thumb|Kaarle IV:ttä esittävä yksityiskohta maalauksessa noin vuodelta 1370. thumb|Kaarle IV:n patsas Prahassa lähellä Kaarlensiltaa. Ernst Hähnelin tekemä patsas pystytettiin vuonna 1848 Prahan yliopiston 500-vuotisjuhlan kunniaksi.
Kaarle IV (14. toukokuuta 1316 Praha, Böömin kuningaskunta – 29. marraskuuta 1378 Praha, Böömin kuningaskunta) oli Saksan ja Böömin kuningas (Kaarle I) vuosina 1346–1378 sekä Italian kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija sekä Burgundin kuningas vuosina 1355/1356–1378.
Hän oli yksi aikansa oppineimmista ja diplomaattisesti taitavimmista hallitsijoista. Hän sai aikaan enemmän diplomatian kautta kuin muut sodan kautta, ja maaomistusten, avioliittojen ja perinnön kautta hän laajensi dynastista valtaansa. Kaarlen vallan aikana Prahasta tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus ja lopulta pääkaupunki. Hänen hallituskaudestaan lähtien aina 1700-luvulle asti oikeus Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunuun perustui Böömin kuninkaan kruunuun.
Suku ja koulutus Kaarle oli Böömin kuninkaan, Luxemburg-hallitsijasukuun kuuluvan Juhana Luxemburgilaisen ja Elisabetin, Böömin toiseksi viimeisen Přemysl-sukuisen kuninkaan Venceslaus II:n tyttären vanhin poika. Hänet kastettiin nimellä Venceslaus (tšek. Václav, saks. Wenzel), mutta Ranskan hovissa, jonne hänet lapsena vietiin kasvatettavaksi, hänelle annettiin nimi Kaarle (saks. Karl, tšek. Karel) Kaarle Suuren mukaan, ja hän sai kummikseen Ranskan kuningas Kaarle IV:n.
Kaarlen toiseksi vanhin sisar Judit (saks. Jutta tai Guta, lat. Bona, ransk. Bonne) Luxemburgilainen tai Böömiläinen (1315–1349) naitettiin vuonna 1332 Ranskan kruununprinssille, Normandian herttua Jeanille, josta myöhemmin tuli Ranskan kuningas Juhana II. Judit ei ehtinyt tulla kuningattareksi, sillä hän kuoli ruttoon ennen puolisonsa valtaistuimelle nousua. Vanhimmasta heidän kymmenestä lapsestaan tuli isänsä seuraaja, Ranskan kuningas Kaarle V.
Kaarle sai koulutuksensa Ranskan hovissa vuodesta 1323 lähtien. Yksi hänen opettajistaan Pariisissa oli tuleva paavi Klemens VI. Kaarle oli kirjallisesti lahjakas ja puhui sujuvasti viittä kieltä: latinaa, tšekkiä, saksaa, ranskaa ja italiaa.
Nuoruus ja nousu valtaan Vuonna 1330 Kaarlen isä kutsui poikansa Luxemburgiin suvun kantamaille, ja isosetänsä, Trierin arkkipiispa Balduinin ohjauksessa hän sai tutustua Saksan oloihin. Vuonna 1331 hän johti isänsä väliaikaisten maaomistusten hallintoa Pohjois-Italiassa. Kaksi vuotta myöhemmin Juhana Luxemburgilainen nimitti hänet Määrin rajakreiviksi ja Böömin käskynhaltijaksi. Juhana oli viettänyt suuren osan hallitusajastaan ulkomailla sotaretkillä, ja monet kruunun alaisista linnoista, kaupungeista ja kartanoista oli pantattu vieraille. Omaelämäkerrassaan Kaarle kertoo, miten joutui näkemään vaivaa lunastaessaan alueita takaisin kruunun haltuun, rakentaessaan armeijaa ja hillitessään aateliston vaikutusvaltaa, joka oli kasvanut hänen isänsä poissaollessa. Kaarlen hallinnolliset kyvyt herättivät Juhanassa epäilyksiä, ja hänet erotettiin viroistaan vuonna 1335. Kun isä ja poika pääsivät jälleen sovintoon, Kaarle määrättiin ensin tehtäviin Böömin ulkopuolelle, mutta ajan mittaan Juhana ei enää tullut toimeen ilman poikansa valtiomiehen- ja diplomaatintaitoja.
