Brandenburgin markkreivikunta (), myöhemmin Brandenburgin vaaliruhtinaskunta (), oli Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan vuosina 1157–1806 kuulunut ruhtinaskunta, jolla on keskeinen merkitys Saksan ja Keski-Euroopan historiassa.
Brandenburg kehittyi Nordmarkista, joka perustettiin slaavilaisten vendien alueelle. Vuoden 1356 kultaisella bullalla sitä hallinneet markkreivit saivat vaaliruhtinaan aseman, joka oikeutti heidät äänestämään Pyhän Rooman keisarin vaaleissa. Tästä lähtien markkreivikuntaa nimitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinaskunnaksi ( tai Kurbrandeburg).
Vuodesta 1415 lähtien Brandenburgia hallitsi Hohenzollern-suku. Hohenzollernien johdolla Brandenburg kehittyi 1600-luvulla nopeasti voimakkaaksi valtioksi. Vuonna 1618 Hohenzollernit perivät myös Preussin herttuakunnan, jonka alue tuli myöhemmin tunnetuksi Itä-Preussi. Tällöin syntynyt personaaliunioni, Brandenburg-Preussi, muutettiin myöhemmin Preussin kuningaskunnaksi, ja 1700-luvulla siitä tuli yksi Saksan johtavista valtioista. Vaikka vaaliruhtinaiden korkein arvonimi oli ”Preussin kuningas”, heidän valtakuntansa keskuksena oli Brandenburg ja pääkaupunkina Berliini.
Brandenburgin vaaliruhtinaskunta lakkasi vuonna 1806, kun Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta hajosi. Tällöin Brandenburgista tuli Preussin maakunta. Vaikka Brandenburg alkujaan oli vain yksi monista keisarikuntaan kuuluneista valtioista, Hohenzollernien hallitsema Preussin kuningaskunta onnistui vuonna 1871 yhdistämään Saksan ja muodostamaan Saksan keisarikunnan. Nimitystä ”Mark Brandenburg” käytetään yhä toisinaan epävirallisesti Saksan nykyisestä Brandenburgin osavaltiosta.
Maantiede pienois|vasen|300px|Brandenburgin maakunta noin vuonna 1905. Entisen markkreivikunnan alue, josta käytetään nimitystä Mark Brandenburg, sijaitsi nykyisen Saksan itäosissa ja Puolan länsiosissa. Se käsitti suurimman osan Saksan nykyisestä Brandenburgin osavaltiosta sekä Berliinin, nykyisin Saksi-Anhaltiin kuuluvan Altmarkin sekä Neumarkin, joka nykyisin on kuuluu Puolaan ja on jaettu Lubuszin ja Länsi-Pommerin voivodikuntien kesken. Nykyiseen Brandenburgin osavaltioon kuuluu kuitenkin myös alueita, jotka eivät ole kuuluneet Brandenburgin markkreivikuntaan, kuten Ala-Lausitz ja eräät vuoteen 1815 saakka Saksin kuningaskuntaan kuuluneet alueet.
Alueesta käytettiin nimitystä Mark ja sen hallitsijasta nimitystä markkreivi eli rajakreivi, koska se sijaitsi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan raja-alueella.
Historia Nordmark pienois|oikea|300px|Brandenburg noin vuonna 1150. Slaavilaiset vendit asettuivat Brandenburgin alueelle 700-luvulla ja sekoittuivat siellä ennestään asuneisiin sakseihin ja böömiläisiin.
Alueelle perustettiin vuonna 928 Brandenburgin ja vuonna 948 Havelbergin hiippakunnat. Näistä Brandenburgin hiippakunta ulottui Itämereen saakka.
