pienoiskuva|350px|Koistinen Kanteleen rakentama 38-kielinen konserttikantele. Kantele (myös muodossa kannel) on perinteinen kielisoitin ja Suomen kansallissoitin. Se kuuluu perinteisiin suomalaisen kansanmusiikin soittimiin. Kantele tunnetaan myös muualla itäisen Itämeren alueella. Kantele kuuluu näppäiltävien kielisoitinten, itäbalttilaisten kotelo-sitrasoitinten alaryhmän balttilaisten psalttereiden soitinperheeseen.
Kanteleen historia ulottuu ainakin tuhannen vuoden taakse, ehkä paljon kauemmaskin. Suomalaisessa kansanrunoudessa kantele on Väinämöisen soitin, ja sillä on näkyvä asema 1800-luvulla kootussa Kalevala-eepoksessa. Kantele oli suosittu ja suomalaisille symbolisesti tärkeä soitin aina 1900-luvun alkuun asti. Sen jälkeen sen suosio hiipui, kunnes 1970-luvulla sen asemaa ryhdyttiin aktiivisesti parantamaan. Nykyisin kanteleensoitto ja -rakennus ovat jälleen elpyneet, ja kanteleensoittoa voi opiskella esimerkiksi Taideyliopistossa.
Kanteletta soitetaan tavallisesti pitämällä sitä vaakatasossa sylissä tai pöydällä ja näppäilemällä kieliä sormilla. Perinteinen kantele on viisikielinen, mutta nykyaikaisissa kanteleissa kieliä voi olla jopa 40. Viisikielinen kantele on yleensä viritetty D-duuriin tai vastaavaan molliin. 1800-luvulla kehitetyssä kromaattisessa kanteleessa on perinteistä enemmän kieliä, ja 1920-luvulla kehitetyssä koneistokanteleessa on sävelvaihtajakoneisto. Sähkökantele on soittimen uusin kehitysmuoto. Suurimmat suomalaiset kanteleenvalmistajat ovat Lovikka ja Koistinen.
Historia Varhainen historia Kantele keksittiin joskus vuosien 1000 eaa. ja 1000 jaa. välillä., mutta tarkkaa tietoa asiasta on vaikea saada. Yleisin arvio kanteleen iästä on pari tuhatta vuotta.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 121.
Vanhimmat todisteet kantelesoittimista ovat ilmeisesti novgorodilaiset sekä Puolan Opolen ja Gdańskin 900–1400-luvulta peräisin olevat arkeologiset löydöt.
Väinämöisen soittimena thumb|Johan Zacharias Blackstadius, Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen, 1851. Kantele esiintyy suomalaisessa kansanrunoudessa. Kanteleella on keskeinen asema etenkin Elias Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa, jossa se on tietäjä ja runonlaulaja Väinämöisen soitin. Kalevalassa soitin toimii henkisen ja taiteellisen hyvinvoinnin takaajana siinä kun sampo antaa aineellisen hyvinvoinnin. Vuonna 1849 julkaistussa Kalevalan versiossa Väinämöinen takoo kanteleen 40. runossa, ja kantele on 50-runoisen teoksen viimeisen viidenneksen keskeinen aihe. Siinä Väinämöinen nousee eepoksen todelliseksi sankariksi, jonka kestävimmäksi ominaisuudeksi nousee muusikkous, taiteilijan taito.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 64–65.
Aluksi Väinämöinen takoo kanteleen hauen luista. Hänen soittonsa vaikutus on järisyttävä ja yliluonnollinen, ja kaikki rientävät liikuttuneina soittoa kuuntelemaan. Väinämöinen myös nukuttaa kanteleellaan Pohjolan väen, ja sampo saadaan veneeseen ja merelle. Kantele kuitenkin katoaa aaltoihin, joten Väinämöinen tekee uuden koivusta. Runossa 50 Väinämöinen poistuu jättäen kanteleensa Suomen kansalle perinnöksi.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 65–68.
Lönnrot käyttää kanteleen synonyymeinä myös sanoja soitto, ilo, iki-ilo, käyrä, romu, visaperä ja harppu. Runonlaulajilta kantelekuvauksia Lönnrot oli kerännyt vain pari-kolmekymmentä, ja hän itse laajensi runot sadoiksi säkeiksi.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 69–71.
Kalevalan sisarteoksessa Kantelettaressa kantele mainitaan vain seitsemässä laulussa yli kuudestasadasta.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 72–73.
Perinteinen koverrettu kantele Entisaikoina kantele valmistettiin aina yhdestä puusta, joka koverrettiin ylä- tai alapuolelta. Näistä vanhoista kanteleista on museoissa tallella pari sataa. Kovertamisen tekotapa jakaa kanteleet jyrkästi kahteen alueelliseen ryhmään, pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden alueiden raja kulkee suurin piirtein reittiä Kokkola–Jyväskylä–Joensuu, ehkä hiukan sen pohjoispuolella. Pohjoisella alueella puu koverrettiin alhaalta päin ja kantele jätettiin pohjattomaksi. Eteläisellä alueella kantele koverrettiin ylhäältä päin ja allas peitettiin kannella, joka kiinnitettiin koppaan tuohivanteilla tai puu- tai rautanauloilla. Raja-alueilla nähtiin kumpaakin tekotapaa. Myös sivulta kaiverrettuja kanteleita oli: niitä koverrettiin Vepsässä ja Inkerissä, joskus Laatokan pohjoispuolellakin.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 121–122.
