thumb|Eri vammaisuuksien symboleja.Vammaisuus on lääketieteellinen, poliittinen ja juridinen käsite. Yleiskielessä "vammalla" tarkoitettiin vielä 1930-luvulla vain henkilön saamaa tilapäistä vauriota. Suomessa käsite korvasi lainsäädännössä aikaisemmin käytetyn sanan "invaliditeetti" 1900-luvun loppupuolella. Juridisesti vammaisuus määritellään niissä laeissa, joissa säädetään vammaisten henkilöiden saamista etuuksista. Poliittisesti vammaisuutta on määritelty etenkin Yhdistyneiden kansakuntien julistuksissa. Lääketieteessä puhutaan vammoista, mutta Tautiluokituksessa ICD-10 "vammaisuus" esiintyy vain käsitteessä "kehitysvammaisuus".

YK:n Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista antaa vammaisuudelle poliittisen määritelmän. Sen mukaan vammaisuudella on kolme henkilöön liittyvää ulottuvuutta: vaurio (impairment), toimintavajavuus (disability) ja osallistumisen aste (participation). YK:n hyväksymän määritelmän mukaan henkilön osallistumisen rajoitukset eivät johdu pelkästään vauriosta eli vammasta ja sen aiheuttamasta toimintavajavuudesta, kuten asia aikaisemmin nähtiin, vaan niiden yhteisvaikutuksesta ympäristön esteiden kanssa.

Määrittely Käsite disability kehittyi fyysisiä ja psyykkisiä vajavuustiloja yhdistäväksi yleiskäsitteeksi luultavasti Yhdysvaltojen sosiaalivakuutuslainsäädännössä 1930-luvulla. Kansainvälisesti käsitteen käyttö yleistyi YK:n ohjelmien avulla.Saloviita, Lehtinen & Pirttimaa 1997, s. 19

Suomalaisessa lainsäädännössä käytössä oli pitkään käsite "invaliidi", joka tuli käyttöön invaliidihuoltolaissa vuonna 1946. Se tuli latinan sanasta invalidus (heikko, voimaton, heiveröinen), joka muodostui osista in- (epä-) ja validus (voimakas; luja; väkevä, vahva; terve, hyvinvoipa). Käsitettä korvaamaan löytyi Helsingin Sanomien sanakilpailun tuloksena vuonna 1942 käsite "vammainen".Saloviita, Lehtinen & Pirttimaa 1997, s. 18

Käsite "vammainen" tuli käyttöön invaliidihuoltolain korvanneessa vammaispalvelulaissa vuonna 1987. Suomen vammaispalvelulaki määrittelee lain mukaisiin palveluihin oikeutetun vammaisen tavalla, joka tunnistaa YK:n yleissopimuksen määritelmän kolme osatekijää eli vamman, toimintarajoitteen ja osallistumisen. Lisäksi henkilö on lain tarkoittama vammainen ainoastaan, jos hän välttämättä tarvitsee lain tarjoamia palveluja: "Tätä lakia sovelletaan henkilöön (vammainen henkilö), jonka: 1) vamman tai sairauden aiheuttama fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen, sosiaalinen tai aisteihin liittyvä toimintarajoite on pitkäaikainen tai pysyvä; 2) vamma tai sairaus yhdessä yhteiskunnassa esiintyvien esteiden kanssa estää osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa; ja 3) itsenäisen elämän, osallisuuden tai yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää välttämättä tämän lain mukaisia palveluita."Laissa käytetty vammainen henkilö tarkoittaa henkilöä, joka täyttää kaikki edellytykset. Aluksi suljettiin pois ikääntymisestä johtuneet vaivat.

Englanninkielen käsite disability ja suomenkielen käsitteet "vammainen henkilö" tai "vamma" määritellään kunkin maan lainsäädännössä omalla tavallaan.

Vammaisuuden taustalla vaikuttavia sairauksia ja vaurioita Vuonna 2022 laaditussa vammaispalvelulain esittelymuistiossa (HE 191/2022) julkaistiin arvio eri vammaisryhmien koosta Suomessa. Aivo-oireisiin liittyvä vammaisuus olisi sen mukaan yleisintä. ADHD:ta ja Touretten oireyhtymää esiintyisi yhteensä noin 162 000 aikuisella. Aivovamman omaavia ihmisiä olisi puolestaan 100 000, joista 15 500 kärsisi vaikeasta tai keskivaikeasta aivovammasta. Keskivaikeasta tai vaikeasta muistisairaudesta kärsisi yhteensä 93 000 henkeä. Autismikirjon häiriöistä kärsiviä olisi noin 55 000 ja kehitysvammaisia 40 000. Epilepsiakohtauksista kärsiviä olisi 20 000, joista lähes puolet sairastaisi vaikeaa epilepsiaa. MS-potilaiden määrän arvioitiin olevan noin 9 500.

