Kansallinen Kokoomus r.p. (), lyhyemmin kokoomus (lyhenne Kok.) on suomalainen keskusta-oikeistolainen ja Euroopan unioni -myönteinen puolue. Puolueen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2016 lähtien Petteri Orpo. Kokoomuksella on 48 kansanedustajaa eduskunnassa ja neljä edustajaa Euroopan parlamentissa.
Kokoomus kuvaa itsensä moniarvoiseksi puolueeksi, jonka maailmankuva perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Puolueen vuonna 2018 hyväksytyn periaateohjelman painopisteitä ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Puolue korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia, ja sen kannattajien keskuudessa painotetaan erityisesti individualismia sekä yksilön vapautta ja vastuuta. Vuonna 2024 puolue sai valtionavustuksia 8,2 miljoonaa euroa.
Kokoomuksen perustivat 9. joulukuuta 1918 Helsingin vanhalla ylioppilastalolla Suomalaisen puolueen ja Nuorsuomalaisen puolueen monarkiaa kannattaneet jäsenet. Puolueesta käytettiin vuoteen 1951 asti nimeä Kansallinen Kokoomuspuolue. Kokoomus on ollut 1970-luvulta lähtien noin 20 prosentin kannatuksellaan yksi Suomen suurista puolueista.
Kokoomuksen pää-äänenkannattajina toimivat verkossa Verkkouutiset ja sanomapaperina neljännesvuosittain ilmestyvä Nykypäivä-lehti. Puolue kuuluu Euroopan kansanpuolueeseen sekä International Democracy Unioniniin.
Aate ja arvot
Kokoomuksen aatteellinen perusta on moniarvoisuus, joka perustuu liberalismiin sekä demokratiaan. Kokoomuksen periaateohjelman (2018) prioriteetteja ovat sivistys, demokratia, kansainvälisyys sekä kestävä kehitys. Poliittisesti kokoomus on keskusta-oikeistolainen ja korostaa yksilökeskeisyyttä ja ihmisoikeuksia. Toisesta maailmansodasta lähtien puolueen johto on ollut kallellaan liberaalimpaan suuntaan, ja suhteessa länsieurooppalaisiin veljespuolueisiin sen poliittiset linjat ovat olleet 1970-luvulta lähtien enemmän vasemmalla.Lehtinen 1996, s. 204–205.
Alkujaan kokoomus oli isänmaallis-kansallinen ja konservatiivinen puolue. Valtiomuotokysymyksessä kokoomus kannatti monarkiaa ja oli luonteeltaan oikeistolainen ja antikommunistinen.Rantala 1982, s. 19 1950-luvulla puolue siirtyi periaateohjelmissaan ensin dynaamiseen konservatismiin ja sittemmin 1970–80-luvulla liberalismiin. 1990-luvulta lähtien ohjelmassa ovat korostuneet ympäristökysymykset.
Puolueen aatemaailmassa ovat säilyneet konservatismille ja liberalismille yhteiset asiat, kuten länsimainen demokraattinen valtio- ja yhteiskuntajärjestys, kansalaisten perusoikeudet sekä vapaa markkinatalous. Konservatiiveille tärkeissä asioissa ja arvoissa, jotka poikkeavat liberalismista, kokoomus on valinnut yksinomaan liberaalin näkemyksen. Erityisesti pakolaiskysymyksissä sekä ympäristökysymysten omistusoikeudellisissa linjoissa kokoomuksen politiikka on muistuttanut enemmän vasemmistoliberalismia ja sosialismia kuin porvarillisuutta. 2010-luvulta lähtien jännitteet konservatiivien ja liberaalien välillä ovat kasvaneet.
Historia
Kokoomuksen perustaminen ja alkuvuodet (1918–1945) right|thumb|Lauri Ingman toimi kokoomuksen ensimmäisenä pääministerinä. Kokoomus perustettiin nimellä Kansallinen Kokoomuspuolue vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun vanha- ja nuorsuomalaiset monarkistit yhdistyivät. Puolueen aatteellinen linja oli tasapainoilua vanhasuomalaisen konservatiivisen keskustalaisuuden ja nuorsuomalaisen talousliberaalin oikeistolaisuuden välillä. Yhteistä ryhmille oli lujan, mutta rajoitetun valtion rakentaminen, joka estäisi kommunististen vallankaappausyritysten kaltaisten tilanteiden syntymisen.Suvanto 1994, s. 220–236
Kokoomus oli alusta lähtien konservatiivinen puolue. Talousliberalismi tuli mukaan puolueen ohjelmiin vuoden 1922 puoluekokouksessa. Kokoomus puolusti vapaussodan perintöä, kansallisia saavutuksia sekä pääomapiirien etuja. Puolueessa pelättiin erityisesti poliittisen keskustan: Maalaisliiton ja Edistyspuolueen lähentymistä sosiaalidemokraattien kanssa. Kokoomus suhtautui jyrkän kielteisesti marxilaisuuteen. Viimeistään vuodesta 1922 lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.