Alta koverrettua, pohjatonta kannelta soitettiin tavallisesti pöydän päällä niin että jykevä pöytä toimi kaikupohjana ja resonoi kanteleen mukana. Sylissäkin soitettuna pohjattoman kanteleen ääni saattaa soida muhkeammin kuin päältä koverrettu ja kannellinen kantele.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 122–123.
Suomen kansallismuseon hallussa olevassa Kurkijoen kanteleessa on vanhin vuosiluku, mitä kanteleista on Suomesta löytynyt, 1698. Kurkijoen kanteleessa on viisi kieltä, ja siitä löytyy riimukirjoituksen pätkiä, jonkinlainen kissan kuva piirrettynä toiselle puolelle ja kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia.
Lautakantele, koneistokantele ja muut uudistukset 1700-luvun lopulla tai viimeistään 1800-luvun alussa kanteleita alettiin tehdä laudoista, jolloin kanteleista voitiin tehdä niin leveitä kuin haluttiin. Lautakanteleen keksimisen myötä soitinta alettiin uudistaa monin muinkin tavoin. Metallia alettiin käyttää tappien ja vartaan materiaalina.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 134–143. Kanteletta oli aiemmin soitettu lyhyt sivu soittajaa päin, mutta nyt yleisimmäksi soittosuunnaksi Suomessa vaihtui pitkältä puolelta soittaminen.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 164–165.
Elias Lönnrot oli merkittävä kanteleen kehittäjä 1800-luvulla. Hänen ansiostaan viisikielisestä kanteleesta tuli Suomen kansallissoitin. Lönnrot oli itsekin kanteleensoittaja, ja hän kantoi kanteletta matkoillaan 1830-luvulta lähtien. Hänestä tuli myös kanteleensoiton opettaja ja kanteleiden rakentaja. Vuonna 1847 Lönnrot rakensi 38-kielisen kromaattisen kanteleen, kielimäärältään koko vuosisadan suurimman. Kaikki 1800-luvun kromaattiset kanteleet luetaan Lönnrotin nimiin. Lönnrot kehitti neljän vuosikymmenen aikana ainakin viisi erilaista, tietoisesti suunniteltua kantelemallia.Laitinen (teoksessa Kantele, 2010), s. 136–144.
Vanhoissa kanteleissa ei soivia kieliä sammutettu, vaan ne helisivät vapaasti näppäilyn jälkeenkin. Sointuun kuuluvien kielien sammutus alettiin katsoa tarpeelliseksi 1900-luvun alkuun mennessä, ja soittimeen lisättiin sammutuslauta. Näin kanteleella voitiin alkaa soittaa myös uudenlaista musiikkia. Paul Salminen kehitti 1920-luvulla koneistokanteleen, joka on vipukoneistolla varustettu kantele. Kanteleen rakenne muuttui myös niin, että kielitapit olivat kaarevassa muodossa entisen suoran sijaan. Soittimen muutosten myötä kansanmusiikin ja tanssimusiikin ohella kanteleella alettiin soittaa yhä enemmän myös klassisen musiikin teoksia.
Suosion hiipuminen ja uusi nousu 1970-luvulla Kantele oli 1800-luvun ja 1900-luvun alun Suomessa symbolisesti tärkeä soitin. Kanteleensoittajat olivat laulujuhlien tärkeitä esiintyjiä, ja kaupoissa myytiin erilaisia kanteleita, nuotteja ja soitto-oppaita. Tiedotusvälineissä oli kuitenkin jo alkanut näkyä huolestuneita kirjoituksia soittimen suosion vähenemisestä ja ehdotuksia keinoista kanteleperinteen elvyttämiseksi.Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 171–175.
thumb|upright=1.0|Marjatta ja Martti Pokela esiintymässä juhlassa Suomen kansallismuseon pihalla syyskuussa 1966. Kanteleen suosio laski vuosi vuodelta, kunnes se saavutti aallonpohjansa 1960-luvulla. Viiskielinen kantele oli katoamaisillaan, ison kanteleen soittajia oli harvakseltaan, ja ammattimaisia soittajia ja soitinrakentajia enää muutamia. Vuosikymmenen lopulla kanteleen katoamisesta huolestuneet kansanmuusikot kuten Martti Pokela ryhtyivät aktiivisesti elvyttämään perinnettä. Pokela kehitti uusia kantelemalleja ja laati Erkki Ala-Könnin kanssa kanteleen oppikirjan Suomen Kulttuurirahaston apurahalla. Pokela julkaisi vuonna 1974 Kansanmusiikki-lehdessä kanteleen elvytysohjelman, jossa hän ehdotti esimerkiksi kantelekerhoja, kantelekursseja ja kanteleensoiton opetusta Sibelius-Akatemiaan sekä vaati valtiovaltaa tukemaan kanteleen harrastusta, opetusta ja valmistusta. Kanteletta alkoikin pian näkyä entistä enemmän televisiossa ja muussa mediassa. Kanteleenrakennus elpyi 1970-luvun lopulla ja kantelekursseista tuli suosittuja. Kantele kouluun -hankkeen myötä vuosina 1985–1987 Suomen kouluihin lahjoitettiin 4 000 viisikielistä kannelta.Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 209–215.