Vuonna 1341 nyt jo silmäsairauden sokeuttama Juhana esitteli Kaarlen seuraajanaan prelaattien, aateliston, kuninkaallisten kaupunkien edustajien ja Breslaun lähettiläiden kokouksessa. Vuonna 1343 Juhana uskoi hänelle maan hallinnon. Vuotta myöhemmin, Kaarlen ponnistelujen ansiosta, paavi Klemens VI nosti Prahan hiippakunnan arkkihiippakunnaksi, mikä antoi Böömille kirkollisen autonomian Mainzin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alaisuudesta. Samaan aikaan Böömin pääkaupungin Prahan Hradčany-kukkulalle muurattiin Kaarlen johdolla rakennetun Pyhän Vituksen katedraalin peruskivi.
Samoihin aikoihin Kaarle lähti mukaan valtataisteluun, jossa Luxemburgin suku kilpaili Saksan kuninkuudesta Baijerin Wittelsbachien ja Habsburgien kanssa. Paavi Klemens VI oli vuonna 1324 julistanut Wittelsbachien Ludvig IV:n kirkonkiroukseen ja tuki entistä oppilastaan Kaarlea, jonka viisi vaaliruhtinasta seitsemästä valitsi 11. heinäkuuta 1346 Saksan kuninkaaksi. Kaarle puolestaan vannoi kaikki paavin vaatimat valat, minkä johdosta Vilhelm Occamilainen nimitti häntä ”pappien kuninkaaksi”, rex clericorum.
Kuninkaanvaalin jälkeen Kaarle osallistui Ranskan kuninkaan liittolaisena Crécyn taisteluun vuonna 1346, jossa Ranska kärsi tappion Englannin joukoille. Kaarlen isä Juhana Luxemburgilainen sai taistelussa surmansa, mutta Kaarle onnistui pakenemaan taistelukentältä haavoittuneena. Hänet kruunattiin Saksan kuninkaaksi Bonnissa 26. marraskuuta 1346.
Ludvig IV, joka ei ollut suostunut tunnustamaan Kaarlea lailliseksi kuninkaaksi, kuoli vuonna 1347. Hänen jälkeensä Kaarlen vastustajat valitsivat vastakuninkaaksi Günther von Schwarzburgin. Kaarle onnistui kuitenkin taloudellisia erivapauksia myöntämällä, taitavan diplomatian ja joidenkin sotilaallisten operaatioidenkin avulla saamaan vähitellen käytännössä koko Saksan puolelleen. Hän vahvisti valtansa valituttamalla itsensä vielä kerran Saksan kuninkaaksi Frankfurtissa 17. kesäkuuta 1349, tällä kertaa yksimielisesti, ja hänet kruunattiin vielä toisen kerran Aachenin tuomiokirkossa 25. heinäkuuta 1349.
Böömin kruunun Kaarle oli perinyt isältään jo syksyllä 1347 ja pian tämän jälkeen säätänyt uuden lain, jossa Böömistä tehtiin perinnöllinen monarkia. Kruunu periytyisi kuninkaan esikoiselle ja tämän jälkeläisille, ja jos miespuolisia perijöitä ei ollut, kuninkaan tyttärille. Kaarlen perintösopimukset vuonna 1364 Itävallan Habsburg-suvun ja Unkarin Árpád-dynastian kanssa olivat perusta, jolle Itävalta-Unkarin monarkia myöhemmin muodostui.