Skitsofreniaa sairastavien määrä olisi noin 60 000 ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä kärsivien noin 55 000. Näkövammaisia olisi yhteensä 60 000, joista sokeita 9 000. Kuurojen ja viittomakieltä käyttävien huonokuuloisten määrä olisi noin 4 500. Useat kymmenet tuhannet suomalaiset kärsisivät lisäksi rappeumamuutoksia aiheuttavista tuki- ja liikuntaelinsairauksista sekä vanhuuteen liittyvän raihnaistumisen aiheuttamista liikkumisvaikeuksista. Lihastautien, CP-vamman ja selkäydinvamman aiheuttamia liikuntavammoja esiintyisi puolestaan yhteensä 32 500 hengellä. Edellä esitettyjen määrien yhteissummaksi tulisi yli 700 000 vammaista, mutta luvussa ei ole huomioitu päällekkäisyyksiä eli sitä, että moni kärsii vammaisuudesta, joka johtuu yhtä aikaa useammasta eri sairaudesta tai vauriosta.

Suomessa oli vuonna 2024 vain 135 000 hyvinvointialueiden vammaispalvelun asiakasta eli vain 2,5 prosenttia väestöstä oli päässyt vammaispalveluiden piiriinTimo Kiiski: Digitaaliset palvelut eivät tavoita kaikkia. Suurin osa vammaispalveluiden käyttäjistä on iäkkäitä. it-lehti 6/2024. Invalidiliitto. Sivu 30.. Vammaispalvelujen asiakkaissa on eniten yli 65-vuotiaitaSini Heino: Vammaispalveluja käyttäville henkilöille suunnattujen digitaalisten palveluiden kartoittaminen. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/841556/Heino_Sini.pdf?sequence=2&isAllowed=y.

Kela maksoi vammaistukea 4,7 prosentille väestöstä vuonna 2023. Yleisimpiä vammaisuuteen liittyviä vammoja tai sairauksia ovat olleet yli 16-vuotiailla tuensaajilla mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (32 %), hermoston sairaudet (12 %), korvan ja kartiolisäkkeen sairaudet (10 %), tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet (8 %), synnynnäiset epämuodostumat ja kromosomipoikkeavuudet (7 %) sekä silmän ja sen apuelinten sairaudet (6 %).

Vammaisuuden biopsykososiaalinen malli Vammaisuutta tarkasteltiin aiemmin medikalistisen mielikuvan pohjalta, missä vammaisuuden tuottamien ongelmien syynä nähtiin lähinnä vammaisen elimellinen vaurio. YK:n Kansainvälinen vammaisten vuosi 1981 ja sen jatkona ”vammaisten vuosikymmen” 1983–1992 saivat aikaan tarkastelunäkökulman laajenemisen. Maailman Terveysjärjestö (WHO) otti käyttöön vammaisuuden "biopsykososiaalisen" mallin, missä otetaan huomioon sekä biologiset että ympäristöön liittyvät tekijät. Henkilön fyysinen tai psyykkinen vaurio (esimerkiksi raajavamma) aiheuttaa toimintarajoitteita (esimerkiksi kävelykyvyttömyyden). Yhdessä ympäristön esteiden kanssa (esimerkiksi kynnykset) toimintarajoitteet johtavat osallistumisen rajoituksiin (esimerkiksi vapaan liikkumisen rajoituksiin). Osallistumisrajoituksia voi kuitenkin vähentää muuttamalla ympäristöä (esimerkiksi pyörätuolin avulla ja poistamalla kynnyksiä). Näin voidaan kehittää ympäristön esteettömyyttä. Kaikkea ei voi tehdä, mutta tavoitteena ovat kohtuulliset mukautukset, joiden avulla vammaisten henkilöiden osallistumista voidaan kohentaa.

Myös YK:n kansainvälisen vammaisten vuoden 1981 Suomen komitea (KM 1982: 35) otti käyttöön WHO:n näkemyksen, että vammaisuus syntyy yksilön ja ympäristön suhteesta eikä ole pelkästään yksilön tilaa kuvaava käsite. Komitea totesi myös, että selkeää rajaa vammaisuuden ja vammattomuuden välillä ei ole. Komitea nojautui WHO:n vuonna 1976 julkaisemaan käsikirjaan (International Classification of Impairments, Disabilities, and Handicaps = ICIDH), joka uudistettiin vuonna 2001 ICF-luokitukseksi.