Tampereella perustettiin vuonna 1977 Suomen Kanteleensoittajat ry. Yhdistys muutti nimensä vuonna 1984 Kanteleliitoksi. Kantele-lehti on ilmestynyt vuodesta 1979. Kanteleliiton ansiosta esimerkiksi kanteleensoiton opetus saatiin musiikkiopistoihin ja konservatorioihin.Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 216–218. Sibelius-Akatemiassa, nykyisessä Taideyliopistossa, kanteleensoittoa alettiin opettaa solistisena aineena vuonna 1987. Ensimmäisen 25 vuoden aikana kanteleluokalta valmistui 25 musiikin maisteria.
Merkittävä väylä kantelemusiikin suosion kasvussa oli maailmanmusiikin nousu 1990-luvulla. Kanteletta soittivat silloin esimerkiksi ruotsalainen Hedningarna-etnorockyhtye sekä suomalainen Värttinä.Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 426–427.
thumb|upright=1.0|R. W. Ekman. Kreeta Haapasalo soittaa kannelta, 1868. Elokuvissa kanteletta on 2000-luvulla soitettu Disneyn elokuvassa Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) ja suomalaisessa Jadesoturissa (2006).Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 427. Jyväskylässä on vuodesta 2009 alkaen toiminut Suomen kantelemuseo.
Kantele oli aiemmin pääasiassa miesten soitin, mutta uuden nousun myötä siitä on tullut leimallisesti naisten soitin. Poikkeus vanhassa kuvassa miehisestä kanteleesta on R. W. Ekmanin maalaus Kreeta Haapasalosta soittamassa kannelta.Heini Kalliomäki, Worlds of Kantele. S. 31–. Maisterintutkielma. Helsingin yliopisto. 2024. (vaatii kirjautumisen)
Sähkökantele Viimeisin kanteleen kehitysmuoto on sähkökantele. Sähköistä kannelta käytti jo esimerkiksi Tuulenkantajat Roskilden rockfestivaaleilla 1985, ja myös Dingolla oli keikkakäyttöä varten 5-kielinen sähkökannel.Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 215–216. Vuonna 1999 Koistinen julkaisi oman sähkökanteleensa.Tenhunen (teoksessa Kantele, 2010), s. 290. Nykyaikainen sähkökannel on 39-kielinen soitin, joka on kokonaan kiinteää puuta ilman kaikutilaa. Sen ääni on vahvistettu, ja sitä voi muokata efektilaitteilla. Sähkökanteleesta saa myös matalia ääniä.
Sähkökanteleen myötä kanteleen ääntä alettiin kuulla 1990-luvulta alkaen myös populaarimusiikissa, etenkin melodisessa rockissa, johon sen sähköinen volyymi, kaiut, viiveet, säröt ja muut sähköiset efektit sopivat. Kannelta soitetaan esimerkiksi CMX:n Rautakanteleella (1995) ja Nightwishin Dark Passion Playlla (2007).Jalkanen (teoksessa Kantele, 2010), s. 426. Vuonna 2011 Tevana3-yhtye julkaisi albumin Mieron tiellä, joka oli maailman ensimmäinen metallilevy, jossa sähkökitarat korvattiin täysin sähkökanteleella.
Perinteisen kanteleen rakenne thumb|350px|5- ja 10-kieliset kanteleet. Kielet on kiinnitetty toisesta päästään vartaaseen, toisesta päästä tappeihin.
Kaikissa vanhoissa kanteleissa on yhdestä puusta koverrettu koppa. Sen leveys ja samalla kielten määrä riippui saatavilla olevan puupölkyn leveydestä. Puuna käytettiin koivua, leppää, kuusta, haapaa tai mäntyä. Muodoltaan vanha kantele on vinosuunnikas, jonka sivujen tarkat mittasuhteet vaihtelevat.
Carl Rahkosen kanteleväitöskirjan aineistona käytetyt viisikieliset museokanteleet ovat pituudeltaan 56–81 senttimetriä ja leveydeltään 9,5–17 senttimetriä. Saman aineiston useampikieliset kanteleet ovat viisikielisiä keskimäärin muutaman senttimetrin lyhyempiä mutta selvästi leveämpiä, 12–23 senttimetriä.