Kuningas Henrik Linnustaja liitti Brandenburgin alueisiinsa vuosina 928–929, mikä teki keisari Otto Suurelle mahdolliseksi vuonna 936 perustaa rajakreivi Geron hallitsema Nordmark. Rajakreivikunta ja hiippakunnat kuitenkin kukistuivat suuressa slaavien kapinassa vuonna 983; tämän jälkeen keisarit eivät käytännössä voineet hallita aluetta 150 vuoteen. Näistä Brandenburgin hiippakunta oli ulottunut Itämereen saakka.
Vuonna 1127 hevelliläinen prinssi Pribislav nousi valtaan Brennan linnassa Brandenburgin kaupungissa. Hallitsijakaudellaan hän ylläpiti läheisiä suhteita saksalaiseen aatelistoon. Saksalaiset onnistuivat yhdistämän Brandenburgin ja Spandaun välisen alueen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Kiistanalainen itäraja jatku Hevellin ja Sprewanen välillä ja tunnettiin nimellä Havel–Nuthe -linja. Sprewanelainen prinssi Jaxa Köpenickiläinen asui Köpenickissä rajan itäpuolella.
Askania-hallitsijasuku pienois|vasen|300px|Albrekt Karhun muistopatsas Berliinin Siegesalleella. Sivuhahmot ovat Brandenburgin piispa Wigger ja piispa Otto Bambergilainen. Saksalaisten Ostsiedlungin aikana Askanian sukuun kuulunut Albrekt Karhu () pani alulle sukunsa pyrkimykset laajentaa alueitaan itään. Vuosina 1123–1125 Albrekt ylläpiti suhteista Pribislaviin, joka oli hänen ensimmäisen poikansa Oton kummi ja joka lahjoitti tälle Zauchen seudun, kun tämä vuonna 1134 kastettiin. Samana vuonna keisari Lothar III nimitti Albrektin Nordmarkin markkreiviksi ja korotti Pribislavin kuninkaan arvoon, joka tosin myöhemmin peruutettiin. Vuonna 1134 Albrekt onnistui myös varmistamaan Askanian dynastialle lapsettoman Pribislavin perinnön. Kun Pribislav vuonna 1150 kuoli, Albrekt sai haltuunsa hevellien alueella sijainneen Brennan eli Brandenburgin kaupungin. Askania-suku aloitti myös Spandaun linnan rakentamisen.
Toisin kuin uudet valtiaat, jotka olivat kristittyjä, hevellit palvoivat yhä vanhoja slaavilaisia jumalia eivätkä hyväksyneet Albrektin valtapyrkimyksiä. Jaxa Köpenickiläinen, joka mahdollisesti oli Pribislavin sukulainen ja joka vaati Brandenburgia itselleen, piti sitä hallussaan Puolan tuella ja hallitsi hevellien maita. Vanhempien historioitsijoiden mukaan tämä valloitus tapahtui vuonna 1153, joskaan vuosiluvulle ei ole luotettavia lähteitä. Viimeaikaisten tutkijoiden kuten Lutz Partenheimerin mukaan se tapahtui keväällä 1157, ja on epäiltävää, että Albrekt ei olisi vastannut Jaxan toimiin neljään vuoteen.
Kesäkuun 11. päivänä 1157 käytyjen ankarien taistelujen jälkeen Albrekt Karhu onnistui jälleen valtaamaan Brandenburgin ja karkottamaan Jaxan, ja samalla hän otti hallitsijana uuden arvonimen. Koska hänellä oli jo markkreivin arvo, hän nimitti 3. lokakuuta 1157 itsensä Brandenburgin markkreiviksi (Adelbertus Dei gratia marchio in Brandenborch) perustaen täten Brandenburgin markkreivikunnan.
pienois|oikea|300px|Brandenburg Askanian hallitsijasuvun sammuessa vuonna 1320. Alkuperäinen markkreivikunta ei ollut yhtä laaja kuin nykyinen Brandenburgin osavaltio, vaan siihen kuuluivat vain Havellandin ja Zauchen seudut. Seuraavien 150 vuoden kuluessa Askaniat onnistuivat valloittamaan Uckermarkin, Teltowin ja Barnimin alueet Havelin ja Nuthen itäpuolella, minkä jälkeen markkreivikunta ulottui Oderiin saakka. Neumark Oderin itäpuolella hankittiin vähitellen eri tavoin, muun muassa avioliittojen avulla sekä Puolan Piast-dynastian kanssa tehdyillä sopimuksilla.Koch, s. 25.