1920-luvun puolivälissä kokoomuksesta valittiin pääministeriksi Lauri Ingman (1924–25) ja tehtävän peri Antti Tulenheimo (1925). Samaan aikaan oikeistolaisuus ja aitosuomalaisuus vahvistuivat. Kokoomuksessa aitosuomalaisuus askarrutti erityisesti vanhasuomalaisia, sillä kielikysymykset ajoivat RKP:n yhteistyöhön sosiaalidemokraatien kanssa ja aitosuomalaisuus siten häiritsi taistelua marxilaisuutta vastaan. Kokoomuksessa pidettiin tärkeänä sitoutumista läntiseen kulttuuriin ja siten myös Ruotsiin.
thumb|Kansallisen Kokoomuspuolueen vaalijuliste vuodelta 1933. 1930-luvun vaihteessa kommunisminvastaisuus ja kommunismin pelko tiivistyi. Kokoomuslaiset katsoivat puolustavansa kansallisvaltiota, ja kielitaistelu koettiin lyhytnäköisenä pelinä. Lapuanliikkeen nousu johti myös kokoomuksen aseman vahvistumiseen. Pehr Evind Svinhufvud nousi pääministeriksi, ja kokoomus peri poikkeuslakien myötä lähes kaikki kommunistien menettämät paikat. Oikeiston massaliike ja muilutukset kuitenkin suututtivat puolueen vanhasuomalaisia. Svinhufvud nousi presidentiksi vuonna 1931 ja korosti erityisesti laillisuutta ja vakautta. Svinhufvudin ja arkkipiispaksi nousseen Ingmanin radiopuheet keräsivät arvostusta ja veivät puhdin kapinaliikkeeltä.
Kokoomuksen sisällä lapuanliikkeelle oli myös ymmärrystä, mikä jakoi puoletta jyrkkiin ja maltillisiin. Uusi Suomi oli jyrkkien omistuksessa ja tunnustautui marxilaisvastaiseksi ja puolustusystävälliseksi konservatismin kannattajiksi. Myös Vaasa-lehti tuki julkisesti lapuanliikkeen toimia. Kokoomus suhtautui parlamentarismiin myönteisesti, ja osa kokoomuslaisista vastusti liikkeen väkivaltaisuuksia ja laittomuuksia. Puolue solmi IKL:n kanssa vaaliliiton ja teki eduskunnassa välikysymyksen SDP:n lakkauttamisesta, mutta tuloksena oli ennätyksellisen huono vaalitulos. Vaalitappion jälkeen puheenjohtajaksi tuli maltillista siipeä edustava Juho Kusti Paasikivi, joka teki selvän pesäeron IKL:een.
Paasikiven kaudella kokoomus erottautui radikaaleista liikkeistä, ja poliittisesti kritiikki suuntautui erityisesti marxilaisuutta ja vasemmistolaisuutta vastaan. IKL:ää Paasikivi kritisoi erityisesti vallankumouksellisen luonteen vuoksi. Puolue kannatti selvästi talousliberaaleja oppeja ja löysi yhteisen toimintalinjan. Samanaikaisesti puolueessa esiintyi voimakasta suomalaislinjaa runoilija V. A. Koskenniemen johdolla. Kokoomus suuntautui kohti Pohjoismaita ja erkani yhteistoiminnasta IKL:n suuntaan. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa puolue sai vaalivoiton, mutta Paasikivi siirtyi ulkomaille lähettilääksi. Paasikiveä seurasi puheenjohtajana nuorsuomalainen kansanmies Pekka Pennanen aisaparinaan Edwin Linkomies.
1930-luvulla kokoomus suhtautui vielä 1920-lukua jyrkemmin sosiaalidemokraatteihin. Kokoomuksen kannalta tämä johti oppositioon jäämiseen. Oppositiokritiikissään kokoomus oli maltillinen, mutta huolestunut punamultahallituksen haluttomuudesta kehittää sotilaallista turvallisuutta. Kokoomus piti sisäministeri Urho Kekkosen tekemää IKL:n lakkauttamista turhana ja otti jo arvovaltasyistä IKL:n suojelukseensa. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa kokoomus lisäsi paikkamääränsä viidellä. Sotien aikana puoluetoiminta laantui, mutta sisäisesti sota-aika osoitti kokoomuksen perusteesit kommunismin vaarallisuudesta ja maanpuolustuksen vahvistamisen tarpeellisuudesta oikeiksi.
Liberalisoituminen maailmansodan jälkeen (1945–1995) right|thumb|Kansallisen Kokoomuksen vaalijuliste vuodelta 1953. Toisen maailmansodan jälkeen äärivasemmistolaisten puolueiden toiminta sallittiin, mikä johti vasemmiston julkiseen toimintaan sekä puolueorganisaatioiden vahvistumiseen Maalaisliiton ja SKDL:n johdolla. Kokoomus jäljitteli puolueita parhaansa mukaan.Rantala 1982, s. 30 1950-luvun jälkipuoliskolla kokoomus teki yhteistyötä SDP:n asevelisiiven kanssa.