Brittiläinen vammaistutkimuksen professori Michael Oliver kehitti myöhemmin vammaisuuden sosiaalisen mallinVehmas, 2005; Järvikoski, 1994, jonka mukaan vammaisuus ei johdu lainkaan yksilön ominaisuuksista vaan pelkästään yhteiskunnan rakenteista ja käytännöistä. Vammaisuus (disability) olisi siten kokonaan yhteiskunnan syytä.Oliver 1996; Oliver 2013 Oliverin käsitystä on arvosteltu kuitenkin liioitteluna jopa vammaisliikkeen piirissä.Shakespeare, 1997

Vammaisuuden relationaalinen malli WHO:n kehittämästä vammaisuuden "biopsykososiaalisen mallin" kanssa jokseenkin identtinen on vammaisuuden relationaalinen malli, josta on alettu puhua sosiaalisen vammaistutkimuksen eli disability studies -liikkeen piirissä sosiaalisen mallin menetettyä suosiotaan.

Vammaisuuden sosiaalisen mallin mukaan vammaisuus paikantuu yksilön sijaan ympäristön tuottamiin fyysisiin ja sosiaalisiin esteisiin, joiden muuttaminen nähdään mahdollisena, toisin kuin vamman . Sosiaalisessa mallissa huomio kiinnitetään muun muassa sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen ulossulkemisen tapoihin, ja vammaiset henkilöt nähdään sorrettuna ryhmänä. Sosiaalisen mallin heikkoutena on se, ettei se pysty täysin huomioimaan vamman aiheuttamaa jokapäiväistä haittaa.

Pohjoismaissa on kehitetty vammaisuuden relationaalinen malli, jonka mukaan vammaisuus hahmottuu yksilön ja ympäristön välisenä yhteensopimattomuutena. Relationaalisen mallin mukaan vammaisuus on tilanne- ja kontekstisidonnaista sekä suhteellista. Tämä näkemys tuo vammaisuuden käsitteellistämiseen uudenlaisen dynaamisen näkökulman, joka auttaa tarkastelemaan vammaisuutta muuttuvana ilmiönä yksilön ja ympäristön välillä. Mallin heikkoutena Goodley näkee sen, ettei se erottele sosiaalisen mallin tavoin vammaa ja vammaisuutta toisistaan. Tämä johtuu osittain pohjoismaisista kielistä, joissa käsitteille ei ole selkeitä sanoja, kuten englannin kielessä (impairment/disability). Kuitenkin relationaalinen malli auttaa ymmärtämään vammaisuuteen ja kokemukseen vaikuttavia tekijöitä sekä tunnistamaan yhteiskunnallisia rakenteita ja olosuhteita, jotka luovat yksilöille toimijuuden ja osallisuuden esteitä.

Sosiaalisen ja relationaalisen mallin yhteneväisyyksiin kuuluu vahva näkemys vammaisuuden merkitysten realisoitumisesta sosiaalisen ympäristön ja vammaisen henkilön välisessä vuorovaikutuksessa. Lisäksi kummankin mallin tavoitteina voidaan Goodleyn mukaan nähdä muun muassa laajemmat systeemitason muutokset sekä ympäristön ja palveluiden saavutettavuuden lisääntyminen. Näin ollen kumpikin malli tarjoaa tulokulman tarkastella nykypäivän koululaitosta ja sen oppimisympäristöjä yksilöitä vammauttavina tekijöinä. Lisäksi relationaalinen ja sosiaalinen malli avaavat näkökulmia nykyisen uusliberalistisen yhteiskuntajärjestyksen vaikutuksista vammaisuuden määrittelyyn, vammauttaviin käytäntöihin ja sosiaalisesti luotuihin, luonnollisina pidettyihin käsityksiin ihanneoppilaasta.

Ableismi ja vammaisuus

Käsityksemme vammaisuudesta on myös vahvasti yhteydessä ableistisiin ajatusmalleihin. Campbellin mukaan ableismi perustuu käsitykseen ihanteellisesta kehosta ja mielestä, jotka kuvastavat normatiivista, "lajityypillistä" ihmisyyttä ja täydellistä toimintakykyä, joita pidetään universaaleina ja kontekstista riippumattomina. Tämä lähestymistapa pitää oletukset terveestä kehosta ja normaalista mielestä luonnollisina, samalla määritellen, mitä pidetään normaalina ajatteluna, tunteiden kokemuksena ja ilmaisuna. Medikalisaatio ja uusliberalistiset arvot ovat edelleen supistaneet essentialistista käsitystä siitä, mikä on normaalia ja mikä luokitellaan vammaisuudeksi. Campbellin (2013) mukaan ableismi ei ainoastaan aseta tiettyjä piirteitä ihanteiksi, vaan myös määrittelee vammaisuuden alempiarvoiseksi ihmisen olemisen muodoksi.