonissa ja Michiganissa. Alaskan osavaltiossa elää kuitenkin maailman suurin valkopäämerikotkakanta: lähes puolet maailman valkopäämerikotkista. Vaikka linnun kanta keskittyy pääasiassa Pohjois-Amerikkaan, on joitakin yksilöitä tavattu myös Euroopan ja Aasian puolelta. Yleensä nämä linnut ovat lähtöisin Alaskasta ja vain vierailevat muilla mantereilla.
Elinympäristö pienoiskuva|Lentävä valkopäämerikotka. pienoiskuva|Valkopäämerikotka maassa. Valkopäämerikotkat elävät yleensä lähellä avovesiä ja korkeita puita. Avovedet, kuten järvet ja joet, tarjoavat kotkalle mahdollisuuden metsästää tärkeää ravinnonlähdettään kalaa. Korkeat puut ovat turvallisia pesimistä ja yöpymistä varten. Vaikka kalaisat avovedet ja eläinrikkaat, korkeat metsät ovat valkopäämerikotkille ihanteellisin ympäristö, on laji kuitenkin sopeutunut elämään melkein kaikkialla aavikoista havumetsiin. Talvella on tärkeää, että valkopäämerikotkan elinympäristöstä löytyy jäätymätön vesialue tai muita ravinnonlähteitä. Jos alue ei tarjoa tarpeeksi ravintoa valkopäämerikotkalle, se muuttaa talvehtimaan toiselle alueelle ja palaa takaisin vasta kevään tullessa.
Uhat
Valkopäämerikotka on ravintoketjun huipulla, mikä merkitsee, että sillä ei ole juurikaan luontaisia vihollisia. Ihminen on kuitenkin toiminnallaan muodostunut lajin pahimmaksi viholliseksi. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat eivät vielä olleet vakava uhka valkopäämerikotkakannalle. Heitä oli vähän, eivätkä he vaatineet paljon elintilaa. Vaikka intiaanit metsästivätkin valkopäämerikotkia, eivät he saaneet aikaiseksi merkittävää kannan vähenemistä, sillä heidän metsästysvälineensä olivat alkeelliset ja lintujen metsästäminen erittäin vaikeaa. Eurooppalaisia uudisasukkaita sen sijaan oli huomattavasti enemmän, ja he vaativat enemmän elintilaa. Raivatessaan luontoa tieltään he tulivat tuhonneeksi kotkien pesimä- ja saalistusalueita. Lisäksi eurooppalaisten aseet olivat kehittyneempiä; tuliaseiden käyttö teki valkopäämerikotkien metsästyksestä helppoa. Jo 1800-luvun loppupuolella valkopäämerikotkakanta oli pienentynyt murto-osaan entisestä. Suojelutoimet auttoivat lintua elpymään, mutta 1900-luvun puolivälin torjunta-aineiden tehokäyttö sai lajin määrän jälleen jyrkkään laskuun. Nykyään ympäristölle vahingollisten torjunta-aineiden käyttö on kiellettyä, suojelutoimintaa on tehostettu ja valkopäämerikotkien määrä on tämän seurauksena jälleen kasvussa.
Vaikka valkopäämerikotkan kenties vaikeimmat ajat ovatkin jo takana, sillä on tänäkin päivänä vielä uhkia. Ihmiset, lähinnä karjatilalliset, ampuvat yhä valkopäämerikotkia, joiden he uskovat käyneen tai käyvän karjansa kimppuun. Myös jonkin verran varsinaista valkopäämerikotkan metsästystäkin esiintyy; sen sulkia ja kynsiä kaupataan mustassa pörssissä. Lisäksi ihminen jatkaa lajin elinympäristön hävittämistä laajentaessaan omaa elinaluettaan. Ihminen on epäsuorasti vastuussa myös sähköjohdoista, joihin törmätessään lintu saattaa saada sähköiskun ja sen seurauksena sydänhalvauksen tai vahingoittua muulla tavoin. Ihmisen toiminnan seurauksena luontoon leviää lisäksi lyijyä ja myrkytettyä lihaa. Lyijy leviää luontoon yleensä luotien ja haulien mukana, kun ihminen ampuu jonkin eläimen, joka kuitenkin pääsee pakenemaan. Myöhemmin eläin kuolee vammoihinsa, ja raadonsyöjävalkopäämerikotka nauttii sen ravinnokseen, jolloin lyijy pääsee linnun elimistöön ja aiheuttaa lyijymyrkytyksen. Myrkytettyä lihaa ihminen jättää joskus esimerkiksi susia varten, ja valkopäämerikotka saattaa erehtyä syömään sitä. Valkopäämerikotka voi menehtyä nälkään, jos ravinto on vaikeasti löydettävissä tai jos sitä ei ole alueella ollenkaan. Lintu voi myös paleltua kuoliaaksi jouduttuaan liian suuren saaliskalan vetämänä kylmään veteen ja noustuaan sitten yhtä lailla kylmään ilmastoon.
Suojelutoimet
Yhdysvalloissa on 1930-luvulta lähtien yritetty suojella valkopäämerikotkia. Vuonna 1940 säädettiin laki, jolla kiellettiin lajin metsästäminen. Vuonna 1953 kotkien ampuminen julistettiin kokonaan laittomaksi, ja vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin kiellettiin ympäristöä vahingoittavien tuholaismyrkkyjen käyttö. Viimeistään uhanalaisten lajien suojelusäädös vuodelta 1973 lopetti valkopäämerikotkan hävittämisen. Sittemmin on sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa kielletty myös vahingollisten lyijyluotien käyttö metsästyksessä. Kieltotoimien lisäksi valkopäämerikotkakantaa on pyritty elvyttämään lukuisten suojeluohjelmien avulla. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuisto on ottanut tavoitteekseen kasvattaa valkopäämerikotkakantaansa. Laji on kansallispuistossa yhä vaarantunut, mutta tilanteen odotetaan paranevan.