Vuoden 1945 vaaleissa kokoomus puolusti perinteisiä arvoja. Kokoomus sai 20 uutta kansanedustajaa, joista useimmat olivat rintamamiehiä tai pappeja. Puolueen johtoon tulivat aseveljet, ja kritiikki sosiaalidemokraatteja kohtaan loppui. Vuonna 1946 puolueen johtoon valittiin Arvo Salminen, joka johti kokoomuksen vaalimenestykseen vuoden 1948 eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen sotapolvella oli hyvät suhteet asevelisosialisteihin, joihin he luottivat. Monet palasivat passiiviseen vastarintaan, mutta kokoomuksen nuoret asettuivat taisteluun kommunismia vastaan. Äärivasemmistoa kritisoitiin kokouksissa, vaikka tiedettiin Valpon etsivän istuvan salissa. Kokoomusnuoria vastaan tehtiin pidättämisiä, kotietsintöjä, henkilökohtaisia uhkailuja sekä vääriä salaliittosyytteitä, ja järjestö jopa lakkautettiin. Syksyllä 1947 Päiviö Hetemäki johti välikysymystä valtiollisen poliisin laittomasta toiminnasta, ja vuonna 1948 kokoomus esitti sisäministeri Yrjö Leinolle epäluottamuslausetta, joka meni läpi. YYA-sopimuksen kohdalla puolue palasi vanhasuomalaiseen linjaan ja hyväksyi sopimuksen.Suvanto 1994, s. 301
Kansallinen Kokoomus kuitenkin menetti edellisissä eduskuntavaaleissa saamansa lisäpaikat vuoden 1951 vaaleissa, ja v. 1954 vaaleissa paikkoja lähti vielä neljä lisää. Arvo Salmisen tilalle valittiin puheenjohtajaksi vuonna 1955 Jussi Saukkonen, jonka johdolla puolue sai lisäpaikkoja vuoden 1958 eduskuntavaaleissa ja myös v. 1962 vaaleissa. Kokoomuksen jakautuminen sai alkunsa 1950-luvun lopulla, kun puolueen oikea laita halusi yhteistyötä sosiaalidemokraattien kanssa ja vasen laita haki yhteyttä Urho Kekkosen Maalaisliittoon. Kokoomuksen poliittiset vastustajat syyttivät puoluetta taantumuksellisuudesta konservatismin ollessa puolueen aatteellisena perustana. Vaikka syytökset olivat osittain puhdasta poliittista propagandaa, väitteet taantumuksellisuudesta kiusasivat kuitenkin puoluetta. Puolue katsoi tarpeelliseksi selittää konservatismin ja yhteiskunnallisen kehityksen suhdetta taantumuksellisuusväitteiden kumoamiseksi.Lehtinen 1994, s. 55-56
Vuonna 1957 kokoomus hyväksyi uuden periaateohjelman, joka oli laadittu dynaamisen konservatismin ajatusten mukaisesti. Puolue vähensi konservatiivisia painotuksia ja omaksui liberaalimman suuntauksen. Aatteellisena pohjana oli kuitenkin vielä selkeästi konservatismi. Ohjelman keskeinen sisältö oli halu seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa muutosta.Lehtinen 1994, s. 60 Vuoden 1970 periaateohjelmassa puolueen linjaa kehitettiin kohti individualismia, ja yksilökeskeisyys tuli mukaan kokoomuksen ohjelmaan vuonna 1981.Rantala 1982, s. 69 Jyrki Jokisen väitöstutkimuksen mukaan Kansallinen Kokoomus kehittyi löyhästä vaalipuolueesta kiinteäksi puoluejärjestöksi vasta 1970-luvulla.
1960-luku: Opiskelijaliikkeen kritiikki osuu konservatiiviseen kokoomukseen 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa perinteinen konservatismi joutui sekä liberaalien että sosialistisen vasemmiston hyökkäyksen kohteeksi. Erona aiempiin vuosikymmeniin oli erityisesti kritiikin kohdistuminen taloudellisen järjestelmän ulkopuolella oleviin konservatiivisiin arvoihin. Isänmaallisuus, kansallinen perinne, maanpuolustus ja moraaliset arvot muodostuivat yleisesti vihattavaksi pahaksi, jota "hyvänä" vastakohtana edustivat sosialismi ja kommunismi. Vuosikymmenen vaihteessa opiskelija- ja nuorisopolitiikassa kaikki suomalaiset puolueet muodostivat ns. yleisdemokraattisen rintaman, joka äärivasemmistolaisen kommunismin johdolla suuntasi toimintansa sosialististen päämäärien hyväksi kokoomusta vastaan.Lehtinen 1994, s. 70