Koska Brandenburgin alueella maaperä oli hiekkaista, tämä maatalouden kannalta epäedullista ruhtinaskuntaa nimitettiin ”Pyhän Rooman keisarikunnan hiekkalaatikoksi”. Albrekt houkutteli valloittamilleen alueille uusia asukkaita, joista monet tulivat markkreivikunnan entisiltä alueilta, mutta myös Harzista, Flanderista ja Reininmaalta. Sen jälkeen kun hän 1160-luvulla oli valloittanut Elben ja Havelin välisen alueen, sinne Hollannin tulvista kärsineiltä alueilta muuttaneet flaamit ja hollantilaiset käyttivät entisellä kotiseudulla oppimiaan taitoja rakentaakseen patoja Brandenburgiin. Askanialaiset turvasivat maansa asettamalle kyliin ritareita ja rakentamalla Neumarkin raja-alueille ritarilinnoja. Kun keisarin valta 1300-luvulla heikkeni, ritarit kuitenkin ryhtyivät rakentamaan linnoja kaikkialle markkreivikunnan alueelle ja saivat täten entistä itsenäisemmän aseman.
Albrektia seurasi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1170 Otto I. Askanit pyrkivät yhä laajentamaan aluettaan itään ja koilliseen saadakseen sen ulottumaan Pommerin kautta Itämereen saakka. Tämän vuoksi he joutuivat ristiriitoihin Tanskan kanssa. Bornhövedin taistelun (1227) jälkeen markkreivi Juhana I vaati itselleen Pommeria, jonka hän saikin läänityksenä keisari Fredrik II:lta vuonna 1231. Vuosisadan puoliväli oli Askania-dynastian kannalta tärkeä kehityskausi, sillä vuonna 1250 se sai liitetyksi alueisiinsa myös Stettinin ja Uckermarkin, joista ensin mainitun se kuitenkin myöhemmin menetti Pommerin herttuakunnalle.Koch, s. 24. Viimeinen Askania-sukuinen markkreivi, Henrik II, kuoli vuonna 1320.
Wittelsbach-hallitsijasuku pienois|oikea|300px|Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta vuosina 1273–1378:
Voitettuaan Habsburgit Wittelsbachin sukuun kuulunut keisari Ludvig IV, Henrik II:n setä, luovutti vuonna 1323 Brandenburgin vanhimmalle pojalleen, Baijerin herttua Ludvig IV:lle (Brandenburgin vaaliruhtinaana Ludvig I). Koska rovasti Nikolaus von Bernau vuonna 1325 murhattiin, Brandenburgia rangaistiin paavillisella interdiktillä. Vuodesta 1328 lähtien Ludvig oli sodassa Pommeria vastaan, jota hän vaati läänitykseksi, ja sota päättyi vasta vuonna 1333. Brandenburgin kotimainen aatelisto ei hyväksynyt markkreivi Ludvigin hallintoa. Keisari Ludvig IV:n kuoltua vuonna 1347 ilmaantui Vale-Valdemar, joka väitti olevansa vuosia aiemmin kuollut markkreivi Valdemar. Uusi keisari Kaarle IV tunnusti 2. lokakuuta 1348 tämän vallantavoittelijan Brandenburgin vaaliruhtinaaksi, mutta hänet tuomittiin huijarina sen jälkeen, kun Wittelsbach- ja Luxemburg-suvut olivat tehneet keskenään rauhansopimuksen Eltvillessä. Vuonna 1351 Ludvig luovutti markkreivikunnan nuoremmille velipuolilleen Ludvig II:lle (Ludvig Roomalaiselle) ja Otto V:lle vastikkeeksi siitä, että itse pääsi Ylä-Baijerin yksinvaltiaaksi.