Vuonna 1354 Kaarle johti armeijansa Italiaan varmistaakseen Luxemburg-suvun määräysvallan ja vahvistaakseen Böömin uuden kruununperimysjärjestyksen. Vuoden 1355 alussa hänet kruunattiin Italian kuninkaaksi Lombardian rautakruunulla Milanossa ja pääsiäisenä 1355 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi Roomassa. Saatuaan keisarinkruunun hän palasi Prahaan, mikä tuotti pettymyksen monille, esimerkiksi runoilija Francesco Petrarcalle: Kaarlen sanottiin hylänneen italialaiset sotkeutumaan omiin sisäpoliittisiin ongelmiinsa. Burgundin kuninkaaksi kruunaamisensa jälkeen vuodesta 1365 Kaarle oli kaikkien keisarikunnan kuningaskuntien hallitsija.
Hallitsijana Kaarle IV:n hallitusaikana Euroopassa raivosi musta surma vuosina 1347–1352. Siihen menehtyi noin kolmasosa väestöstä. Tällä oli suuri vaikutus yhteiskuntien toimintaan, varsinkin kun sama tauti levisi vielä uusina epidemioina tappaen erityisesti lapsia ja estäen väkiluvun elpymisen. Epidemioita seurasi talouslama. Yhteiskuntarakenne muuttui kohti feodalismia, sillä suuri osa talonpojista joutui talousvaikeuksien takia maaorjiksi. Kaarle käytti epidemiaa myös hyväkseen takavarikoimalla juutalaisten omaisuutta.
Kaarle IV:ttä kuvailtiin hänen Italian-matkansa aikaan 1355 keskikokoiseksi, mustatukkaiseksi, leveäkasvoiseksi mieheksi, jolla oli kumara ryhti. Hän oli antelias taiteiden ja tieteiden suojelija erityisesti Prahassa, ja tuki tarmokkaasti kirkkojen rakentamista ja hyväntekeväisyysjärjestöjen perustamista. Hän oli kiinnostunut varhaisesta humanismista, joka vaikutti erityisesti hänen hallintoonsa. Kaarle vaikutti myös saksan kirjakielen kehitykseen. Hän oli ensimmäinen Saksan kuningas, joka kirjoitti omaelämäkertansa. Vuonna 1348 Kaarle perusti Prahaan Keski-Euroopan ensimmäisen yliopiston eli Kaarlen yliopiston, jolla oli samat oikeudet ja vapaudet kuin Pariisin ja Bolognan yliopistoilla. Samaan aikaan Prahan lähellä muurattiin peruskivi toiselle Kaarlen hankkeelle, Karlštejnin linnalle, johon sijoitettiin keisarilliset kruununjalokivet ja Böömin kuninkaan arvomerkit.
Kaarlen poliittista ohjelmaa on luonnehdittu rakentavaksi konservatismiksi, joka tasapainotteli vahvan keskusvallan ja federalismin välillä. Sekä Saksan että Böömin kuninkaana hän yritti vakiinnuttaa tämän ohjelman eräänlaisten perustuslakien muodossa: Böömin Malestas Carolina (1355) kuitenkin kaatui säätyjen vastarintaan, Saksan ”Kultainen bulla” (1356) jäi keskeneräiseksi. Kultainen bulla muodosti silti Saksan valtakunnan perustuslain tärkeimmän perustan vuoteen 1806 saakka. Siinä säädetty vaalijärjestys lopetti Saksan kuningaskuntaa yli sata vuotta riivanneet kuningasvaalikiistat ja -sekaannukset sekä vaaliruhtinaskuntien vallanperimysriidat, samoin paavin sekaantumisen kuninkaanvaaleihin. Näin Saksan kruununperimyksessä ei enää 450 vuoteen, yhtä ainutta tapausta lukuun ottamatta, nähty oikeuskiistoja. Kultainen bulla pyrki myös rauhoittamaan ruhtinaskuntien sisäiset kiistat ja raivasi tietä keskusvallan kehitykselle antamalla kuninkaalle oikeuden peruuttaa ruhtinaskuntien solmimat liittoumat.
Keisarikunnan hallitsijana Kaarle vaali perinteitä ja keisarin arvovaltaa. Tähän liittyivät myös Italian ja Burgundin kuninkuus. Hän ei kuitenkaan halunnut puuttua Italian sisäisiin poliittisiin kiistoihin, ja myös hänen ulkopolitiikkansa Ranskan suuntaan oli passiivista. Valtakuntansa ydinalueena hän näki Böömin, jota hän kehitti monin tavoin, myös rakentamalla Prahan kaupunkia. Avioliittojen, maakauppojen ja diplomatian avulla Kaarle laajensi Böömin valtakuntaansa eri suuntiin. Kihlattuaan Sigismund-poikansa Puolan kruununprinsessan kanssa hän saattoi vanhoilla päivillään toivoa laajentavansa Luxemburgin suvun valtaa entisestään. Vuonna 1376 hän ensimmäisenä Saksan hallitsijana sitten Hohenstaufien ajan sai nähdä oman poikansa Venceslauksen (Wenzel IV) kruunauksen Saksan kuninkaaksi.
Paavinistuimeen – joka tuohon aikaan oli Avignonissa – Kaarlen välit olivat hyvät, mutta paavin valtapyrkimyksiä esimerkiksi Saksan kuninkaanvaalien suhteen hän ei valtaan päästyään enää hyväksynyt. Vuonna 1369 hän yritti turhaan saada paavinistuinta palautetuksi Roomaan.
Avioliitot ja lapset Kaarle IV oli naimisissa neljä kertaa, ja hänellä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Vanhin eloon jäänyt poika Venceslaus (Wenzel) oli isänsä hartaasta toiveesta nimetty kaikkien valtaistuimien perijäksi, mutta pitkien ja vaikeitten neuvottelujen jälkeen häntä ei koskaan kruunattu keisariksi. Seuraavaksi keisariksi nousi Kaarlen nuorempi poika Sigismund.
Ensimmäiseen avioliittoonsa Kaarle vihittiin jo lapsena, vuonna 1324 Ranskan hovissa. Puoliso oli Blanche de Valois (1317–1348), joka oli Kaarle Valois'n, Ranskan kuningas Filip III:n pojan ja tämän kolmannen puolison Mahaut de Châtillonin nuorin tytär. Blanchen veli oli kuningas Filip VI.
Heille syntyi kaksi tytärtä:
Margareta Böömiläinen (1335–1349), avioitui Unkarin kuningas Ludvig I:n kanssa. Katarina Böömiläinen (1342–1395), avioitui ensin Itävallan herttua Rudolf IV:n ja sitten Baijerin herttua Otto V:n kanssa.
Blanchen kuoltua Kaarle solmi toisen avioliittonsa 1349 Anna Baijerilaisen kanssa (1329–1353), jonka isä oli Reininmaan paladiinikreivi, Baijerin herttua ja vaaliruhtinas Rudolf II, äiti Anna, Kärntenin herttua Otto III:n tytär.
Heille syntyi yksi poika: Venceslaus (Wenzel) (1350–1351), kuoli vuoden ikäisenä.
Kolmas puoliso vuodesta 1353 lähtien oli Anna von Schweidnitz (1339–1362), joka oli sleesialaisen Schweidnitzin herttua Henrik II:n ja Unkarin prinsessa Katariinan (unk. Katalin) tytär. Katariina oli Unkarin kuningas Kaarle I Robertin vanhin tytär. Heille syntyi kaksi lasta:
Elisabet Böömiläinen (1358–1373), avioitui Itävallan herttua Albrekt III:n (1349–1395) kanssa, kuoli 15-vuotiaana, ei jälkeläisiä. Venceslaus eli Wenzel IV (1361–1419), Saksan ja Böömin kuningas.
Kuningatar Anna kuoli 23-vuotiaana viimeisen lapsensa synnytykseen 11.7.1362.