Ludvig Roomalainen pakotti Väärän Waldemarin luopumaan vaatimuksistaan Brandenburgiin ja onnistui hankkimaan Brandenburgin markkreiveille vaaliruhtinaan aseman, joka heille myönnettiin vuoden 1356 kultaisella bullalla. Brandenburgista tuli näin ollen vaaliruhtinaskunta, jonka hallitsijalla oli äänioikeus Pyhän Rooman keisarin vaalissa. Brandenburgin markkreivilla oli myös seremoniallinen arvonimi Keisarikunnan arkkikamariherra. Kun Ludvig Roomalainen vuonna 1365 kuoli, Otto tuli Brandenburgin ainoaksi hallitsijaksi. Hän myi Ala-Lausitzin keisari Kaarle IV:lle vuonna 1367, jonka hän oli jo sitä ennen luovuttanut pantiksi Wettinin hallitsijasuvulle. Vuotta myöhemmin hän menetti Wałczin kaupungin Puolan kuningas Kasimir III Suurelle.
Luxemburg-hallitsijasuku 1300-luvun puolenvälin jälkeen keisari Kaarle IV ryhtyi toimiin saadakseen Brandenburgin Luxemburgin suvulle. Tällöin tämä suku saisi haltuunsa Brandenburgille kuuluvan äänen keisarinvaalissa sillä ennestään olleen Böömin äänen lisäksi. Vuonna 1373 Kaarle onnistuikin ostamaan Brandenburgin Otolta 500 000 guilderilla, ja Gubenin maapäivillä Brandenburg ja Ala-Lausitz liitettiin Böömin kruunun maihin. Tältä ajalta on peräisin Kaarle IV:n maakirja, joka on tärkeä Brandenburgin keskiaikaista asutusta koskeva lähde. Kaarle valitsi Tangermünden linnan vaaliruhtinaan asuinpaikaksi.
Luxemburg-suvun valta Brandenburgissa heikkeni Kaarlen veljenpojan Jobst Määriläisen hallitsijakaudella. Neumark luovutettiin panttina saksalaiselle ritarikunnalle, joka kuitenkaan ei paljon kiinnittänyt huomiota tähän rajaseutuun. Wittelsbach- ja Luxemburg -sukuisten markkreivien aikana paikallinen aatelisto sai Brandenburgissa yhä suuremman vaikutusvallan, kun keskusvalta heikkeni.Koch, p. 28.
Hohenzollern-hallitsijasuku pienois|oikea|300px|Uskonnot Keski-Euroopassa noin vuonna 1618:
Vastapalvelukseksi siitä, että tämä oli kannattanut Sigismundin valintaa keisariksi vuonna 1410, Hohenzollern-sukuun kuulunut Nürnbergin linnakreivi Fredrik VI sai vuonna 1411 Brandenburgin perinnöllisesti hallintaansa. Brandenburgin vaaliruhtinaana hänet tunnetaan nimellä Fredrik I. Maa-aatelisto, muun muassa Quitzow-suku, vastusti hänen valintaansa, mutta Fredrik kukisti vastustajansa tykistön avulla, Joidenkuiden aatelisten omaisuus takavarikoitiin, ja Fredrikin alamaisensa vannoivat hänelle uskollisuudenvalan Tangermündessä 20. maaliskuuta 1414.Koch, s. 29. Virallisesti hänet tunnustettiin markkreiviksi ja Brandenburgin vaaliruhtinaaksi Konstanzin kirkolliskokouksessa 1415. Samassa kirkolliskokouksessa hän sai myös Pyhän Rooman keisarikunnan arkkikamariherran arvon 18. huhtikuuta 1417.